Valjuja kopioita

Kylmän tuntu oli käsinkosketeltava. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä, antoi sen pistellä iholla. Se oli onnistunut, lähes täydellinen. Lumihiutaleet leijailivat hiljakseen taivaalta. Ne laskeutuivat junaraiteelle, asemalaiturille, radan toisella puolella retkottavan katoksen päälle, täplittivät ne talven värein. Ohitusasema oli juuri niin karu, yksinkertainen ja autio kuin hänen lapsuudessaan. Ryou hymyili tyytyväisenä itseensä ja haukkasi kanahkoaan. Hän pureskeli sitä hitaasti: maku oli tietysti helppo, eihän se paljon miltään maistunut, mutta myös suutuntuma oli oikeanlainen.

Ryou tarjosi kanahkoa Andylle, joka istui penkillä hänen vieressään. “Maistuuko?” hän kysyi.

Andy pudisti päätään. “Sori, ei oo mun makuun.”

“Hei, maistuu aivan oikealle kanalle!” Ryou naurahti matkien mainoksen ääntä.

    “Ehkä sellasten ihmisten mielestä, jotka ei oo koskaan maistanu oikeeta kanaa. Mut kana nyt ei itsessäänkään maistu paljon miltään, ja kanahko on valju kopio siitä”, Andy sanoi. “Ja no, ottaen huomioon, että me ollaan virtuaalissa, tää on oikeestaan vielä valju kopio siitäkin.”

“Ai valju kopio vai?” Ryou kysyi. Hän lähinnä vitsaili, mutta kysymyksessä oli pieni väre, joka pakotti vastaamaan siihen.

“No, virtuaali on aina valju kopio. Mutta tää on kyllä… Kyllä aikamoinen. Mä tykkään erityisesti tästä pikkupakkasesta. Tosi usein tällaset jätetään huomiotta ja virtuaalitilat on semmosia laimeita kakskytviisasteisia. Tällanen antaa aina vähän särmää. Ja tää haju, mikä tää on?”

“Terva. Ne on nää puurakenteet, ne on tervattu.”

“Tosi rouhee. Millon te meinaatte julkasta tän?”

Ryoun katseli jonnekin radan toiselle puolelle. Hän hymyili edelleen, muttei enää yhtä tyytyväisenä itseensä. “Firma haluais julkasta tän heti seuraavan kvartaalin alussa.”

“Sä et?”

“Tää ei oo valmis vielä.”

Andy kohotti kulmiaan. “Tää vaikuttaa aika valmiilta. Tiedätkö sä, millasta keskenerästä kuraa nykyään julkastaan?”

”Ihan sama. Tää ei oo mikään Chongqingin hikipajan halpisvirtuaali. Tää on 10pointsLabin kärkituote, kokonaan uuden sukupolven virtuaali!”

“Okei, okei, älä hikeenny. Mä koitan vaan sanoa, että sulla on aina ollu taipumusta perfektionismiin. Se ei oo aina hyvä juttu. Mä pystyn laskemaan halkeamat tossa tiiliseinässä toisella puolen rataa ja erottamaan noi varikset toisistaan äänen perusteella. Tää on… No, jos mä en tietäs, että mä oon virtuaalissa, ni kestäis hetken tajuta.”

“Ei tässä oo kyse tarkkuudesta. Se on helppo hoitaa. Ongelma on, että tää järjestelmä, se on edelleen… epävakaa.”

“Mitä sä tarkotat?”

Ryou huokaisi syvään. “No, mähän sanoin, että tää on uuden sukupolven virtuaali? Tää on linkitetty primäärikäyttäjän muistikeskuksiin. Se poimii elementtejä sieltä ja mallintaa niiden mukaan.” Ryou heilautti kättään. “Tää ohitusasema, tää on oikeesti olemassa. Tai no, jotain tän kaltasta on olemassa. Vähän Vladivostokista pohjoseen, siellä missä mä elin lapsuuteni.”

Andy kurtisti kulmiaan. “Okei? Mitä epävakaa tässä yhteydessä meinaa?”

“Tää kaatuu. Aina välillä. Se liittyy jotenkin niihin muistipalikoihin, mitä se hakee primäärikäyttäjältä. Mut mä en oo… me ei olla vielä onnistuttu paikantamaan sitä varsinaista ongelmaa. Että mikä sen aiheuttaa.” Ryou rusautteli puhuessaan sormiaan, yksi kerallaan, ensin eteenpäin, sitten taakse. Kun yksikään ei enää naksahtanut, hän pyöräytti kumpaakin rannettaan.

“Kuinka usein sitä tapahtuu?” Andy kysyi.

Ryou oli hetken hiljaa. “Liian usein”, hän lopulta mutisi. Andy huokaisi.

“No, onhan tätä kvartaalia vielä. Mä oon varma, että jos joku pystyy löytämään sen vian, se oot sä.” Hän muksautti Ryoua olkavarteen. “Mun täytyy hei logata ulos. Kello alkaa lähestyä yhtätoista täällä itärannikolla ja mulla on palaveri aamulla.” Ryou nyökkäsi katsellen edelleen jonnekin toiselle puolen rataa. He olivat hetken kumpikin hiljaa. “Ryou? Eikö sulla oo kello siellä Losissa lähempänä kahta?” Ryou kohautti harteitaan.

“Mä työskentelen usein myöhään”, hän vastasi.

“No, koita saada nukutuksikin, okei?” Andy sanoi ja nousi ylös. Sitten hän oli poissa. Lumihiutaleet leijailivat yhä taivaalta. Toinen variksista raakkui, ja pian toinen vastasi. Ne todella erotti äänestä.

Ryou nousi ylös ja astui lähemmäs junarataa. Alkoi olla hämärää. Se johtui luultavasti siitä, että Andy oli maininnut kellonajan. Tässä versiossa vuorokautta ei oltu asetettu etenemään lineaarisesti. Ryou katseli vasemmalle radan suuntaan. Länteen, hän ajatteli. Junan valot erottuivat kaukaisuudessa. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä. Juna lähestyi nopeasti,

Ääni kuului kaukaa, se kasvoi kasvamistaan. Nämä eivät olleet hiljaisia junia, jotka pysähtyivät Union Stationille häiritsemättä ketään. Nämä olivat vanhoja venäläisiä rotiskoja, jotka rämisisvät ja kolisivat kalkattavia raiteita läpi Siperian erämaiden. Sähkönsiniset kipinät sinkoilivat kohdasta, jossa junan johdin kiinnittyi pakkasen hyytämiin kaapeleihin radan yllä. Ryou tuijotti, kuinka juna lähestyi. Sen ei kuulunut pysähtyä tässä, tämä oli pelkkä seisake, ohitusasema. Junan kuului ohittaa asema hidastamatta, pauhaten eteenpäin kohti Vladivostokia. Sen kuului tönäistä laiturilla seisovia rajulla ilmavirrallaan ja heittää lumihiutaleet heidän kasvoilleen kiitäessään ohi.

Mutta juna ei tehnyt mitään sellaista. Juna hidasti.

Matkustajavaunut lipuivat hitaasti Ryoun ohi, ennen kuin juna lopetti liikkeensä. Ne olivat kirkkain valoin valaistuja ja enimmäkseen tyhjiä. Kun juna oli pysähtynyt toden teolla, ovet aukesivat sihahtaen. Kaikkein kauimmaisesta matkustajavaunusta astui ulos nainen. Hän oli pukeutunut pitkään valkeaan trenssitakkiin. Nainen seisoi siinä, asemalaiturilla, vain muutaman kymmenen metrin päässä Ryousta. Hänen kasvoissaan oli jotakin vikaa. Hän katsoi Ryouun, eikä hänen kasvoistaan silti erottanut mitään. Ei kasvonpiirteitä. Ei väriä.

Maailma särähti. Kerran, rajusti ja nopeasti. Ryou otti askeleen naista kohden. Maailma särähti uudestaan. Nainen seisoi yhä paikallaan. Ryou ei miettinyt. Hän juoksi. Kymmenen metriä. Maailma särähti useita kertoja nopeassa tahdissa. Kaksikymmentä metriä. Koko virtuaali sirpaloitui, asemalaituri, katokset, juna, raiteet, nainen, varikset. Ohikiitävän hetken Ryou tunsi putoavansa.

Patricia irrotti diodit hänen ohimoiltaan. “Sinä melkein revit itsesi irti laitteesta! Mitä tapahtui, onko kaikki hyvin?” Hän taputteli Ryoun otsaa pyyhkeellä. “Sinä olet ihan hikinenkin!”

“Kaikki on ihan kunnossa”, Ryou sanoi yrittäessään pystyyn. “Minä tarvitsen lukemat tuosta äskeisestä prosessista, joka johti...” Lause jäi kesken hänen romahtaessaan takaisin istualteen. Silmissä pimeni, päässä heitti. Virtuaalikrapula, hän manasi mielessään. Kauanko hän oli ollut sisässä? Tunnin, kaksi?

“Arvon herra ohjelmistokehittäjä ottaa nyt ihan rauhassa”, Patricia ilmoitti. Hän nosti tarjottimen Ryoun syliin. “Olet nyt kiltti poika ja syöt iltapalasi. Sitten saat luvan tulla sänkyyn minun kanssani.” Patricia nousi ja nojautui suukottamaan Ryoun otsaa. Ryou irvisti katsoessaan tarjotinta. Paahtoleipä, marmeladia, kuppi teetä, proteiinipatukka ja monivitamiinijuoma, joka poreili yhä. Kaikki mitä hän tarvitsi. Hänen ei tehnyt mieli mitään niistä.

“Patricia, kulta, minun on pakko työskennellä vielä. Tämä saattaa olla avain koko ongelman ratkaisuun!”

“Olitko sinä asemalla taas?” Patricia kysyi. Hän ei kuulostanut enää vitsikkäältä, eikä sen puoleen ystävälliseltäkään. Ryou nyökkäsi hitaasti. “Juna tuli ja pysähtyi?” Patricia jatkoi. “Ja sitten ulos astui nainen, jonka kasvoista et saanut selvää?” Ryou ei vastannut mitään. Patricia huokaisi. “Kulta, tämä ei ole menossa minnekään”, hän sanoi. “Virtuaali on valmis. Se toimii kaikilla muille satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Ainoastaan sinun juna-asemasi saa sen jatkuvasti tilttiin.” Ryou nosti tarjottimen sylistään.

“Jos sinä et aio syödä, niin älä syö. Samapa tuo, omapahan on vatsasi. Mutta sänkyyn sinä saat luvan tulla”, Patricia ilmoitti. Ryou mittaili häntä kulmiensa alta.

“Sinä saat koko prosessin datan työpöydällesi heti huomenaamusta. Minä pidän siitä huolen. Mutta sinä lähdet illalla Japaniin taas, enkä minä tiedä kauanko sinulla tällä kertaa kestää. Anna minun edes tämä yö nukkua vieressäsi.”

Ryou huokaisi. “No, mennään nukkumaan. Mutta data heti aamusta sitten?”

Etuvartioasema

Kun auto lopulta ilmestyy näköpiiriin, he ovat osanneet odottaa sitä jo kauan. Taivaanrannassa kohoava pölypilvi on merkki, josta ei voi erehtyä. Se on tuttu heille, kuorma-auto tuo muonat ja ammukset kerran viikossa, joka maanantai. Paitsi että tänään ei ole maanantai. Kulunvalvonnalla seisoskelevat vartiomiehet tihrustavat horisonttiin yrittäen saada selkoa auton muodosta. Lopulta he tunnistavat sen jeepiksi ja valmistautuvat ottamaan sen vastaan.

Jeeppi ajaa puomille asti. Toinen vartiomiehistä kävelee kuskin puolelle. Kuski näyttää papereita, puomi avataan. Jeeppi kaartaa pihaan, mies pelkääjänpaikalta nousee rivakasti autosta. Hän kiiruhtaa takaluukulle, mistä hän nappaa suuren rinkan. Hän lyö takaluukun kiinni. Jeeppi lähtee liikkeelle, pysähtyy puomille siksi hetkeksi, että vartiomiehet saavat sen auki, ja kaasuttaa sitten tiehensä.

Jeepistä noussut mies seisoo keskellä pihaa. Hän katselee ympärilleen, yrittäen kohdata jonkun katseen. Hän on nuori mies, arka ja linnunluinen. Kukaan ei katso häneen, vartiomiehet kulunvalvonnalla keskustelevat keskenään. Aurinko paistaa, ilma on pölyinen ja kuuma. Hän seisoo keskellä pihaa rinkkansa kanssa tietämättä mitä tehdä, eikä kukaan katso häntä.

Kasarmirakennuksen ovi aukeaa. Ulos astuu vähänläntä mies. Hänen hiuksensa näyttävät siltä, että hiekkapöly on antanut niille värinsä, ja univormu sointuu niiden kanssa siististi yhteen. Hän kävelee verkkaisesti nuorukaisen luo ja pysähtyy hänen eteensä.

“Julian Neale?” pölynvärjäämä mies sanoo.

Nuorukainen lyö kantansa yhteen. “Herra vääpeli.”

Vääpeliksi puhuteltu mies kohottaa kulmiaan. Hänellä tosiaan on vääpelin natsat rinnuksissaan, mutta hän ei muista, koska häntä olisi viimeksi puhuteltu herra vääpeliksi. Luultavasti edellisellä kerralla, kun tukikohtaan tuli uutta verta.

“Lepo vaan. Me ei täällä hirveemmin herrotella, sano Barryksi vaan”, hän sanoo.

Nuorukainen nyökkää, mutta ei vastaa mitään.

“Tervetuloa Kaistaleelle, ainoalle etuvartioasemista, jota ei ole koskaan murrettu. Minulla alkaa kahden tunnin päästä partiointi, sinä voit tulla silloin mukaani, niin näytän sinulle varustukset.” Barry katsahtaa maassa lojuvaa rinkkaa. “Voit ilmoittautua parakilla. Alikersantti Colby ottaa sinut vastaan ja näyttää sinulle punkkasi. Tunnin päästä tällä paikalla, käymme hakemassa sinulle aseen ja sitten lähdemme partioimaan.”

Barry nyökkää vielä omille sanoilleen, kääntyy sitten ja lähtee. Nuorukainen jää keskelle pihaa seisomaan. Hän katsoo, kuinka Barry katoaa sisään kasarmirakennuksen ovesta. Hän seisoo siinä vielä hetken, pölyn ja auringon ja kasarmiaukean ympäröimänä. Sitten hän poimii rinkkansa ja lähtee päättäväisesti parakkien suuntaan.

Tunnin päästä hän palannut kasarmiaukiolle. Aurinko paistaa kenties hieman matalammalta, lipputankojen varjot ovat kenties pidentyneet. Hän ei osaa sanoa: hän tietää, että niin pitäisi olla, mutta auringonpaiste tuntuu aivan yhtä armottomalta kuin aiemminkin.

Puolentoista tunnin päästä hän on taas kasarmiaukiolla, tällä kertaa rynnäkkökivääri selässään. Se on vanha ja kolhiintunut kapistus, mutta se on hänen rynnäkkökiväärinsä. Hän muistaa jo sen sarjanumeron ulkoa: 500874. Hän hokee sitä itselleen hiljaa mielessään, sillä hän tietää, että hänen on muistettava se.

“Käydään ensin läpi miinoitukset, ne on kaikkein tärkein osa”, Barry sanoo. He kävelevät portille – ei sille, jonka kautta Julian aiemmin saapui tukikohtaan. He kävelevät portille, joka aukeaa toiseen suuntaan, Kaistaleelle. Portilla he kohtaavat toisen partiomiehen, sänkipartaisen korpraalin, jolla on hymy herkässä. Barry ja hän nyökkäävät toisilleen vaihdon merkiksi. Korpraali katsoo Juliania, mutta kukaan ei sano mitään, ja sitten korpraali on jo mennyt.

“Tiesitkö sinä, että meillä on kaikkein pienin kuolleisuus? Kaikista etuvartioasemista?” Barry kysyy, kun he astuvat kannakselle, joka jää kahden öljyisen vesimassan väliin.

“Se kuulemma johtuu siitä, että Kaistaletta on niin helppo puolustaa”, Julian sanoo. Hän on lukenut sen kirjasta, jonka hän on saanut lahjaksi. “Peikkovartio” se on nimeltään. Se on hänellä mukana, pakattu syvälle hänen rinkkansa uumeniin muiden siviilitavaroiden kanssa. Katsellessa Kaistaletta väite on helppo uskoa. Vaikka kannas ei ole kapea, se on silti rajattu alue, joka on karsittu puustosta ja muista suojapaikoista. Toisella puolella kaistale lähtee leviämään, siellä puut törröttävät vielä pystyssä. Julian katsoo siihen suuntaan. Hän ei ole koskaan nähnyt joutomaata, saastan valtaamaa alaa. Näin kaukaa se ei näytä kummoiselta. Jos hän ei tietäisi, ei vastaranta näyttäisi mitenkään erityiseltä.

“Onhan se totta, kyllä meillä on täällä paremmat paikat kuin vaikkapa Massiivin vartioasemalla.” Barry pudistaa päätään. “Ei käy kateeksi niitä poikia, vahdittava ala on valtava ja maasto aivan kauheaa. Mutta ei se täälläkään mitään lastenleikkiä ole. Nyt on ollut pitkään rauhallista, mutta kun tuolta alkaa vyöryä...” Hän nyökkää vastarannan suuntaan. “...silloin tarvitaan jokainen mies.” He kulkevat syvemmälle kaistaleelle kärsineen piikkilanka-aidan viertä. “Ja tietysti Koalition miehet ovat sitä mieltä, että koska meillä kaikki menee niin kuin pitääkin, me emme tarvitsee lisää miehiä, lisää varusteita, lisää mitään. Sano minun sanoneen, jos nyt alkaa...” Barry vaikenee äkisti ja lähtee harppomaan. Julian kiiruhtaa hänen perässään, vaikkei näekään minne he ovat menossa.

Barry pysähtyy ja pysäyttää Julianin kohdalleen. Heitä vastaan iskee löyhkä; jotain on mennyt pahaksi, todella pahaksi. “Saatanan saatana”, Barry kiroaa. “Tästä alkaa vihreä miinoitus. Näitä on kolme muutakin, punainen, sininen ja keltainen.” Miinoitus on merkitty pienin vihrein viirein siellä täällä. Julian seuraa katseellaan viirejä, kunnes hänkin näkee sen, mikä oli saanut Barryn liikkeelle.

Se vain makaa siinä. Liikkumattomana. Kuolleena. Varmasti, vastaansanomattomasti kuolleena. Sen toinen jalka on poissa polvea myöten – tai sitä myöten, minkä Julian haluaa uskoa polveksi. Olennon ranka on niin epämuodostunut, että on vaikea edes hahmottaa, millä tavalla se muistuttaa ihmistä. Sen iho on musta ja siitä törröttää suomumaisia asioita. Julian yrittää hahmottaa, miten iso olento olisi, jos se seisoisi, huojuisi häntä kohden. Se olisi häntä pidempi, siitä hän on varma. Se olisi selvästi häntä isompi.

Olennon rinnassa on ammottava aukko, kuin veitsellä leikattu. Julianilla kestää hetki ymmärtää, että se on sydämen kohdalla. Sydän on viety. Virnistävä korpraali välähtää hänen mieleensä.

“Tämä on tavallinen, se on harhaillut yksinään Kaistaleelle ja osunut miinoituksiin. Jonkun olisi pitänyt raportoida räjähdys. Tämä on luultavasti viime yöltä.” Barry töytäisee maassa makaavaa ruhoa.

“Entä… sydän?” Julian kysyy. Hänen äänensä värähtää.

“No, kuten sanoin, tämä on tavallinen. Sen sydämestä saa muutaman kympin. Satasenkin, jos sattuu käymään tuuri. Nyt on ollut pitkään hiljaista, joten hinnat ovat koholla. Connell on varmaan helvetin tyytyväinen, hänhän sen on tietysti käynyt keikkaamassa. Hän saa kyllä luvan hoitaa miinoituksenkin kuntoon.” Barry kääntyy katsomaan nuorukaista. “Kyllähän sinä tiesit, että sydämet otetaan talteen?”

Julian nyökkää. Hän ei irrota katsettaan ruhosta.

“Tämä tuli sinun kohdallasi vastaan nopeammin, kuin oli tarkoitus. Yleensä tulokkaiden annetaan edes tutustua paikkoihin, ennen kun he joutuvat nenätysten peikonraadon kanssa.” Barry hymyili. “No, ainakaan et törmännyt elävään heti ensimmäisenä päivänä. Sehän tästä olisikin vielä puuttunut.”

Julian tuijottaa edelleen epämuodostunutta ruumista.

“Hei, poju!” Barry sanoo ja napsauttaa sormiaan. “Tervetuloa peikkovartioon. Näitä tulee vastaan vielä enemmän kuin ois väliksi. Sä kerkeet ihastella niitä sitten, kun oot ite laittanu muutaman kylmäks. Mennään, mä näytän sulle bunkkerit.”

Viisikymmentäkuusi krediittiä ja kaksi röökiä

Selliosaston oven saranat narisivat. Sen takaa kajastava valo sai Nestorin räpyttelemään silmiään. Hän nousi ylös nähdäkseen, kuka ovesta tulisi. “Ymmärrättehän, hyvä kapteeni, että me emme varsinaisesti pidä kirjaa tällaisista tiedoista”, vanginvartija selitti. “Meillä on nimet ja numerot, tuomio ja säädetty rangaistus. Yksittäisten vankien työhistoria ei kuulu säilytettävien tietojen piiriin.”

“Ymmärrän kyllä, mutta luulisi nyt, että täältä ainakin yksi mekaanikko löytyy”, vastasi kapteeniksi puhuteltu vastasi. Mies oli pitkä ja hoikka, pitkään laivastotakkiin pukeutunut, muttei selvästikään armeijan väkeä. Tuuheat pulisongit reunustivat hänen kapeita kasvojaan. Nestor nojautui kaltereita vasten.

“Hoi, kapteeni! Rasva-apinaako sä kaipailit?” Kapteeni käveli verkkaisesti hänen kohdalleen ja katsoi häntä päästä varpaisiin. Hänen katseensa viipyili hetken Nestorin mekaanisessa käsivarressa.

“Mekaanikkoa. Sinä et varmaan sattuisi tietämään yhtäkään?”

“Saattaahan tuo olla, että tietäisinkin, mutta kun nyt justiinsa ei pysty oikein muuta ajattelemaan ku sitä, miten kamalasti tekee mieli tupakkia...” Nestor sanoi pyöräyttäen silmiään.

Kapteeni ymmärsi yskän ja kaivoi povitaskustaan metallisen tupakkarasian. Hän poimi kaksi sätkää ja ojensi toisen Nestorille. Toisen hän otti itse ja sytytti. Sitten hän tarjosi kaltereiden välistä tulta myös Nestorille. Vanginvartija katsoi vierestä paheksuva ilme kasvoillaan, muttei sanonut mitään.

Nestor veti syvät henkoset ja antoi savun valua nautinnollisesti huuliensa välistä. “No nyt muistuu. Niinhän se olikin, että tämän selliosaston paras mekaanikko seisoo tässä ihan edessänne!”

“Kuinkas sattuikaan”, kapteeni sanoi. Pieni hymy karehti hänen suupielillään, eikä mikään ilmaissut hänen yllättyneen. “Sinun sanaasiko tässä sitten pitää luottaa?”

Nestor imi sätkäänsä pitkään ja hartaasti. “Onko ITA Goodall tuttu alus?”

Kapteenin silmät kapenivat. “Eiköhän Goodall ole kaikille tuttu. Iso risteilijä, repeytyi pahasti ylittäessään Tyhjyyttä. Kapteeni onnistui luotsaamaan aluksensa turvavyöhykkeelle manuaalisesti. Hän oli sankari, sai muistaakseni Magellanin kunniaristin.”

Nestor sylkäisi kaltereiden välistä lattialle. “Pahottelut nyt vaan, mutta se mies ei sankari missään muussa ku viskipullojen tyhjentämisessä ja muiden ihmisten kunnian viemisessä. Jos jotakuta komentosillalla pitää kiittää siitä, että sieltä selvittiin, niin se on se nuori försti, joka piti koko homman kasassa samalla, kun kapteeni koitti saada kaiken viinan aluksella juotua ennen kuin loputkin järjestelmät pettivät.”

Nestor tumppasi sätkänsä kalteriin. “Kun oltiin selvitty satamaan, försti sai lähtöpassit saman tien. Samoin aika moni muukin meistä. Kaksikymmentäkahdeksan tuntia työtä vailla taukoja, kun pidettiin Goodall koossa. Ei tullut palkintoristejä meille, kättä päälle ja potkut persuksille. Mutta jos nyt jäi epäselväksi, niin ei tässä nyt ensimmäistä kertaa olla konehuoneeseen hyppäämässä.”

Kapteeni katsoi häntä hetken sanomatta mitään. Sitten hän kääntyi vanginvartijan puoleen. “Paljonko?”

Vanginvartija lehteili papereitaan. “Nestor Piepenbrink, viisikymmentäkuusi krediittiä.” Kapteeni vihelsi.

“Viisikymmentäkuusi? Mitä sinä oikein olet tehnyt?”

Nestor kohautti olkiaan. “No, tuli pientä kärhämää parin xenon kanssa tossa aseman kapakassa ja sitten jotenkin kummasti pääs käymään niin, että inkubaattorijousi, joka oli jääny mun taskuuni, ihan sattumalta tietenkin, ja vielä viritettynä...” Nestor pudisteli päätään. “Mä en todellakaan tiedä, miten siinä niin pääs käymään, kauhea onnettomuus. Jotenkin se laukes ja pääty sitten kulkemaan yhen xenon rumasta naamasta läpi.”

Kapteeni kohotti kulmiaan “Selitätkö sinä nyt ihan vakavalla naamalla, että sait viisikymmentäkuusi baaritappelusta?”

Nestor huokaisi. “Kerro sä sille”, hän sanoi vanginvartijalle.

“Piepenbrinkille on merkitty tuomio vahingontuottamisesta korporaation omaisuudelle.”

“Korporaation asema, korporaation säännöt”, Nestor sanoi. “Se xeno oli ilmeisesti osa jotain kaivostiimiä, joka jouduttiin ottamaan ton välikohtauksen takia kokonaan teloille, joten ne päätti pistää mun kunnolla poseen siitä hyvästä. Vaikka ei se ees kuollu siihen tai mitään.”

Kapteeni katsoi häntä hetken vaiti. “Jos sinä todella olet niin hyvä kuin väität, sinulle voi olla rahakas keikka tiedossa”, hän sanoi sitten. “Mutta jos sinä yrität kusettaa päästäksesi täältä, sinä todennäkösesti kuolet. Me luultavasti kuolemme kaikki. Joten mieti sitä. Viisikymmentäkuusi krediittiä on paljon rahaa. En haluisi käyttää sellaista summaa oman kuolemantuomioni allekirjoittamiseen.”

“Viiskytkuus krediä ja yks rööki”, Nestor huomautti. “Tai itse asiassa, kaks röökiä.”

Kapteeni kaivoi sätkärasiansa taskustaan. Nestor poimi avonaisesta rasiasta uuden sätkän ja nakkasi sen huultensa väliin. Sytyttimen liekki välkähti hämärässä. Hetken oli hiljaista. Vanginvartija vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Nestor poltti sätkäänsä ja katseli, kuinka savu kiemurteli. Sitten hän pudotti tumpin lattialle ja astui sen päälle.

“No, mennäänkö sitten?” hän sanoi.

Kapteeni kaivoi povitaskustaan nahkaisen lompakon. Hän laski vanginvartijan ojennettuun käteen viisi kymmenen krediitin seteliä. Sitten hän laski vielä kaksi. “Jos sovitaan, että siinä on tasaraha ja jätetään paperityöt myöhemmäksi?”

Vanginvartija katsoi rahanippua kädessään, sitten kapteenia. Hän työnsi rahat taskuunsa ja sanaakaan sanomatta avasi sellin oven. “Herrat varmasti löytävät itsekin tiensä ulos”, hän totesi. He lähtivät, pitkä kapteeni pitkässä takissaan ja Nestor hänen perässään. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä kumpikaan katsonut taakseen. Jos vanginvartija katsoikin heidän peräänsä, hän ei enää nähnyt heidän kasvojaan.

Kaksikko oli kulkenut hyvän matkaa hiljaisuuden vallitessa, kun Nestor lopulta avasi suunsa. “No, sotaväkeä sä et oo, se on selvää. Sä maksat käteisellä rahalla, joten sä tuskin oot korporaatioidenkaan leivissä. Joten… yksityinen?”

“Niinkin voisi sanoa”, kapteeni vastasi.

“Rehellinen pienyrittäjä, joka koittaa vaan ansaita leipänsä?”

“Kutakuinkin.”

“Ja haluaa vaan säästää poloista virkamiesparkaa turhalta paperityöltä?”

“Juurikin niin.”

“Kuulostaa hyvältä. Jos passaa kysyä, keneltä me halutaan säästää rahojensa laskemisen vaiva?”

Kapteeni pysähtyi, ja Nestor pysähtyi hänen viereensä. “Puhutaan siitä sitten aluksella. Meillä on lähtö vielä tämän kierron aikana”, kapteeni sanoi. Sitten hän jatkoi kävelemistä. Nestor kiiruhti hänen peräänsä.

“Okei, no voitasko me jostain puhua tässä? Mikä sun nimes on? Millanen meidän alus on?”

“Minua voit puhutella kapteeni Burnhamiksi. Ja alus… Alus on tässä.” Burnham avasi ilmalukon laiturialueelle.

Laiturissa odotti pieni Pontefract-luokan alus. Nestor tuijotti alusta. “Voi Schwarzschild...” hän kirosi. “Mikä romu.” Silmäkulmassaan Nestor huomasi jotain ja kääntyi kohtaamaan kapteenin katseen. “Tai siis että, enhän mä tosissani, ihan vitsillä vaan… Vähän pitää testata, tiedätkös, ei se oo kapteeni eikä mikään, jos ei omaa alustaan rakasta”, hän sönkötti.

    Burnham lähti taas liikkeelle sanomatta mitään, ja Nestor tuli perässä. Aluksen lastaussilta oli alhaalla. “Alus on oivallisessa kunnossa. Älä anna ulkopinnan hämätä. Kymmenen hengen miehistö, täysi avaruusvalmius. Ei itsenäistä hyppykykyä, mutta täysin portaaliyhteensopiva. Minä näytän sinulle konehuoneen, mekaanikkojen majoitustilat ovat siinä lähellä.”

    “Mekaanikkojen? Siis… onko sulla useampi mekaanikko?” Nestor kysyi.

    “Minulla oli yksi. Nyt minulla on kaksi. Eli kyllä, useampi.”

    Oli Nestorin vuoro pysähtyä. Kapteeni käveli vielä muutaman askeleen ennen kuin hänkin pysähtyi ja kääntyi.

    “Okei, mä ymmärrän, että sä tarviit mekaanikon. Sellanen on hyvä olla tällasen aluksen kanssa. Mutta kaks? Mihin ihmeeseen sä tarviit kaks rasva-apinaa? Tää on pieni Pontefract, ykskin on jo aika luksusta!”

    Kapteeni hymähti. “Siellä, minne me olemme menossa, teille tulee kummallekin käyttöä. Sen minä lupaan.”

Ihmisen maku

Venäläiset istuivat pienessä piirissä kodan perällä ja keskustelivat hiljaa venäjäksi. Nahkaleili kiersi ringissä. Oli selvää, ettei siinä vettä ollut, mutta minä tajusin olla puuttumatta. Meillä oli tämä yö aikaa levätä. Levätköön kukin tavallaan, minä päätin.

Amanatsei ujuttautui sisään ovenvirkaa toimittavan vuodan ali. Hän mulkaisi miesjoukkoa, joka hänen tullessaan oli äkisti vaiennut. Hänkään ei sanonut mitään. Sen sijaan hän kääntyi meidän puoleemme. “Lapsui Temko odottaa teitä”, hän ilmoitti. Puhuessaan hän katsoi ainoastaan minuun, mutta kääntyessään lähteäkseen hän vilkaisi myös Annabelin suuntaan. Sitten hän oli jo poissa, ja me jäimme kahden venäläismiesten mulkoiltaviksi. Lähdimme yhtä matkaa, minä raotin ovitaljaa hänelle, ja Annabel livahti ulos. Joku venäläisistä sanoi jotain, ja muut röhähtivät nauramaan. Minä jätin heidät omaan arvoonsa.

Ulkona oli jo pimeää, tähdet hohtivat kirkkaina taivaalla. “Katso Annabel, tuolla on Jupiter!” minä sanoin. Annabel ei kuitenkaan katsonut, hän oli nähnyt Jupiterin jo, hän tiesi mistä löytäisi sen jos hän kaipaisi sitä. Nyt häntä kiinnostivat muut asiat – asiat, jotka olivat paljon lähempänä kuin kaasupallo kaukaisuudessa. Hän kiiruhti Lapsui Temkon nuotiolle ja minä hänen perässään.

Nuotion ympärille oli kannettu neljä paksua puunrunkoa, jotka toimivat penkkeinä. Kolme neljästä oli varattu: Lapsui Temko istui omallaan, kaksi muuta miestä hänen seurueestaan toisella ja Amanatsei yksin kolmannella. Neljäs penkki oli tyhjä. Annabel istuutui sille arkailematta ja minä pian hänen viereensä.

Nuotiolla porisi aimo annos jonkinlaista lihaisaa keittoa. Toinen nuorista miehistä pyöritteli sitä puisella kauhalla ja alkoi lapata sitä sitten savikulhoon. Hän ojensi täyden kulhon ensin Lapsui Temkolle, joka ojensi sen minulle. Annos höyrysi hämärässä. Minulle ojennettiin puinen lusikka. Nuorukainen lappasi toiseen kulhoon hieman pienemmän annoksen, se ojennettiin samaa reittiä pitkin Annabelille. Vilkaisin Amanatseita, tämä nyökkäsi. Täällä ei odoteltu, kuten englannin seurapiireissä. Ruoka syötiin, kun se oli kuumaa.

Maistoin keittoa. Liha oli voimakkaan makuista. Mieleeni välähtivät ensin köydessä roikkuneet jäniksenruhot, mutta maku ei ollut kaniinin.

“Poro maistuu erikoiselta”, Annabel sanoi keittoaan makustellen. Hänellä oli aina ollut hyvin tarkka makuaisti.

“Olet oikeassa”, minä kiirehdin vastaamaan. “Se on hieman kuin riistaa.”

Amanatsei tuhahti nuotion toisella puolella. “Riistaa…” hän sanoi ja kosketti luunaamiotaan. “Poro on karjaeläin siinä missä teidän lehmänne, sikanne ja vuohenne. Se ei ole villiä päivää nähnytkään, vaikka koittaa itselleen niin uskotella.”

Annabel vilkaisi minua. Hän ei edeelleenkään pitänyt Amanatseista, ei lainkaan. Hänkin joutui silti myöntämään, että metsäläinen oli parempi opas kuin mitä olisimme saattaneet ikinä toivoa. Ilman häntä värjöttelisimme jossain pienissä teltoissamme ja söisimme kuivamuonaa. ”Mutta maistuuhan se silti hyvin… omanlaiseltaan”, minä huomautin.

“Poro maistuu siltä, että se on kasvatettu ruoaksi. Se maistuu siltä, ettei se tiedä enää omaa nimeään, vain sen nimen, jolla ihminen sitä kutsuu. Se ehkä muistaa, että sillä on joskus ollut toinenkin nimi, vaikkei se enää sitä tiedä. Ehkä se on se, mitä sinä maistat.” Amanatsei kumartui lähemmäs minua. “Minä sanon sinulle, Henry Duncan, kaada sinä karhu, ja saat tietää miltä maistuu eläin, joka tietää vain oman nimensä.” Hän hymyili, ja luunaamio sai hänen tummat silmänsä näyttämään pedon silmiltä nuotion hehkussa.

En tiennyt, mitä vastata. “Rangifer tarandus”, Annabel sanoi. Käännyin hänen puoleensa. “Se on poron nimi Linnaeuksen järjestelmässä.”

“Hmm, niin, se on sukua peuralle, eikö niin?” minä sanoin. Annabel ja hänen muistinsa ei koskaan lakannut yllättämästä minua. Amanatsei kohautti harteitaan. Lapsui Temko sen sijaan seurasi keskusteluamme kiinnostuneena ja vilkuili välillä Amanatsein suuntaan, kuin odottaen käännöstä. Amanatsei sanoi hänelle jotain kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta olin kohtalaisen varma, ettei se kuvannut keskusteluamme, ei ainakaan kovin tarkkaan.

Venäläiset tulivat ulos kodasta, heidän äänensä olivat rehvakkaita, mutta en saanut selvää heidän puheestaan. Pelkäsin hetken heidän suuntaavan nuotiolle, mutta vaikutti siltä, että he jäivät kodan edustalle. Yksi heistä kääntyi heittämään vettä, lorotus kuului nuotiolle asti. Annabel tuijotti nuotiota, aivan kuin hän olisi päättänyt olla huomaamatta venäläisiä.

Meteli kodan edustalla sai häkkeihin pakotetut sudet räksyttämään taas, ja äkkiä muistin, mitä minun oli pitänyt kysyä. “Amanatsei, nuohan eivät ole koiria? Ne ovat susia, täysin kesyttämättömiä. Eihän niitä voi käyttää metsästykseen?” Amanatsei virnisti. Hän kääntyi Lapsui Temkon puoleen ja tällä kertaa hän käänsi sanani. He molemmat nauroivat.

“Ne ovat susia, kyllä vain. Keskenkasvuisia vielä, mutta susia yhtä kaikki”, Amanatsei sanoi.

Vilkaisin Annabeliin. Hänkin kuunteli kiinnostuneena. “En ymmärrä. Miksi he pitävät susia häkeissä?” minä kysyin.

Amanatsei nojautui lähemmäs. “Tsaari maksaa täysikasvuisista susista kaatopalkkiota. Talvisin, kun nälkiintyneet sudet tappavat karjaa, palkkiot nousevat.” Lapsui Temko sanoi jotain, Amanatsei nyökkäsi. “He kaatoivat noiden otusten emon loppukesästä. Pennuista ei olisi silloin saanut mitään. Oli kannattavampaa laittaa ne häkkeihin ja odottaa talvea.” Lapsui Temko virnuili tyrmistyneelle ilmeelleni. Susien räksytys kuului yhä. Se sekoittui venäläisten kiroiluun. Olivatko he liikkuneet lähemmäs häkkejä?

Lapsui Temko kaivoi jostain nahkaisen leilin. Hän joi siitä ensin itse ja tarjosi sitten Amanatseille, joka hörppäsi leilistä irrottamatta katsettaan minusta. Hän ojensi leilin minulle seuraavaksi. Minä maistoin sitä varovasti. Tässä maassa ei ilmeisesti vodkasta päässyt eroon, ei, vaikka yritti, minä totesin irvistäessäni. Annabel kohotti kulmiaan, minä pudistin päätäni. Ojensin leilin nuorukaisille, jotka naureskelivat ilmeelleni.

Äkkiä kuului huuto. Se oli miehen huuto, mutta niin täynnä pelkoa ja hätää, että me karkasimme kaikki pystyyn. Hän huusi uudestaan ja me säntäsimme äänen suuntaan. Häkeille.

Oli pimeää, ja me räpyttelimme nuotion loimuun tottuneita silmiämme. Hän makasi maassa, taisteli petoa vastaan. Susi oli upottanut hampaansa hänen hartiaansa, hän koitti työntää sitä päältään. Verta oli kaikkialla. Kun me pysähdyimme, susi irrotti otteensa ja käänsi katseensa meihin. Sen silmät välkähtivät nuotion valossa ja pienen hetken ajattelin Amanatseita ja hänen silmiään.

Silloin laukaus kajahti. En ollut edes tajunnut Amanatsein kiskaisseen kiväärinsä selästään. Hän oli kuitenkin ollut liian hidas, susi oli jo poissa ja vain ryske pimeydessä kertoi, ettei hän ollut onnistunut kaatamaan sitä. Toinen häkeistä ammotti tyhjyyttään, susi toisessa häkissä räksytti räksyttämästä päästyäänkin. Mies maassa vaikersi. Se oli Vasili.

Amanatsei huusi – omalla kielellään, mutta sanojen merkityksestä ei voinut erehtyä. Muut venäläiset syöksyivät auttamaan ystäväänsä. Verta oli kaikkialla. Minun oli pakko istuutua, Annabel laski kätensä hartialleni.

Äkkiä kohtasin Lapsui Temkon katseen. Hän katsoi minuun, suoraan minuun. Virne oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Ne olivat kuin kiveä. “Minä korvaan kyllä teidän menetyksenne”, minä sanoin. En edes tiennyt, paljonko kaatopalkkio olisi ollut tai olisiko meillä siihen varaa, mutta en kestänyt miehen pistävää tuijotusta.

“Sinä olet hölmö, Henry Duncan”, sanoi Amanatsei. Katsoin häntä typertyneenä. “Sinä olet hölmö”, hän toisti. “Luuletko sinä, että hän on rahoistaan huolissaan?” Amanatsein silmät leiskuivat. “Kaikki, mitä tuo susi on koskaan syönyt, on maistunut ihmiselle.” Hänen silmänsä kaventuivat. “Mistä sinä luulet, että se etsii ruokansa jatkossa?”

Vasili oli lakannut vaikertamasta.

Suonjar

Hengitykseni höyrysi. Kylmyys ja piiskaavan tuulen paiskomat jäähileet olivat raapineet kasvoni araksi. Silmäripseni yrittivät uudestaan ja uudestaan jäätyä yhteen. Kun eilen aamulla olin saanut lumikengät ensimmäistä kertaa jalkaani, kuvittelin, että tästä matkasta tulisi helppo. Lumi kantoi askelten alla ja tuntui, ettei hanki voisi minua pidätellä. Se oli ollut kauan sitten. Nyt oli pimeää, myrsky yltyi ja Ánten selkä häämötti jossain kaukana edessä. Ahkio raahautui perässäni, tuntui kuin joku olisi nakellut siihen lisää kiviä joka askeleella. Reisiä poltteli. Yritin keskittyä eteenpäin raahustamiseen ja olla ajattelematta mitään. Olin kuitenkin joutunut huomaamaan, että ei minkään ajatteleminen oli yllättävän vaikeaa. Täällä, lumen ja jään ja tunturien keskellä kaikki muistutti hänestä.

Olin tietysti oppinut yhdistämään kaikki nuo asiat häneen vasta paljon myöhemmin. Silloin baarin hämärässä hänessä ei ollut mitään erikoista. Olihan hän tietysti ollut kaunis, vaikkei se ollut sana, jota olisin käyttänyt muuten kuin viekoitellessani hänet sänkyyn. Ei siihen aikaan. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen näköinen. Mikään hänessä ei ollut viitannut Lapin erämaihin, tuntureihin tai kylmävetisiin vuoripuroihin. Ei hän ollut näyttänyt siltä, että hän puhui äidinkielenään inarinsaamea, eikä suomea. Hiukset olivat tummat, mutta ei sitä hämärässä tiennyt, oliko ne värjätty. Päällään hänellä oli ollut mustat farkut ja harmaa T-paita, jonka rinnassa luki cash. Hän oli näyttänyt tavalliselta rokkarimimmiltä, joka joi tavallista olutta pullosta ja nauroi muiden mukana.

Hän oli istunut meidän pöydässämme, Riikka ja Tommi olivat tunteneet hänet yliopistolta. Enhän minä sitä tietysti silloin tiennyt, ei meitä kukaan ollut esitellyt. Hän oli vain sattunut samaan pöytään, niin kuin baareissa voi käydä, ja minä tein parhaani ollakseni tuijottamatta.

Mietin sitä hetkeä, jolloin olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa. Rohtuneet huuleni toistivat sen ääneti pakkasen keskellä

Olin lähtenyt tiskille vähän hänen perässään, varmana siitä, että olin kuullut keskustelusta tarpeeksi napatakseni hänen nimensä.

"Niin, sä olit Sonja vai?" minä olin kysynyt hänen odotellessa oluttaan. Hän oli kääntynyt minun puoleeni ja katsonut minua ylhäältä alas. Hänen hymynsä oli ollut terävä kuin neula, joka puhkaisee ilmapallon.

"Suonjar", hän oli vastannut.

"Ai mitä?" minä olin kysynyt hölmönä ja nojautunut lähemmäs.

"Mun nimi on Suonjar. Ei Sonja. Suonjar." Hän oli napannut oluensa baarimikon kädestä ja lähtenyt takaisin pöytään.

"Mun nimi on Johannes!" minä olin huikannut hänen peräänsä. Hän oli katsonut minua olkansa yli, enkä ollut tiennyt vielä silloinkaan, oliko hänen hymynsä ystävällinen.

En ollut kehdannut puhua hänelle loppuiltana, mutta hän oli huomannut kyllä, että  minä katsoin. Hän oli lähtenyt baarista hyvissä ajoin ennen pilkkua, mutta mielessäni hän kummitteli paljon pidempään.

“Suonjar, Suonjar”, minä toistin hänen nimeään hiljaa. Tuuli oli yltynyt entisestään, se riepotteli minua. Olin käärinyt kaulahuivin kasvojeni suojaksi, se oli nyt hengitykseni huurtama. Saatoin enää hädin tuskin erottaa Ánten edelläni.

Aamulla olin laittanut hänen nimensä numerotiedusteluun. Helsingissä hänen nimisiään oli tasan yksi. Olin laittanut viestiä puolen päivän aikaan, kertonut Tommin antaneen hänen numeronsa ja pyytänyt kahville. En ollut halunnut vaikuttaa epäilyttävältä, mutta en minä ollut Tommilta kehdannut numeroa oikeasti kysyä. Hän oli vastannut iltamyöhään, etten antanut kovin hyvää vaikutelmaa itsestäni käyttämällä ensin väärää nimeä hänestä ja sen jälkeen valehtelemalla.

    Seuraavana päivänä hän oli laittanut viestiä, että lähtee kahville, jos minä tarjoan. En vieläkään tiedä, miksi hän muutti mieltään ja päätti antaa minulle mahdollisuuden. Hän ei suostunut kertomaan, hymyili vain salaperäistä hymyään. Hän oli sellainen, oikukas kuin myrskytuuli, ja yhtä raju suuttuessaan. Hän oli tullut paikalle porokuvioisessa villahupparissa ja laittanut minut tarjoamaan paitsi kahvit myös pizzat, leffan ja kaljat.

Kompastelin muutaman askeleen puuskan tarratessa minuun. Kaaduin polvilleni, yritin uudestaan pystyyn, ja kaaduin kunnolla hankeen makaamaan. Minusta ei ollut enää nousemaan. Kierähdin kyljelleni ja loin katseeni taivaalle.

Kun tapasin hänet, en ollut koskaan nähnyt revontulia. Muistan ensimmäisen aamun sängyssään. Kattoon oli maalattu valon vihreä tanssi. Se kuulemma sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, samoin kuin poronsarvet seinillä ja talja sohvalla. Hän ikävöi pohjoiseen kuin muuttolintu. Kun tapasimme, hän oli juuri saamassa opintojaan valmiiksi. Hän kirjoitti graduaan inarinsaamen erikoisuuksista, joita hän yritti minullekin avata. Eihän siitä paljoa mieleen jäänyt, hajanaisia sanoja vain. Hänen saamensa oli kummaa: kun sitä ei kuunnellut, tuntui melkein siltä, että pystyi ymmärtämään, mitä hän sanoi. Jos koitti kuunnella, tajusi, ettei ymmärtänyt mitään.

Monet saamen sanat muistuttivat suomea. Tánssáđ oli tanssia. Osasin kuiskata sen hänen korvaansa, kun tartuin hänen lantioonsa. Se sai hänet kihertämään. Vildáá tarkoitti hurjaa. Se oli sana, jota käytin hänestä. Hän rakasti sitäkin. Kolmuđ tarkoitti paleltumista. Sitä sanaa en käyttänyt koskaan hänestä, hän ei tuntenut kylmää. Se oli varattu minulle.

Katselin revontulien verkkaista tanssia. Hänen sänkynsä oli pehmeä, ja lämmin. Niin lämmin. Hänen raukea vartalonsa vierelläni. “Suonjar”, minä kuiskasin.

“Ylös sieltä”, Ánte ärähti ja kiskoi minut pystyyn. Hän ojensi minulle juomapullon, otin kunnon kulauksen. Se ei ollut vettä. Otin toisenkin. Hän irrotti ahkion aisat minusta. “Laavulle on enää kilometri matkaa. Nyt ei ole mikään aika tuupertua.” Nyökkäsin, päässäni tuntui hataralta. Tuuli ulvoi ulvomistaan.

Ánte joi itsekin pullostaan. Hän katsoi minua koko ajan, silmät sirrillään ja     mietteliäinä. Hän näyttää siltä, miltä saamelaisen kuuluu näyttää, minä ajattelen. Tummat silmät, kultainen iho. “Se sun noitanaises… se taitaa olla aikamoinen villikissa?” Ánte sanoi.

“Vildáá”, minä kuiskasin. Ánte nyökkäsi.

“Kai sää tierät, notta tää myrsky on sua varten?” Ajattelin Iittalan lautasiamme. Teema-sarjaa, punaisia ja valkoisia. Minä olin siivonnut sirpaleet lattialta, kun hän oli lukkiutunut makuuhuoneeseen. Olin nukkunut sohvalla sen yön. Oli minun vuoroni nyökätä.

“Mä oon tottunut myrskyihin”, minä sanoin.

“Ei oo mikkään häppee kääntyä takaasin. Nukutaan yö laavulla ja huomenna takaasin”, Ánte ehdotti. “Hää on tunturin tyttöjä. Niit’ ei voi kesyttää.” Katsoin rumpua, joka oli sidottu ahkion päällimmäiseksi. Kylmä oli saanut sen pois vireestä, normaalisti kireäksi pingottunut poronnahka roikkui löysänä ja kupruilla. Minä voisin kääntyä takaisin. Tuuli luultavasti tyyntyisi, antaisi meidän kävellä rauhassa takaisin, jättäisi helmikuun auringon lämmittämään selkiämme. Minä voisin kääntyä takaisin. Katsoin rumpua.

Melodia alkoi soida päässäni. Mietin niitä linjoja, joita pitkin kuljemme. Mietin karttaa, jokien muodostamia verkostoja, joita saattoi seurata yläjuoksulle, ylös saakka, kunnes pauhaava joki muuttui pieniks puroiksi. Tunturien huipulle. Hänen luokseen. “Cause you’re mine, I walk the line”, minä mutisin.

“Ai mitä?” Ánte kysyi.

“Sanoin, että mulla ois ollu satoja hetkiä kääntyä takasin. Tuhansia. Tää ei oo enää yks niistä.” Ánte nyökkäsi. Hän ei ollut puhelias mies.

“Kilometri laavulle”, hän sanoi. “Huomenna huiputetaan Morgam-Viibus. Ja lepytetään sun noitanaises.”