Sateenkaarilintu

Pukuhuoneen ovi kolahti. Stella oli mennyt. Hän vetäisi oman settinsä, kolme biisiä. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Val vajosi tuolissaan alemmas. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Sen jälkeen olisi hänen vuoronsa. Kahdentoista ja puolen minuutin aikana hänen pitäisi kerätä nämä sirpaleet ja sovittaa ne ihmishahmoksi, joka rohkenisi kavuta lavalle, hymyillä kaikille, kertoa tuhmat vitsinsä ja laulaa biisinsä. Tai siis esittää laulavansa, mutta väliäkö tuolla.

Val tuijotti itseään pukuhuoneen peilistä. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä kaiken puuterin, luomivärin ja irtoripsien allakin. Tietysti peruukki päässä auttaisi, ja sädehtivä hymy. Val kosketti varovasti poskeaan ja veti suupieltään ylöspäin. Pystyisikö hän hymyilemään? Osasiko hän enää hymyillä?

Tietysti sinä osaat, hän äyskähti itselleen. Joka iltahan sinä hymyilet!

Niin, niinhän hän hymyili. Oli hymyillyt jo melkein kaksikymmentä vuotta. Silloin kauan sitten hymyileminen oli kuitenkin ollut helpompaa. Se oli tullut luonnostaan. Se ei ollut silloin vielä työtä.

Val nojautui lähemmäs peiliä. Minä lopetan nämä hommat pian, hän kertoi itselleen. Sitten hän virnisti. Virne ei ollut onnellisen ihmisen hymy. Se oli kitkerä kuin raaka sitruuna. Aivan varmasti lopetat. Ja teet mitä? Työmarkkinat eivät mitään muuta kaipaakaan, kuin yhtä yli-ikäistä drag queenia. Mikä näyttäisi paremmalta CV:ssä kuin kaksikymmentä vuotta sukkanauhoissa ja korsetissa?

Tom Jonesin Sex Bombin ensimmäiset tahdit kuuluivat pukuhuoneeseen asti. Kahdeksan ja puoli minuuttia, Val ajatteli. Kun hän oli muuttanut San Franciscoon, hän oli ajatellut vain taivaan olevan rajana. Aivan kuin jokainen päivä olisi Pride-marssi. Hän oli käyttänyt sateenkaaren väristä höyhenpuuhkaa ensimmäisen kuukauden ajan joka päivä. Silloin ajatus drag queenin hommista joka ilta oli hyvin lähellä taivasta.

Yskänpuuska taittoi Valin kahtia. Vatsalihakset olivat kaikki kipeinä yskimisestä. Pahin alkoi olla jo ohi, kaksi antibioottikuuria olivat tehneet tehtävänsä. Nyt hän pystyi jo nukkumaan yönsä ilman, että hän heräsi yskimään. Ja tietysti hän oli palannut takaisin töihin heti, kun se oli mahdollista. Ei siksi, että hän rakastaisi työtään, ei enää. Val mietti nuoruuttaan. Silloin hän olisi todella voinut tehdä niin, tulla töihin ihan vaik siksi, että hän rakasti esiintymistä, rakasti värikkäitä valoja, rakasti glitteriä. Nyt hän raahautui töihin aivan eri syistä. Keikkailevalle artistille maksettiin keikoista, eikä hänellä ollut varaa olla tekemättä keikkaa.

Jos olisin koukuttautunut kokaiiniin 25-vuotiaana, olisin tänä päivänä niin veloissa, etten enää kuvittelisi voivani ikinä maksaa niitä töitä tekemällä, Val mietti. Ei kuitenkaan käynyt sellainen tuuri, hän hymähti.

Olihan Val nähnyt oman osansa siitä glamour-elämästä. Ei näissä piireissä voinut siltä välttyä, jokainen oli koukussa johonkin. Hän oli kuitenkin nähnyt sellaisia ihmisraunioita uransa varrella, että hän oli pysytellyt visusti loitolla kaikesta Pernod’ta vahvemmasta. Tai no, polttihan hän silloin tällöin sätkän tai kaksikin, kun halusi rentoutua. Mutta ei mitään sen kummempaa. Ja sitäkin nykyään harvemmin.

Yskä alkoi taas, entistä rajumpana ja repivämpänä. Valin katse osui yskänlääkepulloon hänen meikkipöydällään. Se oli ainoa lääke, mitä hänellä oli enää jäljellä köhäänsä. “5 millilitraa 1–3 kertaa vuorokaudessa tarvittaessa yskänärsytykseen”, luki pullon kyljessä. Sitä oli ainakin kolme neljännestä jäljellä. Jos hän joisi koko pullon kerralla, puuduttaisiko se kurkkua tarpeeksi, että hän tukehtuisi?

Yskänlääkkeen vieressä oli vajaa pullo Jack Daniel’sia. Val nosti sen käteensä ja tuijotti etikettiä. “Starat juovat jackia.” Niin joku oli hänelle sanonut, joskus kauan sitten. Ja hän oli ostanut jackia ja hän oli juonut sitä, sillä hän oli stara. Niin hän oli päättänyt.

Val ruuvasi korkin auki. Viski lemahti, Val nyrpisti nenäänsä. Tänään hän ei ollut stara. Hänestä ei tuntunut lainkaan siltä.

Jossain kaukana lähti soimaan Dinah Washingtonin Mad About The Boyn intro. Se oli hänen settinsä viimeinen kappale ja vain kaksi ja puoli minuuttia pitkä. Minun pitäisi olla jo menossa, Val ajatteli. Hän avasi yskänlääkepullon korkin.

Hitaasti ja varmalla kädellä Val kaatoi yskänlääkkeen Jack Daniel’s pulloon. Yskänlääkkeen tuoksu oli sairaalloisen imelä. Se oli tummaa nestettä, joka sekoittui vaaleaan viskiin ensin kierteinä ja spiraalineina. Hitaasti väri kuitenkin tasaantui.

Tämä on helvetin ruma tapa lähteä, Val ajatteli. Hän nosti katseensa peiliin. Hyvä, sopii sinulle siis. Hän tuijotti itseään silmiin.

Silloin yskänpuuska iski taas. Se sai hänen kipeiksi yskityt vatsalihaksensa kramppaamaan ja taittoi hänet kaksinkerroin. Hän yski ja yski, yritti välissä vetää henkeä. Pienen hetken hän oli varma, että hän tukehtuisi. Henki ei kerta kaikkiaan ottanut kulkeakseen. Sitten hän yskäisi vielä kerran. Jotain lennähti hänen suustaan meikkipöydälle.

Val huohotti kuin hukkuva. Hän tuijotti pieniä, ryvettyneitä myttyjä meikkipöydällä edessään. Niitä oli kahdeksan. Ne olivat kaikki eri värisiä. Val tökkäisi varovasti yhtä niistä. Se ei liikkunut. Hengiteltyään hetken hän poimi yhden niistä varovasti sormiinsa.

Se oli höyhen.

Jossain seinien takana yleisö puhkesi taputtamaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat, huudot ja kiljaisut sävyttivät suosionosoituksia.

Rivakat askeleet käytävällä sekoittuivat taputuksiin. Val ponkaisi pystyyn, tuoli hänen takanaan kaatui kolisten. Hän nappasi peruukin telineestään ja kiskaisi sen päähänsä.

Kun Burton kiskaisi pukuhuoneen oven selälleen, hän oli silotteli viimeisiä haituvia.

“Val, mitä helvettiä? Stella lopetti jo! Yleisö on kuumana ja haluaa lisää! Mitä sä täällä vielä kuppaat?”

Val rykäisi ja suoristi selkänsä. “Diiva on valmis, kun diiva on valmis”, hän totesi sitten.

“Joo, aivan varmasti on, mutta diivan ois parasta olla valmis nyt, koska diiva on lavalla hetkenä minä hyvänsä!” Burton ärähti. Hän teki tilaa ja viittasi Valille.

Val vilkaisi peilikuvaansa. Se virnisti hänelle. Käy vetämässä keikkasi, hän ajatteli. Viski oottaa kyllä. Val käännähti ovea ja viittilöivää Burtonia päin. Sitten hän kääntyi takaisin peiliä päin. Hän ei katsonut itseään silmiin. Hän laski höyhenet meikkipöydällä. Niitä on kahdeksan, hän ajatteli. Ne ovat kaikki eri värisiä.

Varmalla otteella hän tarttui pullonkaulasta ja otti sen mukaansa.

Burton katsoi häntä ja hänen häkeltynyt ilmeensä sanoi ei. Val vaiensi hänet ojentamalla pullon hänelle.

“Ota toi. Tee sille jotain. Kaada vaikka viemäriin.” Burton otti pullon ja katsoi sitä hämmentyneenä.

“Val...” hän aloitti.

“Mutta älä juo sitä. Äläkä anna sitä mulle takas. Ellet sä halua kärrätä yli-ikäistä drag queenia klubiltas vatsahuuhteluun”, Val sanoi.

“Val…” Burton sanoi. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi kiukkuinen varmuus. “Onko kaikki kunnossa?”

Val pysähtyi oviaukkoon ja kääntyi katsomaan Burtonia. “Kunnossa? Ei, ei kaikki oo kunnossa”, hän sanoi. “Mut ei se haittaa. Kaiken ei tarvii olla kunnossa.” Val oli hetken hiljaa.”Kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Se riittää.”

Burton katsoi häntä silmät selällään. Val oli arvannut, ettei hän ymmärtäisi. Hän oli pohjimmiltaan bisnesmies. Hän ei ollut sateenkaarilintu. “Ois kiva jäädä rupattelemaan, mutta mulla on keikka vedettävänä”, Val sanoi. Sitten hän kiiruhti hämärään käytävään, kohti yleisön suosionosoituksia, jotka jatkuivat yhä. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Gor-Gulga

Minun keittiössäni asuu hirviö. Sen nimi on Gor-Gulga.

Joku kenties sanoisi, että Gor-Gulga on demoni. Minä ainakin sanon niin, ja koska Gor-Gulga on minun hirviöni, minä saan päättää. Hirviöistä on yleensä niin vaikea sanoa, jokaisella meillä kun on omansa. Jokainen hirviö on erilainen, siksi niiden määritteleminen kladistiikoin ja taksonomioin on hullun hommaa.

Minä tiedän, että isällänikin oli oma hirviönsä. Se asui keittiössä, aivan kuten Gor-Gulga, mutta sillä ei ollut nimeä. Toisinaan minä mietin, että kenties Gor-Gulga on siitä siinnyt. Jos hirviöt siis syntyvät siihen tapaan.

Kun olin lapsi, en pitänyt nimetöntä hirviötä keittiössämme juuri minään. Se oli pieni ja heiveröinen, kaiken aikaa henkitoreissaan. Lähinnä minä pidin isääni hulluna, kun hän kävi taistoon sitä vastaan joka ainoa ilta. Vähänpä minä silloin tiesin.

Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että vaikka isäni oli vanha mies jo syntyessäni, hänkin oli joskus ollut nuori. En osannut kuvitella häntä nuorena, tekemässä samanlaisia virheitä kuin minä nyt. Silti hänkin oli joskus ollut nuori. Nuori ja hölmö.

Kun olin muuttanut pois isäni luota, olin kuplinut ilosta. Ei enää jokailtaisia taisteluita hirviön kanssa! Ei kärttyilyä, ei äksymistä, kun en osallistunut taistoihin. Vapaus odotti aivan nurkan takana.

Kun Gor-Gulga ilmaantui, en pitänyt sitä juuri minään. Siinä se makasi, tiskialtaan pohjalla, ja tuijotti minua. Tiesin voivani päihittää sen koska tahansa, ja muutaman kerran minä näytinkin sille, kuka tässä asunnossa oikein käski ja kuka komensi. Olisi ollut kunnon kalajuttu puhua niistä kerroista taisteluina.

Uskottelin itselleni, että jatkossakin taistot olisivat yhtä helppoja. On niin helppo tuudittautua siihen varmuuteen, jonka usko omaan voittamattomuuteen synnyttää. Juuri siihen varmuuteen Gor-Gulgan kaltaisten hirviöiden voima perustuu. Sellaiset hirviöt eivät nimittäin koskaan kuole, eivät lopullisesti. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Niin isäni oli tehnyt aikanaan, hän oli tehnyt jokailtaisesta taistelusta oman rituaalinsa, alati toistuvan riitin, joka piti hänen hirviönsä hallinnassa ja elämänsä järjestyksessä. Se minun olisi pitänyt häneltä oppia.

Kyllä me pärjäilimme Gor-Gulgan kanssa. Pienen opiskelijaboksini keittiö oli ahdas komero, jossa mahtui hädin tuskin kääntymään, mutta se oli sentään rajattu muusta asunnosta. Ei siis haitannut, jos Gor-Gulga välillä riehaantui. Ja kyllähän hän riehaantui, kun opinnoissani tuli hektisempiä kausia, enkä jaksanut selättää sitä säännöllisesti. Taistelut kävivät välillä raskaiksi, mutta minä pystyin siihen kyllä.

Ongelmat alkoivat todella vasta, kun toisen opiskeluvuoteni keväällä aloin seurustella.

Niina oli kuvankaunis musiikkitieteen fuksi. Me tapasimme opiskelijabileissä ja makean boolin rohkaisemana päädyin tanssimaan hänen kanssaan. Olin yllättynyt, että hän kiinnostui minusta, olinhan minä jo nuorena miehenä ainakin sisäpuolelta pölyinen historioitsija, eivätkä juttuni noottikriisistä tai toisesta maailmansodasta yleensä tehneet vaikutusta juuri kehenkään, varsinkaan kauniisiin tyttöihin. Enkä minä sitä paitsi ymmärtänyt musiikista juuri mitään.

Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että me rakastuimme palavasti.

Niina asui ihan yliopiston tuntumassa. Hänen asuntonsa oli tilava ja kodikas, vaikkakin remontin tarpeessa. Aluksi ihmettelin, kuinka hänellä oikein oli varaa sellaiseen asuntoon, kunnes selvisi, että hänen isänsä maksoi vuokran.

Hänen isänsä oli eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri, joka ei leskeksi jäätyään tiennyt mihin rahansa käyttäisi. Minusta tuntui, että minun kuuluisi olla katkera – olihan minun isäni köyhä tilintarkastaja – mutta päästessäni nauttimaan Niinan asunnosta enemmän kuin tarpeeksi, en kerta kaikkiaan osannut.

Gor-Gulgalle minun seurusteluni tietysti sopi paremmin kuin hyvin. Se nimittäin tarkoitti sitä, että olin kotona koko ajan vähemmän aikaa, ja silloin kun olin kotona, oli Gor-Gulgan kanssa kamppailu minulla viimeisenä mielessä.

Aluksi yritin esittää, että halusin viettää aikaa myös kotona, mutta tosiasia oli, että en minä halunnut. Minun kodissani oli ahdasta ja tunkkaista. Ja tietysti Gor-Gulga.

Kun Niinakaan ei erityisemmin halunnut minun lähtevän luotaan, kotikäyntini typistyivät siihen, että vaihdoin puhtaat bokserit. Toisinaan jäin yöksi, lähinnä muodon vuoksi. Täytyihän minun kotona välillä yöpyä, eihän minun muuten ollut mitään järkeä maksaa vuokraa.

Kun minä olin poissa, Gor-Gulga kasvoi. En tiedä, kuinka se oli mahdollista, mutta voin vannoa, että se kasvoi. Aamuisin, kun heräsin, se oli suurempi kuin koskaan ennen, ja minä pakenin asunnostani. Vietin paljon aikaa yliopistolla. Söin yliopistoruokaloissa, sillä keittiöni oli muuttunut Gor-Gulgan valtakunnaksi, jossa kuolevaiset eivät kulkeneet.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui, vääjäämätön. Me puhuimme usein Niinan kanssa, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa minun luonani. Hän oli kyllä käynyt boksissani, pariinkin otteeseen, mutta yleensä vain kääntymässä.

Aihe oli vaikea, eihän kumpikaan meistä halunnut sanoa, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Minun kotini oli kuitenkin keskellä ei mitään, ja vaikka se olisi ollut kaiken mahdollisen lähellä, ei siellä luultavasti olisi tullut vietettyä aikaa. Olin valinnut sen aikanaan siksi, että sitä oli tarjottu minulle, ja toiselta paikkakunnalta muuttaessa tärkeintä oli saada katto pään päälle. En silloin ollut edes kuvitellut viettäväni aikaa kodissani jonkun Niinan kaltaisen kanssa.

Kun se tapahtui, oli toukokuu. Kevät oli saapunut kaupunkiin, tuonut mukanaan leskenlehdet ja paljastanut pesemättömät ikkunat armottomalla valollaan. Olimme Niinan kanssa päättäneet viettää viikonlopun minun luonani, katsoa sarjoja nousematta sängystä lainkaan.

Se oli hyvä suunnitelma.

Minun oli ollut tarkoitus siivotakin, taistella Gor-Gulgaa vastaan ennen viikonloppua. Olin kuitenkin päätynyt viettämään koko edeltävän viikon Niinan sängyssä ja siivoaminen oli jäänyt.

Siivoton kämppäni ei kuitenkaan Niinaa liiemmin tuntunut haittaavan. Perjantai-ilta meni oikein mukavasti, katsoimme kahdeksan jaksoa How I Met Your Motheria. Gor-Gulga oli hiljaa keittiössä. Meillä ei ollut sinne mitään asiaa, sillä minä olin varautunut. Olimme hakeneet hampurilaisateriat McDonald’sista. Karkkia ja sipsejä riitti läpi yön. Ainoa mikä puuttui, oli aamupala. Voisimme kuitenkin käydä aamullakin jossain ulkona. Opintotuki oli tullut juuri.

Olin onnellinen. En osannut aavistaakaan, että keittiön hämärässä Gor-Gulga, se kelmi, punoi juoniaan.

Havahduin aamulla johonkin ääneen, aivan kuin ovi olisi käynyt, mutta se, mikä sai minut todella heräämään, oli tyhjyys sängyssäni. Olin nukahtanut Niina turvallisesti kainalooni käpertyneenä. Herätessäni vieressäni oli kuitenkin vain vanunut tyyny.

Minä ponkaisin sängystä ylös. Asuntoni ei ollut suuri ja pikaisella vilkaisulla oli selvää, ettei hän ollut siellä. Niina oli poissa.

Keittiökomeron ovi oli raollaan. Oliko se ollut illalla raollaan?

Ovenraosta silmiini osui Gor-Gulga. Näytti siltä, kuin se olisi virnistänyt. Sillä hetkellä oivalsin sen. Niinan täytyi olla hänen kynsissään! Se kelmi oli nähnyt Niinan ja minun nukkuessani jättänyt keittiöni, valtakuntansa, kaapatakseen Niinan omakseen!

Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme, minä ja Gor-Gulga. Sitten päätin, että tekisin sen, mikä oli odottanut tekemistään aivan tarpeeksi pitkään. Vedin kumihanskat käteeni ja valmistauduin kohtaamaan Gor-Gulgan.

Kuumuus ja kuluneet viikot olivat kuitenkin tehneet taistosta hurjemman kuin osasin aavistaa.

Gor-Gulgan löyhkä iski vasten kasvojani jo astuessani keittiökomeroon, ja käydessäni Gor-Gulgan kimppuun tunsin kumisen hanskani läpi vatsanahkaa peittävän mädän kasvuston. Silloin tiesin, etten pärjäisi yksin.

Kompastellessani henkitoriessani ulos keittiöstä minä riivin kumihanskat käsistäni. Lysähdin istumaan ja vedin henkeä. Siinä istuessani minä muistin isäni ja hänen nimettömän hirviönsä. Muistin hänen loputtoman, säntillisen taistonsa sitä vastaan.

Hän ei ollut koskaan kertonut minulle, missä äiti oli.

Otin kännykän ja näppäilin numeron. Jos joku tässä maailmassa osasi auttaa, se oli hän. Niina oli saatava takaisin.

Ulos kuoresta

Painoin peukaloni Shinjun ulkoven tunnistinta vasten ties kuinka monennen kerran. “Sormenjälki tunnistettu: Akiyama, Hideaki. Sisäänpääsy estetty. Ota yhteyttä järjestelmänvalvojaan”, ilmoitti mekaaninen ääni taas kerran. Läimäisin seinää turhautuneena. Hyvähän laitteen oli puhua! Shinjusta ei ollut kuulunut miltei viikkoon, häneen ei saanut yhteyttä millään tavalla: Ei virtuaalin kautta, ei puheluin. Savumerkkejä en ollut vielä kokeillut, mutta ilmeisesti se olisi seuraavana listalla, kun paikan päälle ilmaantuminenkaan ei auttanut.

Olin jo luovuttamassa, kun jostain kuului pieni surahdus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja huomasin miltei suoraan yläpuolellani kameran. Se oli niin hyvin piilotettu materiaalin pintaan, etten ollut aluksi edes huomannut sitä. Vasta nyt, kun se oli liikahtanut hitusen verran, se oli kiinnittänyt huomioni.

Jos kamera liikkui, se luultavasti tarkoitti, että joku katseli minua. Nostin kättäni varovasti ja vilkutin.

Kaiuttimet särähtivät. “Hideaki”, kuului ääni. Se ei järjestelmän hajutonta ja mautonta puhetta. Se oli Shinjun ääni. “Mitä sinä haluat?” se kysyi.

“Mitäkö mä haluan? Mä tulin moikkaamaan. Sua ei oo näkyny aikoihin! Onks kaikki kunnossa? Ootko sä ylipäätään hengissä?” minä sanoin, hieman yllättyneenä saamastani vastaanotosta.

“Olen hengissä, kaikki on kunnossa. Tavataan...” Shinju selvästi empi hetken. “Tavataan viikon päästä”, hän sitten lopetti.

“Hei!” minä huusin ja säntäsin ovea vasten. “Et sä voi tällai lopettaa! Miten niin nähään viikon päästä? Pitäiskö mun tällä uskoa, että kaikki on kunnossa!”

Kamera liikahti taas, se seurasi liikettäni. Katsoin suoraan kameran silmään  – tai siihen, missä oletin sen olevan. “Shinju!” minä älähdin. “Päästä mut nyt sisään!”

“Ootko sä yksin siellä?” särähti kaiuttimesta.

“No, oon! Mikä hitto sua nyt vaivaa?” minä vastasin

“Eikä kukaan seurannu sua?” Kamera kääntyili villisti.

“Miks kukaan ois seurannu mua?” minä kysyin hämmentyneenä. “Ootko sä jossain vaikeuksissa?”

“En”, kuului kaiuttimista. “En mä oo missään vaikeuksissa. Tuu nopeesti sisälle.” Ääni piippasi ilmaistakseen lukon auenneen. Syöksähdin sisään kiireellä tietämättä, mitä odottaa.

Sisällä kaikki oli siistiä ja valoisaa. Shinjun asunnossa oli aina siistiä, mutta nyt tuntui siltä, että rikattomuus suorastaan hohkasi seinistä ja lattioista. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kuulin naksahduksen, kun ovi lukittui uudestaan takanani.

Hän seisoi portaiden yläpäässä.

Otin tukea seinästä. Hän todennäköisesti vihasi sitä, olivathan käteni likaiset, mutta jotain minä tarvitsin pysyäkseni pystyssä.

Hän käveli alas portaita hitain askelin. Minä katselin häntä. En oikein tiedä, mistä minä hänet tunnistin: hän näytti paljon lyhyemmältä, hennommalta kuin koskaan ennen. Hän näytti alastomalta, vaikka hän oli pukeutunut ihonmyötäiseen, valkeaan trikoo-asuun. Joka puolelta hänen kehoaan törröttävät johdonpätkät, jotka eivät kiinnittyneet yhtään mihinkään olivat kuitenkin niin lohduttomat, että sain hädin tuskin henkeä. Hän käveli minua kohti ja pysähtyi eteeni. Seisoimme siinä, toinen toistamme tuijottaen. Hän ei sanonut mitään. Hiljaisuus välillämme venyi ja paisui, kunnes tajusin, että minun oli puhkaistava se.

“Shinju...” sana tuntui kummalta ja karhealta suussani. “Mitä… mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin.

Hän seisoi siinä ja tuijotti minua. Hänen silmänsä olivat siniset, minä huomasin. Oli kumma tajuta, etten ollut koskaan nähnyt niitä ilman visiiriä välillämme.

“Minä kasvoin”, hän lopulta vastasi.

Tuijotin häntä. Minulla kesti hyvä tovi tajuta, ettei hänen vastauksensa todellakaan vastannu kysymykseeni.

“Niin, mutta siis… missä sinun kuoresi oikein on?” minä sopersin.

“Tässä ihmiskehossa on ongelmansa”, hän sanoi. “Esimerkiksi se, että se kasvaa.”

Räpyttelin silmiäni.

“En enää mahtunut kuoreeni. Minä kasvoin liian isoksi. Minun oli murtauduttava ulos.”

“En… en tiennyt, että te voitte tehdä jotain sellaista”, minä sanoin.

“Kaikki astacoidit joutuvat tekemään niin. Jotkut useamman kerran elämässään” hän sanoi. Hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään. Ilman kuortaan hän oli minua lyhyempi. Hänen äänensä oli kuitenkin sama kuin aina. Jostain syystä en ollut hetkeäkään epäillyt, että se oli juuri hän.

“Mikset sinä… kertonut mitään?” minä kysyin.

“Tämä on hyvin vaarallista aikaa astacoidille. Ilman kuortamme olemme haavoittuvaisia, kuin tavallisia ihmisiä. Ymmärtänet, että tästä ei mielellään huudella pitkin”, hän selitti.

Miksi ihmeessä hänen täytyi olla niin tyrmäävän kaunis? Kaunis oli juuri oikea sana. Vaikka hänen ruumiinsa oli androgyyni, vailla mitään piirteitä, jotka sitoisivat hänet johonkin sukupuoleen, hänestä olisi ollut vaikea puhua komeana. Kun hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään, hän oli nimenomaan kaunis. Miksi jonkun noin kauniin oli verhottava itsensä kauttaaltaan titaaniin ja teräkseen?

“Hideaki?” hän sanoi. “Kuulitko sinä mitä minä sanoin?”

Minä säpsähdin.

“Tietysti, tietysti minä kuulin.”

“Ymmärrät varmaan, että minä en olisi saanut päästää sinua sisälle. Uusi kuoreni pitäisi tulla asennettavaksi pian. Olisimme voineet tavata silloin.”

Minä nyökkäsin hitaasti.

“Joten… mitä asiaa sinulla oli?” hän kysyi, kun en sanonut mitään.

“Minä… Ei minulla mitään sen kummempaa ollut. Minä vain… olin huolissani sinusta”, sain lopulta sanottua.

“Olit huolissasi minusta?” hänen kulmansa kohosivat. “Hideaki, minä haluaisin muistuttaa sinua, että minä olen astacoidi, ja vielä viisi minuuttia sitten sinä et edes tiennyt, että me joudumme joskus luopumaan kuoristamme.”

Minä huitaisin kädelläni. “Kyllä minä tiedän, että kovan paikan tullen sinä olet huippuunsaviritetty taistelukyborgi, joka tekee vihollisista soppaa ja silppua. En minä siitä ollut huolissani.”

Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hänellä siis tosiaan oli ilmeitä; loputtomia hiljaisuuksia läpitunkemattoman visiirin läpi kohdatessa sitä alkoi joskus epäillä.

“Olin huolissani niistä hetkistä, jotka osuvat kovien paikkojen väliin. Muistatko, kun jouduin tekemään sinulle ruokaa, jotta suostuit syömään?”

Hän hymyili, ja hymyillessään hän näytti niin kovin nuorelta. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että sitä hän todella oli – tai ainakin hänen ihmisruumiinsa oli. “Totta kai minä muistan. Siihen asti minä olin syönyt vain valmismassaa. Sinun pihvisi olivat parasta, mitä olin koskaan syönyt.”

“Ei se tainnut silti voittaa sähköä suoraan seinästä?” minä hymähdin.

“Ei, mutta se auttoi minua muistamaan, etten minä ole pelkästään robotti. Että minun on myös syötävä, että minun on pidettävä huolta myös tästä ihmisruumiista.” Hän kallisti päätään. “Kiitos siitä. Ja kiitos, että tuli käymään. Nähdään taas viikon päästä.”

Juopuneen jumalan kuolinkirous

Kun hän kuoli, siitä ei kirjoitettu lehtiin.

Häntä oli sanottu 50 centiksi. Ei siksi, että hän olisi osoittanut erityistä lahjakkuuttaa rap-musiikin saralla, vaan siksi, että hänellä oli tapana kysyä ohikulkijoilta, olisiko heillä viittäkymmentä senttiä heittää. Myöhemmin hän korotti pyyntönsä euroon – sitä se inflaatio teettää – mutta nimi pysyi.

Ainahan hän siinä istui, kioskin kulmalla, pummasi ihmisiltä viittäkymmentä senttiä tai euroa, ja ryysti häpeilemättä olutta, joka oli ostettu kerjätyillä rahoilla. Jokainen, joka keskustassa liikkui, tiesi hänet kyllä, vaikkei kukaan häntä oikeastaan tuntenut. Useimmat kiersivät hänet kaukaa, heittivät he sitten viisikymmensenttisen tai eivät. He kuitenkin tiesivät hänet.

Niin hyvin hänet tiedettin, että hänen kuolemastaan olisi hyvin voitukin kirjoittaa lehteen, jos silloin vain olisi sattunut hieman hiljaisempi uutispäivä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Lehtien pääuutinen oli räjähdys kävelykadulla. Kaasuräjähdys, viranomaiset sanoivat, ja villeimmät salaliittoteoreetikot tietysti syyttivät kuka Isistä, kuka Al-Qaidaa ja kuka taas Boko Haramia. Hänenkin epäiltiin ensin kuolleen räjähdyksen vuoksi, olihan hän istunut vain muutaman sadan metrin päässä.

Kuolinsyyntutkija, Pervilä nimeltään, totesi kuitenkin, että hän oli kuollut sydänkohtaukseen. Pervilä ei valitettavasti pystynyt arvioimaan kuolinaikaa niin tarkasti, että hän olisi osannut kertoa hänen kuolleen ensin ja räjähdyksen tapahtuneen vasta sitten.

Räjähdyksessä ei kukaan onneksi kuollut, mutta kaksi nuorta turistia Ruotsista loukkaantui. Eivät vakavasti, mutta tarpeeksi, että heidät jouduttiin viemään sairaalaan, eikä heidän lomakuviaan katseltu vuosien päästä. Toinen, lievemmin loukkaantunut, olisi päästetty sairaalasta jo viikon päästä, mutta hän ei suostunut lähtemään ystävänsä viereltä.

Moni sellainen asia, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut päästä lehtiin, jäi räjähdyksen takia uutisoimatta.

Sadat kalat kuolivat joessa, eikä kukaan vaivautunut kirjoittamaan siitä, paitsi eräs alajuoksun paikallislehti, joka teki pienen artikkelin siitä, kuinka ne huuhtoutuivat rantaan, suut auki ja silmät tyhjinä, kuten kuolleilla kaloilla on tapana.

Muutakin sattui: juna-asemalla kaatui kuormavaunu, jonkinlaisia rakennusteknisiä osia pitkin ratapihaa. Junat myöhästyivät sen takia, mutta myöhästyneet junat nyt eivät aikoihin ole olleet mikään uutinen.

Isolla risteyksellä hermostuneet ihmiset ajoivat kolarin, eikä poliiseja ensin olisi liiennyt liikennettä ohjaamaan, olivathan he kaikki hyvin työllistettyjä tärkeisiin tehtäviin terroriteoksi epäillyn räjähdtyksen ympärillä. Kun poliisipäällikkö oli saanut vamuuden, että kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kansainvälinen terrori, hän paimensi miehensä onnettomuuspaikalle kiireen vilkkaa.

Suurin osa asioista, joita sinä päivänä tapahtui, oli kuitenkin sellaisia, jotka eivät olisi ylittäneet uutiskynnystä missään olosuhteissa.

Liisa, joka oli pitänyt parturiliikettä keskustassa jo kaksikymmentä vuotta, viilsi asiakkaalle vekin kaulaan partaa ajaessaan. Liisa oli tietysti kovasti pahoillaan, ja asiakas, Jalmari nimeltään, vakuutti hänelle, ettei hän pientä lipsahdusta pannut pahakseen, olihan hän käynyt Liisan luona kohta jo vuodenpäivät. Kotona hän kuitenkin katsoi haavaa peilistä, ja totesi, ettei partaa enää kannattanut ammattilaisella ajattaa. Oli itselleen valehtelemista väittää, että Liisa olisi hänelle lämpenemässä.

Tapani, Amnesty Internationalin feissari, joutui toteamaan, ettei hän sinä päivänä saanut ketään innostumaan ihmisoikeuksista. Pomo oli kuitenkin ymmärtäväinen, olihan räjähdyskin sattunut ihan lähimailla. Tapani selittikin saamattomuuttaan itselleen sillä – hänen täytyi olla kovasti järkyttynyt, vaikkei hän sitä itse huomannutkaan. Seuraava päivänä ihmiset eivät kuitenkaan olleet sen kiinnostuneempia ihmisoikeuksista, ja pomo alkoi jo hermostua.

Ne, jotka huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan, olivat tietysti kävelykadun juopot. He huomasivat sen kyllä, sillä riippumatta siitä, kuinka pitkään he istuivat penkeillä ja kittasivat kirkasta, humalaan he eivät tulleet. Iltaa lähestyttäessä he kävivät ärtyisiksi ja syyttivät milloin itseään, milloin toisiaan. Lopulta Tuula otti ja rikkoi viinapullonsa katuun, jolloin vartijat tulivat hätyyttämään heidät toisaalle, kuten heillä oli tapana juoppojen riehaantuessa. Siitä oli tullut jo kaikille tuttu tanssi.

Monikaan ei jäänyt kaipaamaan häntä, se oli selvää. Ruumiin tietysti saattoi kuka tahansa tunnistaa, mutta hautaan hänet saatiin vain kaupungin rahoilla – tuhkaus ja yksinkertainen kivi – eikä maahanpanijaisiin tullut ketään. Pappi sanoi muutaman sanan, mutta ei mitään mitä ei olisi voinut sanoa kenestä tahansa.

He tulivat vasta myöhemmin, päiväkausia hautajaisten jälkeen.

Eivät he tulleet minkään todellisen tarpeen takia, pikemminkin kunnioituksesta ja velvollisuudentunnosta. He tulivat aamulla, parkkeerasivat mustan BMW:nsä ja yrittivät hautausmaan lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa norkoillessaan näyttää siltä, kuin olisivat vain ohikulkumatkalla. He eivät olleet erityisen hyviä siinä, matkalaisilta näyttämisessä, mutta paikalliset ohittivat epäilyksensä kulmien kohotuksella ja olkien kohautuksella. He eivät olleet uteliasta sakkia ja miehet trenssitakeissa saattoivat olla keitä tahansa.

Illan suussa, kun alkoi tulla hämärää, he hiipivät hautuumaalle. Heillä kesti hyvä tovi löytää hauta, sillä eivät he tietenkään voineet apua kysyä. Kiveen oli kyllä kirjoitettu nimi, joka oli seissyt hänen taskustaan löydetystä kelakortista, mutta se ei tietenkään ollut hänen. Eivät he tietenkään olettaneetkaan, että kivessä olisi lukenut hänen nimensä. Mistäpä ihmiset olisivat sen tienneet – ja vaikka hän oli vanha ja väsynyt, sellaisen nimen kaivertaminen olisi halkaissut tavallisen kiven kahtia.

Kun le lopulta löysivät tuoreen haudan, he asettuivat sne ympärille. Yksi heistä rykäisi ja niin he aloittivat veisuun. He veisasivat kielellä, jota yksikään ihminen heidän lisäkseen ei enää tuntenut, yksi kaunista ylä-ääntä ja loput matalaa bassoa, joka tuntui vatsanpohjassa asti – tai olisi tuntunut, jos sitä olisi heidän lisäkeen ollut joku kuulemassa.

Te tekivät riitit, kuten tapana oli, he ripottelivat suolaa ja rosmariinia, he piirsivät maahan outoja kuvioita ja messusivat vakavina ja hartaina. He lopettivat vasta aamuyöstä. Silloin he keräsivät tavaransa ja poistuivat, kauan ennen aamun sarastusta. Kun he olivat menneet, ei heidän käyntiään olisi voinut arvata kuin hajanaisista suolakiteistä mullan seassa. Heitä ei nähtäisi enää, ei tässä kaupungissa. Täällä heidän työnsi oli saatettu loppuun.

Seuraavana päivänä kaikki oli paremmin. Se oli kaunis päivä, aurinko paistoi ja kalamiehet kerääntyivät jokirantaan eväkkäitä narraamaan. Kuollut kalaparvi oli enää kalamiesten juttuja, johon uskoivat ne, jotka kalamiesten juttuja nyt uskoivat.

Jalmari päätti antaa Liisalle vielä mahdollisuuden: hän marssi parturiin ja sen sijaan, että hän olisi pyytänyt parranajon, hän pyysi Liisaa kahville. Liisa suostui, vaikkei hän varsinisesti ollut kahviloissa käyviä ihmisiä. Jalmarikaan ei ollut, joten ehkä juuri siitä syystä he viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa.

Tapani sai feissattua kahdeksan ihmistä päivän aikana ja hänen pomonsa oli onnesta soikeana. Hän sai jatkaa vielä kuukauden loppuun saakka, mikä riitti hänelle paremmin kuin hyvin: hän sai kesän vuokrat maksettua, ja syksyllä hän pääsi opiskelemaan liiketaloutta.

Tuula, joka oli ollut väkipakolla selvänä miltei kaksi viikkoa, sai myöhemmin tietää, että ihmiset, joita hän oli pitänyt ystävinään, pystyivät taas juopumaan. Hän kävi Alkossa ostamassa pullon vodkaa. Jonkin aikaa sitä tuijotettuaan hän päätti olla kokeilematta, pystyisikö hän.

Kaiken kaikkiaan elämä palasi takaisin uomiinsa, vaikkei juuri kukaan ollut huomannut, että se olisi niistä poikennutkaan. Ainoa poikkeus oli, ettei kukaan enää pyytänyt viittäkymmentä senttiä kioskin kulmalla.

Lohta ja muita herkkuja

Trubaduuri lopetti laulantansa ja kumarsi. Ihmiset hurrasivat, jotkut heittelivät häntä kohti kuparikolikoita, jotka hän keräsi tunnollisesti talteen ennen kuin poistui salista. Prinssi Fitzroy ei hurrannut. Hän istui kunniapaikallaan isännän pöydässä miltei koskematon ruoka edessään, eikä hän hurrannut.

“Eikö teidän korkeutenne nauttinut meidän toistaitoisten pelimanniemme musisoinnista?” Prinssi Fitzroy käänsi katseensa vieressään istuvaan nuoreen naiseen. Hän oli luultavasti isännän tytär, olihan hänet istutettu Fitzroyn viereen. Kenties isäntä oli elätellyt toiveita, että Fitzroy iskisi silmänsä häneen. Eihän se tietysti ollut mahdollista: nyt oltiin kaukana idässä, ei täällä ollut yhtäkään lordia, jonka tytär olisi ollut tarpeeksi korkea-arvoinen hänen puolisokseen.

Fitzroy yritti kaivella muististaan naisen nimeä. Hän oli kyllä varmasti kuullut sen, mutta niin hän oli kuullut epäilemättä satoja muitakin nimiä tällä matkalla, eikä yksikään niistä tahtonut jäädä hänen päähänsä. “En ole koskaan juuri perustanut musikanteista”, Fitzroy tyytyi toteamaan. “Ja isäni uroteoista olen kuullut riittämiin.”

Nainen kallisti päätään. ”Teidän täytyy olla tavattoman ylpeä”, hän sanoi.

“Niin, niin minun täytyy”, Fitzroy huokaisi.

Lordin tytär oli kyllä sievä. Hänellä oli ylänköjen ihmisten tummat silmät, jotka tässä valaistuksessa näyttivät miltei mustilta. Hänen kasvonsa olivat kapeat, mutta voimakaspiirteiset, ja hänen hymyssään oli ilkikurisuutta, jollaista harvoin näki hovin tyhjäkasvoisten naisten ilmeissä. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen pellavamekkoon ja kaulassaan hänellä oli koru, johon oli upotettu sinisen sävyissä kimalteleva opaali. Korun oli täytynyt maksaa pieni omaisuus hänen isälleen. Tämä ei ole paikka, jossa rahaa tuhlataan koruihin, Fitzroy tajusi. Täällä raha käytettiin teräkseen.

“Isänne on kuningas, jonka tämä ruhtinaskunta tarvitsee”, nainen sanoi. Fitzroy havahtui takaisin keskusteluun. “Hän yhdisti koko valtakunnan, rannikolta tänne ylängöille. Ilman häntä me olisimme vain joukko keskenään kinastelevia lordeja, jotka hädin tuskin pystyvät laittamaan vastaan itäläisten rosvojoukoille”, nainen sanoi.

“Niin. Ja rautanyrkein hän pitää kuningaskuntansa koossa”, Fitzroy sanoi.

“Joskus sellainen on tarpeen”, nainen sanoi. “Minun isäni on ylpeä saadessaan olla isänne uskollinen vasalli.”

Hän siis on lordin tytär, Fitzroy ajatteli. Uskoiko hän todella sen, mitä hän sanoi, vai oliko hänet vain opetettu sanomaan niin? Hänen virnettään oli vaikea lukea. Fitzroy tiesi, että näillä main tuskin kukaan oli hänen isänsä uskollinen vasalli, vaikka kaikki olivat niin valmiita vannomaan. Hänen isänsä oli laittanut heidät polvistumaan ja vannomaan uskollisuutta, mutta he olivat olleet vuosisatoja omien maidensa herroja, eivätkä he olleet tottuneet nöyryyteen. Mitä idemmäs mentiin, sitä vähemmän linnakkeet muistuttivat kunnollisia linnoja ja sitä vähemmän lordit ja heidän tyttärensä muistuttivat rannikon hovien ihmisiä. Hänen isänsä oli sanonut, että tarpeeksi kauas itään mentäessä hänen alamaisensa muistuttivat enemmän itäläisiä kuin sivistyneitä ihmisiä.

“Minun isäni lähetti minut tälle matkalle, koska hän halusi minun näkevän hänen valtakuntansa. Ei vain rannikon kaupunkien puutarhoja ja tammilehtoja, ei vain kirjastoja ja turnajaiskenttiä. Hän halusi minun näkevän koko valtakunnan, ne ihmiset, joita hän hallitsee. Matkani jatkuu Hopeavuolle saakka, minne isäni kerran pysähtyi.”

“Mitä sinä pidät näkemästäsi?”

“Olen nähnyt paljon kaunista, vuolaana virtaavia koskia ja humisevia metsiä”, Fitzroy aloitti. “Olen kohdannut monia urheita lordeja, lukuisia viisaita miehiä, jotka rakastavat alamaisiaan. Olen…” Hän katseli hämärää salia, koiria jotka kinastelivat lihaisasta luunpalasta lattialla. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa. “Olen nähnyt paljon.”

“Sinä taidat vihata sitä kaikkea?”

Fitzroy säpsähti. Hän käännähti katsomaan vierellään istuvaa naista. Hymy oli kaikonnut hänen kasvoiltaan, mutta sen tilalla ei ollut kiukkua tai ärtymystä. Kulmakarvat olivat kysyvästi kohollaan, ja nainen vaikutti rehellisen kiinnostuneelta. Fitzroy oli niin häkeltynyt, että hän hädin tuskin huomasi naisen pudottaneen muodollisen teitittelyn pois.

“Minä… en minä… Kuinka niin?” hän sai sanotuksi.

“Sinä et hurraa trubaduureillemme, vaikka isäni on etsinyt seudun parhaat ja käskenyt heitä laulamaan sinun isästäsi. Sinä et koske ruokaasi, vaikka isäni on nähnyt niin paljon vaivaa tarjotakseen sinulle kotiseutujesi herkkuja, lohta, silliä, makrillia. Ja minä, minua sinä katsot kuin maalaistyttöä.” Hän ei syyttänyt, hän vain totesi.

“Minä...” Fitzroy aloitti. Hän vaikeni ja oli hetken hiljaa. Toisaalla salissa aloiteltiin laulua. “Minä vihaan kalaa. Sitä minä vihaan”, Fitzroy sanoi lopulta. “Minä vihaan kaikkea kalaa. Vihaan lohta, vihaan turskaa, vihaan nieriää. Vihaan sitä kaikissa muodoissaan. Loimutettuna, savustettuna, graavattuna, kermaan hukutettuna. Minä vihaan sitä.” Hän oli hetken hiljaa, tietämättä miten jatkaa. Hän tiesi naisen tuijottavan häntä, mutta hän ei vastannut katseeseen. Hän tuijotti lohta lautasellaan.

“Rannikolla, siellä ei muuta syödäkään kuin kalaa. Sitä tarjotaan kaikkialla. Köyhimmät kalastajaeukot syövät kalaa siinä missä isäni korkeassa tornissaan. Kokit kehittelevät toinen toistaan erikoisempia tapoja valmistaa kalaa, mutta kalalta se maistuu silti. Ja nyt, kun tulen tänne, itäisille maille, lordit kuvittelevat tekevänsä minuun vaikutuksen tarjoamalla minulle kalaa. Rannikolla kala on sentään tuoretta, ainakin parhaimmillaan.” Fitzroy vilkaisi keskustelukumppaniaan. Tämä nyökkäsi hitaasti, muttei sanonut mitään.

“Kerran me karkasimme linnasta, minä ja Gerald. Hän on minun veljeni, tai siis isäni äpärä. Vähän minua vanhempi. Me menimme rantaan, ilman saattueita tai henkivartijoita. Gerald meni uimaan, hänellä oli pieni piikki mukanaan. Hän pyydysti sillä meille useamman kampelan, ne kuulemma olivat niin laiskoja, että ne saattoi vain poimia mukaansa. Teimme tulet ja käristimme kampelat. Aurinko paistoi ja kaikki muu tuntui kaukaiselta.” Hetken aikaa Fitzroy katsoi kaukaisuuteen, toiseen aikaan ja paikkaan.

“Siitä sinä taisit pitää?” lordin tytär kysyi.

“Silloin minä pidin kalasta. Sinä päivänä minä pidin siitä, tuoreesta kampelasta. Palattuamme linnalle saimme läksytyksen oltuamme poissa miekkailuharjoituksista. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, missä olimme olleet, emmekä me kertoneet. Emme koskaan kertoneet kenellekään. Se jäi meidän kahden salaisuudeksi.”

“Ja nyt minä olen täällä, ylängöillä, missä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei tiedä, mistä minä pidän tai mitä minä haluan. He luulevat tietävänsä, ovathan he tavanneet isäni, ovathan he kuulleet hänestä kertovat laulut. He luulevat minun olevan samanlainen, olenhan minä isäni poika. He luulevat tietävänsä, kuinka minuun tehdään vaikutus. Ja minä hymyilen, ja minä nyökkään, ja minä kehun heidän ruokansa ja laulajansa ja linnansa ja tyttärensä. Koska niin isäni käski minun tehdä. Muista tämä, Fitzroy, hän sanoi. Valtakuntaa ei voi hallita pelkästään pelolla. Alamaisten täytyy rakastaa sinua, ja siksi sinun on välitettävä siitä, mikä on heille tärkeää. Niin hän sanoi.” Fitzroy vaikeni.

“Haluatko sinä sitä?” opaalikoruinen nainen kysyi. “Hallita tätä valtakuntaa?”

“En. En tippaakaan”, Fitzroy vastasi epäröimättä. “Minä olen kertonut nyt sinulle enemmän siitä, mitä minä todella ajattelen, mitä minä tunnen, kuin kenellekään koko tällä matkalla. Enemmän kuin kenties kenellekään vuosikausiin. Onko mikään ihme, etteivät he tiedä mitä minä haluan? Onko ihme, että he luulevat tietävänsä mistä pidän, kun en kerro heille totuutta? Minä olen lukittuna tähän tanssiin, tähän valheiden verkkoon, jossa totuutta ei kerrota koskaan. Kuninkaana olen sitä lopun ikääni. Ja niin ovat kaikki muutkin. Enkä minä tiedä voiko tästä vapautua koskaan, mutta minä yritän rimpuilla, ja päädyn kertomaan tämän kaiken jonkun lordin tyttärelle, jonka nimeä en muista ja jota tuskin tulen tapaamaan uudestaan.”

“Minun nimeni on Malva.”

Malva hymyili.

“Tämä on Korpinkedon linnake. Ja jos sinä tulet paluumatkallasi tätä kautta, lupaan että tarjolla on jotain muuta kuin kalaa.”

Susi

Kompuroin miestenvessan ovesta sisään. Löyhkä tulvahti minua vastaan, se oli likainen, tunkkainen paikka. Jos oksennus ei olisi ollut jo tulossa, viimeistään tämän paikka olisi riittänyt havahduttamaan sen mahalaukkuni pohjukasta. Seinien tummat kaakelit oli sotkettu sekalaisten bändien tarroilla ja lennokkailla tägeillä. Lattia oli tulvillaan märkää vessapaperia, tupakantumppeja, ties mitä roskaa ja saastaa.

Riuhtaisin lähimmän vessakopin ovea, mutta se ei antanut periksi. Lukossa. Kokeilin toista, mutta sekin oli lukossa. Tuijotin lukittuja ovia kauhuissani. Sisälläni möyri, kiemurteli ja murisi. Pakotin kurkkuani ylös ujuttautuvan saastan takaisin alas. Tässä ei voi käydä näin, minä ajattelin. Lyödä paukautin toisen vessakopin ovea. Raivokas ärähdys oven takaa sai minut loikkaamaan metrin verran taaemmas. Tässä ei todellakaan voi käydä näin, minä mietin pidätellessäni niin itkua kuin oksennustakin.

Vilkaisin pisuaareja, siellä kusella seisova äijä katsoi minua olkansa yli ja sylkäisi lattialle. Hän oli minua varmaan päätä pidempi ja pukeutunut hihattomaan vaimonhakkaajapaitaan. Päässään hänellä oli tasalippainen lippalakki. En halunnut mennä lähemäs häntä, en askeltakaan.

Katseeni harhaili vessan peiliin, ja toivoin, etten olisi tullut katsoneeksi siihen suuntaan. Vähänläntä, huonosti istuvaan pukuun pukeutunut ukonreppana katseli minua kauhu ja pahoinvointi kasvoillaan. Olin tavallistakin surkeamman näköinen. Kouristus kipristi minua, otin tukea lavuaarin reunasta. Näytin kalpealta, hikipisarat valuivat otsallani. Kasvoni olivat kuin paksua vahaa tai taikinaa.

Kusi lorisi taustalla. Joku ähkäisi vessakopissa. Jostain kaukaa klubin tanssibiitti kantautui korviini. Se sai pääni särkemään. Löysäsin kravattia, mutta se ei auttanut lainkaan. Pahoinvointini oli päässyt jo liian pitkälle.

Minä vihasin näitä paikkoja. Samat tympeät hitit, joita luukutettiin niin lujaa, ettei kuullut edes omaa ääntään seuraavaa olutta tilatessaan. Join aina olutta, olin juonut nytkin, vaikken edes pitänyt oluesta liiemmin. En kuitenkaan kehdannut tilata mitään muutakaan. Ei baarimikko kuitenkaan minua kuullut, ja jonoakin oli vaikka kuinka, enkä ollut muistanut nostaa käteistä, vaikka aina musitutettiin, että oli epäkohteliasta maksaa baarissa kortilla. Miten tällaisessa paikassa oli tarkoitus viihtyä? Tai löytää vielä seuraa?

Vaimonhakkaajapaitainen lorottelija ilmestyi viereeni. “Peseks sä käsiäs?” hän ärähti. Tajusin seisovani hänen tiellään ja kierähdin selkä seinää vasten.

“Sori”, minä mutisin, kun hän ryhtyi pesemään käsiään. Hän todella oli päätä pidempi kuin minä, ja paita jätti hänen käsivarsiensa pullottavat lihakset esiin. Pyyhkäisin hikeä otsaltani. Hän mulkaisi minua. “Ootsä ihan kunnossa”, hän sanoi. Olin melko varma, ettei häntä kiinnostanut vastaukseni.

Lorottelija kuivasi kätensä ja lähti. Mennessään hän tölväisi minua kuin olisin koristekasvi. Tuijotin tyhjää pisuaaria vessan toisella puolella. Vatsassani alkoi taas raivokas akrobatia, jokin yritti ulos raivokkaasti, kuin kahlittu peto. Otin horjuvan askeleen kohti pisuaaria. Tila tuntui äkkiä suuremmalta, loputtoman suurelta. Matka toiselle puolelle pisuaarin ääreen olisi kuin pyhiinvaellus. Minua huimasi, tarrauduin uudestaan kiinni altaan reunaan.

Pisuaari olisi liian kaukana, minä päätin, kun tila alkoi kieppua ympärilläni entistä vinhempaan tahtiin. Hapuilin vielä epätoivoisesti vessakoppien ovia, läimin niitä heikoin nyrkein. Miten pitkään ihmisellä voi kestää paskantaa, minä ihmettelin. Yritin niellä suuhuni kihoavaa vatsahappoa, niellä vielä pienen hetken. Miten voi olla, että ihminen unohtaa pytylle päästessään, miten hän on itse juuri jalat ristissä odottanut vuoroaan?

Käteni hilautuivat alas pitkin vessakopin ovea ja yrittivät ovenkahvaan tarrautumalla pitää minut vielä hetken pystyssä. Vaivuin kuitenkin hitaasti mutta sitäkin varmemmin alas lattialle. Ensin polveni muksahtivat märille kaakeleille. Tunsin, kuinka vesi lattialla – minä toivoin, että se oli vettä – tuli läpi housujeni kankaasta. Otin käsilläni tukea lattiasta, vasen kämmeneni lässähti lattialla lojuvaan, litimärkään vessapaperiin. Silmissäni hämärtyi.

Toisen vessakopin ovi heilahti auki ja töytäisi minua. Pysyin hädin tuskin edes nelinkontin. Näin alas olin vajonnut, ja tästä minut veisi loppuun kevyinkin tönäisy. Kuulin puhetta, sanoja, mutta en käsittänyt niiden merkitystä. Tuijotin lattiaa edessäni, tummia kaakeleita. Kehoni läpi kulkivat kouristukset, sappi nousi suuhuni. Enää en voisi niellä. Minä olin nelinkontin lattialla, vessan kuvottavalla, saataisella lattialla. Sille on rajansa, kuinka kauan ihminen voi niellä.

Toisenkin vessakopin ovi aukesi, erotin hämärästi, kuinka kenkäpari kiersi minut näkökenttäni laitamilla. Lisää puhetta, en edelleenkään ymmärtänyt sanoja. Olin kehoni keskellä, vatsalihakseni nykivät. Minä oksentaisin. Oksentaisin nyt. En voisi enää pidätellä.

Se lähti liikkeelle syvältä sisältäni. Tuntui siltä, että kaikki kehoni lihakset jännittyivät. Jos lattiakaakeleissa olisi ollut mitään, mistä olisi saanut kiinni, olisin puristanut sitä kaikin voimin. Nyt sormeni vain koukistuivat saamatta mistään otetta.

Tunsin sen kurkussani, se pursui ulos, täytti suuni kokonaan. Tunsin, kuinka karvat pyyhkivät kitalakeani.

Se ei mahtuisi ulos suustani, ei mitenkään. Se oli valtava. En käsittänyt, miten se mahtui sisälleni. Avasin suuni ammolleen, niin auki kun sain, vaikka tiesin, ettei se tulisi riittämään. Kurkkuni oli täynnä sitä. Suuni oli täynnä sitä. Vatsalihakseni jännittyivät, mutta se ei kaivannut enää minun apuani päästäkseen ulos. Tunsin kuinka lihakset jännittyivät, sen lihakset.

Sitä luulisi, että se sattuu, kun leukaperät antavat periksi. En kuitenkaan tuntenut kipua, en lainkaan. Olin siinä, nelinkontin vessan lattialla, ja minä olin vielä minä, mutta kun se työntyi ulos suustani, pienen ohikiitävän hetken aikaa se oli minä ja minä olin se. Me olimme me. Ja sitten hetki oli ohi, sen tassut ulottuivat lattiaan ja se veti itsensä kokonaan ulos, enkä minä ollut enää minä, minä olin se.

Minä ravistin turkistani veren ja liman ja visvan. Hengitin ilmaa sisääni, löyhkää joka oli vielä hetkeä aiemmin vain ja ainoastaan kuvottanut minua, saanut minut voimaan pahoin. Nyt mikään ei saanut minua voimaan pahoin. Nyt minä saatoin erottaa hajut, kaikki toisistaan, saatoin erottaa jätökset ja käsisaippuan esanssit, saatoin erottaa hien ja pelon takaseinää vasten perääntyneiden miesten iholla. Syvä, matala murina karkasi kurkustani. Märkä läntti levisi toisen miehen housujen etumukseen.

Saatoin kuitenkin haistaa vielä jotain muuta. Minä käännyin ja näin takanani löyhkän lähteen.

Se oli surkea mytty halpaa polyesteriä ja löysää nahkaa, joka lojui pitkin pituuttaa käymälän lattialla. Kokoon lysähtäneenä, vailla luita tai lihaa sisällään, se makasi omissa eritteissään. Saatoin yhä haistaa pelon tuossa läjässä, pelon joka oli paljon syvempi kuin se, mikä ilmassa leijui nyt. Nämä miehet, he pelkäsivät minua, he pelkäsivät kuolemaa. He pelkäsivät juuri nyt, tässä hetkessä.

Lattialla lojuva läjä, tuo olento, mies, hän oli pelännyt kaiken aikaa, hän oli pelännyt kaikkea. Sitä ei peittänyt halpa deodorantti sen enempää kuin vanhan viinan löyhkäkään. Hänen koko olemuksensa oli pelkoa. Kuin hänet olisi tehty siitä. Kenties se oli kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Kenties se oli kaikki, mitä minusta oli jäänyt jälkeen.

En halunnut katsoa tuota säälittävää ilmestystä tämän pidempää. Täältä oli päästävä, tästä paikasta, jossa ei ollut minulle mitään.