Kerrostalo oli ikivanha. Putket kulkivat katossa näkyvillä, valo oli kellertävän kelmeää. Mietin jo, pitäisikö ovikelloa kilauttaa uudemman kerran, kun lukko naksahti. Hän raotti ovea vain aavistuksen verran, tarpeeksi nähdäkseen minut. Ovenraostakin saattoi arvata, ettei hän pitänyt näkemästään. “Mitä asiaa?” hän ärähti.
“Hei, minä olen Glenda Harrington. Olen tekemässä tutkimusta Mercerin pelistä ja...”
“Mercerin pelistä?” hän huudahti. “Millainen idiootti tekee tutkimusta Mercerin pelistä?”
Hän oli antanut oven aueta hieman enemmän. Hän näytti aidosti tuohtuneelta. En todella osannut odottaa tällaista reaktiota. “No, onhan se tärkeä tutkimuskohde. On jopa sanottu, että Mercerin peli saattaa olla tärkein yksittäinen tapahtuma tällä vuosisadalla, lähtöpiste valtavalle yhteiskunnalliselle muutokselle...”
“Kuka tuommoista on mennyt sanomaan?”
“Te, herra Callahan. Siksi minä olen täällä.”
Hän ei sanonut mitään pitkään aikaan. Hän katsoi minun lävitseni, mietteisiinsä vajonneena. “Tule sisään sitten”, hän hymähti lopulta.
Asunnossa oli hämärää, tupakka haisi. Kaikkialla oli valtavia paperipinoja, kirjoja, kansioita. Todellinen vanhan tutkijan sekamelska. Callahan itse oli pukeutunut kärsineeseen aamutakkiin. “Juotteko te jotain? Kahvia?”
Minä pudistin päätäni.
“Ettepä tietenkään. Ettekä polta tupakkaa, ettekä syö rasvaista ruokaa. Eihän kukaan nykyään. Siihen on syynsä, miksen käy juuri ulkona.“ En aikonut väittää vastaan: hän oli selvästi vanhan polven ihmisiä, jotka olivat tottuneet tuhoamaan kehonsa. Hän oli kumara ja ryppyinen, iholtaan lähinnä harmaa. “Istu alas. Kuka sinut tänne lähetti? Norton vai?”
“Professori Norton tosiaan kehotti minua hakeutumaan teidän puheillenne”, minä sanoin istuutuessani kulahtaneelle nahkasohvalle. Callahan alkoi nauraa ilkeää, kuivaa naurua, joka päättyi repivään yskään.
“Norton taitaa todella vihata sinua?” hän sanoi. Tunsin, kuinka korviani alkoi kuumottaa. “Tuollainen nuori typykkä, joka jostain kumman syystä haluaa tutkia Mercerin peliä. Ja se piruparka varmaan luuli jo, ettei hänen enää koskaan tarvitsisi puhua siitä onnettomasta pelistä.”
Hän kaivoi metallisen tupakkarasian taskustaan.
“Norton oli aina hyvä mukautumaan. Kun Mercerin peli tapahtui, hän oivalsi oitis, että kaikki tulisi muuttumaan. Kun me muut vielä yritimme epätoivoisesti ymmärtää itse peliä, hän oli jo varautunut siihen, miten koko yhteiskunta muuttui. Siksi hän on tätä nykyä professori ja minä vanha huru-ukko, jota kukaan ei muista. Ja jonka kiusaksi voi lähettää vaivalloiset opiskelijat.”
Hän lysähti korituoliin minua vastapäätä, kaivoi tupakan rasiastaan ja sytytti sen tulitikuilla. Katku levisi olohuoneeseen ja minä koitin ensin olla hengittämättä ja siten yskimättä. “Mitä sinä tiedät Merceristä?” hän kysyi.
“No, kaiken mitä kirjoissa hänestä kerrotaan, mikä ei tietysti ole paljoakaan. Hän ilmaantui kuin tyhjästä ja teki parhaimman tuloksen Pelissä koskaan tekniikalla, jota kukaan ei ole onnistunut selittämään tyydyttävällä tavalla. Sen sijaan, että hän olisi ottanut itselleen hallitsijan vallan ja vastuun, hän katosi yhtä selittämättömästi kuin oli ilmestynytkin.” Minä kohautin hartioitani. Hän katsoi ohitseni silmät sirrillään tupakkaansa polttaen. Hän puhalsi savupilven toisensa jälkeen suustaan, kunnes aloin epäillä, oliko hän lainkaan kuunnellut minua.
“Minkä ikäinen sinä olet?” hän lopulta kysyi.
“Minä olen kahdenkymmenenviiden”, minä sanoin. “Kuinka niin?”
“Minun on vaikea ymmärtää sinun ikäpolveasi”, hän sanoi. ”Te ette ole koskaan nähneet Merceriä. Suorassa lähetyksessä, tarkoitan. Jestas, te ette ole koskaan nähneet peliä pelattavan suorassa lähetyksessä. Te ette ole koskaan katselleet sitä, jännittäneet sydänjuurianne myöten onnistuuko suosikkinne vai mokaako hän surkeasti. Sinä et ole koskaan katsellut etenevää peliä ja miettinyt, millaiset ihmiset ovat hallitsijanasi seuraavan vuoden. Se kaikki on teille täyttä arvoitusta, ja minulle te olette yksi suuri arvoitus.”
Hän tumppasi tupakkansa lasiseen tuhkakuppiin sohvapöydällä. Sitten hän sytytti oitis seuraavan. Hän puhalteli taas hetken savupilviä mietteisiinsä vajonneena.
“Oletko sinä nähnyt Mercerin pelin?” hän kysyi sitten äkisti.
Minä nyökkäsin. “Olen katsonut sen useaan kertaan eri tekniikkatulkintojen valossa, mutta...”
“Miltä se sinusta näytti?” hän kysyi.
“No, Richmondin tulkinnan mukaan...”
“Unohda tekniikkatulkinnat hetkeksi. Miltä se sinusta näytti?”
En tiennyt mitä vastata. Hän tuijotti minua rävähtämättä. Tupakka kärysi hänen suupielessään.
“Minä en tiedä”, jouduin lopulta vastaamaan. Hän otti tupakan suustaan ja heilautti kättään.
“Juuri tuota minä tarkoitan!” hän huudahti. “Te ette ymmärrä Peliä. Te katsotte sitä tekniikkatulkintojenne ja akateemisten arvioidenne kanssa, ettekä näe sitä, mikä on ilmiselvää jokaiselle, joka ymmärtää Peliä.” Hän könysi pystyyn tuolistaan ja alkoi kävellä hermostuneesti edestakaisin. “Heti Mercerin pelin jälkeen monet yrittivät selittää Mercerin tekniikkaa. Minäkin yritin. Joka puolelle putkahteli dojoja, jotka väittivät ratkaisseensa Mercerin tekniikan ja opettavansa sen sopivasta summasta. Meihin oli valettu niin vahva usko siihen, että jokin tekniikka oli oltava. Pelissä oli kyse taidosta, se erotteli vastaansanomattomasti ne, jotka olivat kelvollisia hallitsemaan niistä, jotka eivät olleet. Oli mahdoton, rienaava ajatus, että Mercerin peli olisi ollut juuri sellainen kuin se ensisilmäyksellä vaikutti olevan: amatöörimäinen, epävarma, hutiloitu…”
Hän tumppasi taas tupakkansa. Hän kaivoi metallisen rasian esiin ja avasi sen, mutta tuli sitten toisiin aatoksiin ja työnsi sen takaisin aamutakkinsa taskuun. “Mutta kun dojot kuolivat, kun kukaan ei todella ollut ratkaissut tekniikkaa ja Mercer itsekin oli kadonnut, epävarmuus alkoi kalvaa meitä. Siihen rakoon he iskivät. He alkoivat kysellä, oliko Peli todella paras mahdollinen tapa valita hallitsijat. Ennen Merceriä se ei olisi ollut mahdollista. Mutta hänen ennätyksensä oli aiheuttanut sen särön, joka levisi läpi koko Peli-kulttuurin. Muutamassa vuodessa se kaikki oli ohi. Me siirryimme äänestyksiin ja demokraattisiin prosesseihin. Peli unohdettiin, haudattiin, vaiettiin kuoliaaksi.” Hän istuutui ja huokasi syvään. Äkkiä hän näytti vielä paljon vanhemmalta.
“Mutta… eikö se ole hyvä asia? Tai siis… Eihän Pelin taitamisella tosiasiassa ollut mitään tekemistä sen kanssa, oliko hyvä hallitsija? Se on täysin mielivaltainen tapa hallitsjan valintaan ja Mercer...”
“...vapautti meidät siitä?” Hän nauroi. “Olisi pitänyt arvata. Kaksikymmentäviisi, sinä olet varttunut sen kauhean Mercer-piirretyn parissa, joka yritti leipoa hänestä jonkinlaista messiasta demokraattien aatteille.” Hän nauroi vielä hetken ja vakavoitui sitten. “Se on totta, ettei Pelillä ollut mitään tekemistä sen kanssa, kuinka hyvä hallitsija joku oli. Se oli kuitenkin taitopeli – taito, jonka kuka tahansa saattoi oppia harjoittelemalla. Kuka tahansa saattoi ottaa osaa peliin, kuka tahansa saattoi nousta hallitsijaksi. Siihen ei tarvittu rahaa tai suhteita. Tarvittiin vain luja tahto tulla hallitsijaksi ja ripaus lahjakkuutta. Sinun ikäpolvellesi on opetettu, että Mercer vapautti meidät Pelin ikeestä, että hän on jonkinlainen demokratian messias...”
Callahan nojautui lähemmäs minua.
“Minä löysin hänet, tiedätkös. Sen jälkeen, kun hän oli suorittanut kuuluisan katoamisensa.”
Minä valpastuin. “Sinä et ole koskaan kirjoittanut sellaisesta! Olen lukenut kaiken, mitä sinulta on julkaistu eikä...”
“Sitä tutkimusta ei koskaan julkaistu. Minä en koskaan kirjoittanut sitä. Minä löysin hänet pienestä kellariloukosta, hyvin paljon tämän kaltaisesta, eikä hän todellakaan ollut messias. Hän oli pieni, säpsähtelevä mies, joka oli kauhuissaan siitä, mitä hän oli tehnyt. Ei hänellä ollut mitään tekniikkaa, mitään salaisuutta. Ei hän tiennyt, kuinka oli ennätyksensä tehnyt. Siksi hän oli kadonnut, paennut kauhuissaan tilannetta. Hän oli sattuman uhri, sattuman, joka tuhosi kaiken sen, mihin hän oli uskonut.”
Minä tuijotin Callahania. “Minä… en ymmärrä. Eikö hän ollut ylpeä? Nyt meillä on demokratia, ihmiset saavat päättää keiden he haluavat hallitsevan...”
“Niin. Ja ihmiset tietysti päättävät hyvin? Valitsevat oikein?”
Yritin sanoa jotain. Hän tuijotti minua pistävin silmin, ja lopulta olin hiljaa.
“Tuntuuko sinusta, että ihmiset valitsevat hallitsijansa vähemmän mielivaltaisesti kuin Peli? Tuntuuko sinusta siltä, että asiat ovat nyt paremmin?”
