Frida

Minä olin kuudentoista, kun isäni päätti, että minulle on aika hankkia oma kissa.

Olihan meidän kodissamme kissoja ollut, vaikka kuinka paljon. Isäni piti kissoista. Hän piti erityisesti kauniista, rotupuhtaista kissoista. Kissoista, joiden omistaminen kertoi hänen rikkauksistaan. Kun vieraita tuli taloomme, kissat tuotiin kaikki aulaan.

Isäni kuitenkin halusi, että nyt kun minusta oli tulossa mies, minulla oli oma kissa. Ei yksi hänen kissoistaan, vaan oma. Hän sanoi, että se tekee nuorelle miehelle hyvää.

Äitini ei ollut järin innostunut ajatuksesta, sillä hän ei juuri perustanut kissoista. Kuten tavallista, isäni ei kuitenkaan kysynyt hänen mielipidettään ja äitini tyytyi ilmaisemaan vastarintaansa puhisemalla paheksuvasti.

Äitini ei ollut tashfinilainen. Hän oli pohjoisesta, meren takaa. Vaikka hän oli asunut täällä jo parikymmentä vuotta, monet tashfinilaiset tavat tuntuivat hänestä yhä kummilta. Kissojen pitäminen oli yksi niistä.

Toinen oli äitini paikka kodissamme. Hän oli pohjoisesta, missä naiset olivat miltei miestensä veroisia. Olihan äitinikin korkea-arvoinen ja kunnioitettu, mutta se johtui ennen kaikkea siitä, että hän oli isäni vaimo. Isäni oli Tashfinin mahtavimpia miehiä, ja hän piti kyllä huolen siitä, että ihmiset tiesivät sen. Äitini vihasi sitä, ettei hänellä ollut omaa arvoa.

Kissat olivat isälleni tapa osoittaa mahtiaan. Hänen kissansa voittivat vuodesta toiseen näyttelyiden kärkisijat. Ne viettivät parempaa elämää kuin monet ihmiset Tashfinin kaduilla. Isäni myös jalosti kissoja, kasvatti pentueellisia ja piti puhtaimmat. Minun kissani hän kuitenkin halusi hankkia Torilta.

Niinpä meidät, isäni ja minut, kannettiin koristeellisissa kantotuoleissa Torin laitaan helteisenä kesäpäivänä. En ollut koskaan aiemmin käynyt Torilla, vaikka olinkin kuullut siitä paljon. Tori ei ollut sellainen paikka, minne ylhäisöpojan silkkikaftaanissaan kannatti harhailla. Nyt isäni vaitonaiset henkivartijat kulkivat mukanamme, muutaman askeleen verran meidän perässämme. Isäni astui hitain askelin läpi kojujen ja myyntilavojen.

Isäni oli halunnut jättää kantotuolit Torin huonommassa päässä. Hän halusi kävellä sen läpi, halusi minun näkevän.

Kaftaani liimautui hikisenä ihooni, kärpäset surisivat ympärillämme. Torilla haisi, suorastaan löyhkäsi. Oli kesän kuumimpia päiviä. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi ollut silloin siellä, pakkautuneina myyntilavojen välillä kulkeville ahtaille kujille.

Kissat istuivat tai makasivat raukeina, hännät viuhtoivat edestakaisin. Harvat kissat seisoivat, yleensä ne, joita kauppamiehet yrittivät juuri sillä hetkellä tarjota ostajille. Kauppiaat huusivat keuhkojensa pohjista, kehuivat hintoja ja turkkeja, väriä ja luonnetta.

Ja ostajat nyökyttelivät päitään silmät kiiluen ja hampaat huulten raoista välkkyen. Minä katselin heitä ihmeissäni. Uskoivatko he todella tekevänsä hyviä kauppoja? Tässä päässä Toria kissat olivat takkuisia, kirppujen riivaamia otuksia. Ne pelkäsivät omistajiaan, väistivät heidän katseensa alla. Silti tungos, hikisten ihmisten löyhkä ja tinkaamisen meteli oli läpitunkeva, kaikkialla ympärillämme.

“No niin, etköhän sinä ole nähnyt tarpeeksi”, isäni sanoi. “Aika mennä katsomaan valioyksilöitä.”

Torilla ei ollut minkäänlaista selvää rajaa huonomman ja paremman päädyn välillä. Muutos tapahtui varkain. Kissat vain alkoivat näyttää hyväkuntoisemmilta, niiden värin ja rodun saattoi tunnistaa jo kaukaa. Siellä täällä näkyi vartijoita, jotka tarkkailivat silmä kovana väkijoukkoa. Ostajat taas olivat varakkaampia, pukeutuneet silkkiin ja kultakoruihin. Me kuitenkin jatkoimme matkaa.

Viimeisen teltan ulkopuolella ei ollut yhtäkään kissaa. Vanha mies istui teltan edustalla imeskelemässä vesipiippua ja leyhyttelemässä itseään viuhkalla. Hän nousi ylös isäni nähdessään ja kumarsi syvään. Isäni nyökkäsi hyväntahtoisesti ja otti häntä kädestä kiinni. He vaihtoivat kohteliaisuuksia hetken. Sitten isä kääntyi puoleeni.

“Tässä on esikoispoikani Salih”, isäni sanoi. Hän nimitti minua esikoispojakseen, mitä tietysti olinkin. Olin kuitenkin myös hänen ainoa poikansa, mitä hän ei halunnut sanoa ääneen. “Hän on kuudentoista ja tarvitsee oman kissan”, isäni jatkoi.

Vanha mies katseli minua päästä varpaisiin ja hymyili. Hänen hymynsä oli tietäväinen ja hieman häijy. Minulle tuli vaikea olo hänen katseensa alla.

“No, tulkaapa sisään sitten”, hän sanoi ja raotti telttansa oviaukkoa. “Minä tiedän tarkalleen, mitä nuori Salih-herra tarvitsee.”

Teltassa sisällä ei ollut mainittavasti viileämpi kuin ulkona, mutta ainakaan aurinko ei porottanut suoraan niskaan. Kesti hetken, että silmäni tottuivat hämärään.

Teltan molemmilla seinustoilla oli rajattu alue kullatuin kalterein. Kaltereiden takana liikuskeli kissoja. Ei mitään takkuturkkeja, vaan upeita otuksia, joiden turkit oli hoidettu viimeisen päälle.

“Frida!” vanha mies huusi.

“Frida?” isäni kysyi. “Millainen ihminen antaa kissalle nimeksi Frida?”

Vanhus iski silmäänsä. “Sellainen, joka on pohjoisesta kotoisin.”

Yksi kissoista vasemmanpuoleisten kalterien takana nousi tyynypinoilta. Se käveli kalterien viereen ja jäi.katse maahan painettuna odottamaan. Vanha mies avasi oven kalterissa raskaalla avaimella, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän astui sisään ja kiinnitti nahkaisen hihnan Fridan kaulapantaan. “No niin, tulepas ulos sieltä”, vanhus sanoi. “Nuoriherra Salih haluaa katsella sinua.”

Frida astui esiin kaltereiden takaa. Vanhus veti oven hänen perässään kiinni ja käänsi avainta lukossa. Hän ojensi nahkahihnan toisen pään minulle.

Frida oli kaunis kissa. Turkki oli lyhyt ja kullanruskea. Vaaleampi kuvio lähti kaulalta ja kulki siistimuotoisena pitkin vatsaa. “Pohjoisseutujen bastet. Sukukirjat kulkevat taaksepäin kolmetoista sukupolvea”, vanhus sanoi. Hän puhui hiljaisella äänellä. Hän tiesi, ettei tällaista kauppatavaraa myyty huutamalla.

“Nuori vielä, mutta ei mikään ihan pentu. Juoksut ovat alkaneet jo, jos jalostus kiinnostaa.” Vanhus iski silmäänsä. Minä yritin olla katsomatta hänen suuntaansa. Korviani poltteli. Nahkahihnaa pitelevä käteni hikosi.

Katsoin Fridaa. Se oli melkein minun pituiseni ja hoikkavartaloinen. Tuuhea häntä viuhtoi rauhattomasti. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa. En halunnut katsoa alemmas. Katsoin silmiin.

Silloin Frida kohotti katsettaan. Vain aavistuksen verran, mutta riittävästi, että katseemme kohtasivat.

“Vai jalostukseen!” isäni hörähti. “Mistä minä löydän pohjoisseudun bastet-uroksen sitä varten?” Hän oli jo aloittanut tinkaamisen.

Minä katselin Fridaa silmiin. Sen silmät olivat kullankeltaiset, kuin kaksi auringonkehrää vierekkäin.

Se hymyili hieman, salaperäisesti kuten kissoilla oli tapana.

“Kyllähän nyt omistautunut jalostaja löytää kumppanin kissalleen, sehän on vain omistautumisen mittari!” vanhus sanoi. Kuuntelin puolella korvalla heidän tinkaamistaan. Tiesin, että isäni tinki vain muodon vuoksi, kohteliaisuudesta. Käännyin katsomaan häntä olkani yli. Hän kohotti vaivihkaa kulmiaan. Minä nyökkäsin. Sitten katsoin taas Fridaa ja hymyilin.

Isäni heilautti kättään, vaiensi vanhuksen kesken lauseen. Tinkaaminen oli ohi. “Minä lähetän mieheni hakemaan… Fridan illalla”, hän sanoi. “Vakavissaan, kuka antaa kissalle nimeksi Frida? Ei se ole mikään kissan nimi!” hän ärähti sitten. Vanhus vain hymyili.

“Herra on hyvä ja kutsuu kissaansa millä nimellä lystää”, hän huomautti.

“Minusta Frida on ihan hyvä nimi kissalle”, minä puutuin puheeseen.

Isäni puuskahti. “No, sinun kissasi se on”, hän hymähti.

Ojensin nahkahihnan takaisin vanhalle miehelle. Hän otti sen vastaan sanomatta sanaakaan ja ryhtyi avaamaan kalteriovea. Isäni oli jo raottamassa teltan ovea, kun minä loin vielä viimeisen silmäyksen Fridaan. Kiitos, se muodosti ääneti huulillaan, ennen kuin vanha mies paimensi sen takaisin kalterien taakse.

Sateenkaarilintu

Pukuhuoneen ovi kolahti. Stella oli mennyt. Hän vetäisi oman settinsä, kolme biisiä. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Val vajosi tuolissaan alemmas. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Sen jälkeen olisi hänen vuoronsa. Kahdentoista ja puolen minuutin aikana hänen pitäisi kerätä nämä sirpaleet ja sovittaa ne ihmishahmoksi, joka rohkenisi kavuta lavalle, hymyillä kaikille, kertoa tuhmat vitsinsä ja laulaa biisinsä. Tai siis esittää laulavansa, mutta väliäkö tuolla.

Val tuijotti itseään pukuhuoneen peilistä. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä kaiken puuterin, luomivärin ja irtoripsien allakin. Tietysti peruukki päässä auttaisi, ja sädehtivä hymy. Val kosketti varovasti poskeaan ja veti suupieltään ylöspäin. Pystyisikö hän hymyilemään? Osasiko hän enää hymyillä?

Tietysti sinä osaat, hän äyskähti itselleen. Joka iltahan sinä hymyilet!

Niin, niinhän hän hymyili. Oli hymyillyt jo melkein kaksikymmentä vuotta. Silloin kauan sitten hymyileminen oli kuitenkin ollut helpompaa. Se oli tullut luonnostaan. Se ei ollut silloin vielä työtä.

Val nojautui lähemmäs peiliä. Minä lopetan nämä hommat pian, hän kertoi itselleen. Sitten hän virnisti. Virne ei ollut onnellisen ihmisen hymy. Se oli kitkerä kuin raaka sitruuna. Aivan varmasti lopetat. Ja teet mitä? Työmarkkinat eivät mitään muuta kaipaakaan, kuin yhtä yli-ikäistä drag queenia. Mikä näyttäisi paremmalta CV:ssä kuin kaksikymmentä vuotta sukkanauhoissa ja korsetissa?

Tom Jonesin Sex Bombin ensimmäiset tahdit kuuluivat pukuhuoneeseen asti. Kahdeksan ja puoli minuuttia, Val ajatteli. Kun hän oli muuttanut San Franciscoon, hän oli ajatellut vain taivaan olevan rajana. Aivan kuin jokainen päivä olisi Pride-marssi. Hän oli käyttänyt sateenkaaren väristä höyhenpuuhkaa ensimmäisen kuukauden ajan joka päivä. Silloin ajatus drag queenin hommista joka ilta oli hyvin lähellä taivasta.

Yskänpuuska taittoi Valin kahtia. Vatsalihakset olivat kaikki kipeinä yskimisestä. Pahin alkoi olla jo ohi, kaksi antibioottikuuria olivat tehneet tehtävänsä. Nyt hän pystyi jo nukkumaan yönsä ilman, että hän heräsi yskimään. Ja tietysti hän oli palannut takaisin töihin heti, kun se oli mahdollista. Ei siksi, että hän rakastaisi työtään, ei enää. Val mietti nuoruuttaan. Silloin hän olisi todella voinut tehdä niin, tulla töihin ihan vaik siksi, että hän rakasti esiintymistä, rakasti värikkäitä valoja, rakasti glitteriä. Nyt hän raahautui töihin aivan eri syistä. Keikkailevalle artistille maksettiin keikoista, eikä hänellä ollut varaa olla tekemättä keikkaa.

Jos olisin koukuttautunut kokaiiniin 25-vuotiaana, olisin tänä päivänä niin veloissa, etten enää kuvittelisi voivani ikinä maksaa niitä töitä tekemällä, Val mietti. Ei kuitenkaan käynyt sellainen tuuri, hän hymähti.

Olihan Val nähnyt oman osansa siitä glamour-elämästä. Ei näissä piireissä voinut siltä välttyä, jokainen oli koukussa johonkin. Hän oli kuitenkin nähnyt sellaisia ihmisraunioita uransa varrella, että hän oli pysytellyt visusti loitolla kaikesta Pernod’ta vahvemmasta. Tai no, polttihan hän silloin tällöin sätkän tai kaksikin, kun halusi rentoutua. Mutta ei mitään sen kummempaa. Ja sitäkin nykyään harvemmin.

Yskä alkoi taas, entistä rajumpana ja repivämpänä. Valin katse osui yskänlääkepulloon hänen meikkipöydällään. Se oli ainoa lääke, mitä hänellä oli enää jäljellä köhäänsä. “5 millilitraa 1–3 kertaa vuorokaudessa tarvittaessa yskänärsytykseen”, luki pullon kyljessä. Sitä oli ainakin kolme neljännestä jäljellä. Jos hän joisi koko pullon kerralla, puuduttaisiko se kurkkua tarpeeksi, että hän tukehtuisi?

Yskänlääkkeen vieressä oli vajaa pullo Jack Daniel’sia. Val nosti sen käteensä ja tuijotti etikettiä. “Starat juovat jackia.” Niin joku oli hänelle sanonut, joskus kauan sitten. Ja hän oli ostanut jackia ja hän oli juonut sitä, sillä hän oli stara. Niin hän oli päättänyt.

Val ruuvasi korkin auki. Viski lemahti, Val nyrpisti nenäänsä. Tänään hän ei ollut stara. Hänestä ei tuntunut lainkaan siltä.

Jossain kaukana lähti soimaan Dinah Washingtonin Mad About The Boyn intro. Se oli hänen settinsä viimeinen kappale ja vain kaksi ja puoli minuuttia pitkä. Minun pitäisi olla jo menossa, Val ajatteli. Hän avasi yskänlääkepullon korkin.

Hitaasti ja varmalla kädellä Val kaatoi yskänlääkkeen Jack Daniel’s pulloon. Yskänlääkkeen tuoksu oli sairaalloisen imelä. Se oli tummaa nestettä, joka sekoittui vaaleaan viskiin ensin kierteinä ja spiraalineina. Hitaasti väri kuitenkin tasaantui.

Tämä on helvetin ruma tapa lähteä, Val ajatteli. Hän nosti katseensa peiliin. Hyvä, sopii sinulle siis. Hän tuijotti itseään silmiin.

Silloin yskänpuuska iski taas. Se sai hänen kipeiksi yskityt vatsalihaksensa kramppaamaan ja taittoi hänet kaksinkerroin. Hän yski ja yski, yritti välissä vetää henkeä. Pienen hetken hän oli varma, että hän tukehtuisi. Henki ei kerta kaikkiaan ottanut kulkeakseen. Sitten hän yskäisi vielä kerran. Jotain lennähti hänen suustaan meikkipöydälle.

Val huohotti kuin hukkuva. Hän tuijotti pieniä, ryvettyneitä myttyjä meikkipöydällä edessään. Niitä oli kahdeksan. Ne olivat kaikki eri värisiä. Val tökkäisi varovasti yhtä niistä. Se ei liikkunut. Hengiteltyään hetken hän poimi yhden niistä varovasti sormiinsa.

Se oli höyhen.

Jossain seinien takana yleisö puhkesi taputtamaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat, huudot ja kiljaisut sävyttivät suosionosoituksia.

Rivakat askeleet käytävällä sekoittuivat taputuksiin. Val ponkaisi pystyyn, tuoli hänen takanaan kaatui kolisten. Hän nappasi peruukin telineestään ja kiskaisi sen päähänsä.

Kun Burton kiskaisi pukuhuoneen oven selälleen, hän oli silotteli viimeisiä haituvia.

“Val, mitä helvettiä? Stella lopetti jo! Yleisö on kuumana ja haluaa lisää! Mitä sä täällä vielä kuppaat?”

Val rykäisi ja suoristi selkänsä. “Diiva on valmis, kun diiva on valmis”, hän totesi sitten.

“Joo, aivan varmasti on, mutta diivan ois parasta olla valmis nyt, koska diiva on lavalla hetkenä minä hyvänsä!” Burton ärähti. Hän teki tilaa ja viittasi Valille.

Val vilkaisi peilikuvaansa. Se virnisti hänelle. Käy vetämässä keikkasi, hän ajatteli. Viski oottaa kyllä. Val käännähti ovea ja viittilöivää Burtonia päin. Sitten hän kääntyi takaisin peiliä päin. Hän ei katsonut itseään silmiin. Hän laski höyhenet meikkipöydällä. Niitä on kahdeksan, hän ajatteli. Ne ovat kaikki eri värisiä.

Varmalla otteella hän tarttui pullonkaulasta ja otti sen mukaansa.

Burton katsoi häntä ja hänen häkeltynyt ilmeensä sanoi ei. Val vaiensi hänet ojentamalla pullon hänelle.

“Ota toi. Tee sille jotain. Kaada vaikka viemäriin.” Burton otti pullon ja katsoi sitä hämmentyneenä.

“Val...” hän aloitti.

“Mutta älä juo sitä. Äläkä anna sitä mulle takas. Ellet sä halua kärrätä yli-ikäistä drag queenia klubiltas vatsahuuhteluun”, Val sanoi.

“Val…” Burton sanoi. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi kiukkuinen varmuus. “Onko kaikki kunnossa?”

Val pysähtyi oviaukkoon ja kääntyi katsomaan Burtonia. “Kunnossa? Ei, ei kaikki oo kunnossa”, hän sanoi. “Mut ei se haittaa. Kaiken ei tarvii olla kunnossa.” Val oli hetken hiljaa.”Kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Se riittää.”

Burton katsoi häntä silmät selällään. Val oli arvannut, ettei hän ymmärtäisi. Hän oli pohjimmiltaan bisnesmies. Hän ei ollut sateenkaarilintu. “Ois kiva jäädä rupattelemaan, mutta mulla on keikka vedettävänä”, Val sanoi. Sitten hän kiiruhti hämärään käytävään, kohti yleisön suosionosoituksia, jotka jatkuivat yhä. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.

Gor-Gulga

Minun keittiössäni asuu hirviö. Sen nimi on Gor-Gulga.

Joku kenties sanoisi, että Gor-Gulga on demoni. Minä ainakin sanon niin, ja koska Gor-Gulga on minun hirviöni, minä saan päättää. Hirviöistä on yleensä niin vaikea sanoa, jokaisella meillä kun on omansa. Jokainen hirviö on erilainen, siksi niiden määritteleminen kladistiikoin ja taksonomioin on hullun hommaa.

Minä tiedän, että isällänikin oli oma hirviönsä. Se asui keittiössä, aivan kuten Gor-Gulga, mutta sillä ei ollut nimeä. Toisinaan minä mietin, että kenties Gor-Gulga on siitä siinnyt. Jos hirviöt siis syntyvät siihen tapaan.

Kun olin lapsi, en pitänyt nimetöntä hirviötä keittiössämme juuri minään. Se oli pieni ja heiveröinen, kaiken aikaa henkitoreissaan. Lähinnä minä pidin isääni hulluna, kun hän kävi taistoon sitä vastaan joka ainoa ilta. Vähänpä minä silloin tiesin.

Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että vaikka isäni oli vanha mies jo syntyessäni, hänkin oli joskus ollut nuori. En osannut kuvitella häntä nuorena, tekemässä samanlaisia virheitä kuin minä nyt. Silti hänkin oli joskus ollut nuori. Nuori ja hölmö.

Kun olin muuttanut pois isäni luota, olin kuplinut ilosta. Ei enää jokailtaisia taisteluita hirviön kanssa! Ei kärttyilyä, ei äksymistä, kun en osallistunut taistoihin. Vapaus odotti aivan nurkan takana.

Kun Gor-Gulga ilmaantui, en pitänyt sitä juuri minään. Siinä se makasi, tiskialtaan pohjalla, ja tuijotti minua. Tiesin voivani päihittää sen koska tahansa, ja muutaman kerran minä näytinkin sille, kuka tässä asunnossa oikein käski ja kuka komensi. Olisi ollut kunnon kalajuttu puhua niistä kerroista taisteluina.

Uskottelin itselleni, että jatkossakin taistot olisivat yhtä helppoja. On niin helppo tuudittautua siihen varmuuteen, jonka usko omaan voittamattomuuteen synnyttää. Juuri siihen varmuuteen Gor-Gulgan kaltaisten hirviöiden voima perustuu. Sellaiset hirviöt eivät nimittäin koskaan kuole, eivät lopullisesti. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Niin isäni oli tehnyt aikanaan, hän oli tehnyt jokailtaisesta taistelusta oman rituaalinsa, alati toistuvan riitin, joka piti hänen hirviönsä hallinnassa ja elämänsä järjestyksessä. Se minun olisi pitänyt häneltä oppia.

Kyllä me pärjäilimme Gor-Gulgan kanssa. Pienen opiskelijaboksini keittiö oli ahdas komero, jossa mahtui hädin tuskin kääntymään, mutta se oli sentään rajattu muusta asunnosta. Ei siis haitannut, jos Gor-Gulga välillä riehaantui. Ja kyllähän hän riehaantui, kun opinnoissani tuli hektisempiä kausia, enkä jaksanut selättää sitä säännöllisesti. Taistelut kävivät välillä raskaiksi, mutta minä pystyin siihen kyllä.

Ongelmat alkoivat todella vasta, kun toisen opiskeluvuoteni keväällä aloin seurustella.

Niina oli kuvankaunis musiikkitieteen fuksi. Me tapasimme opiskelijabileissä ja makean boolin rohkaisemana päädyin tanssimaan hänen kanssaan. Olin yllättynyt, että hän kiinnostui minusta, olinhan minä jo nuorena miehenä ainakin sisäpuolelta pölyinen historioitsija, eivätkä juttuni noottikriisistä tai toisesta maailmansodasta yleensä tehneet vaikutusta juuri kehenkään, varsinkaan kauniisiin tyttöihin. Enkä minä sitä paitsi ymmärtänyt musiikista juuri mitään.

Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että me rakastuimme palavasti.

Niina asui ihan yliopiston tuntumassa. Hänen asuntonsa oli tilava ja kodikas, vaikkakin remontin tarpeessa. Aluksi ihmettelin, kuinka hänellä oikein oli varaa sellaiseen asuntoon, kunnes selvisi, että hänen isänsä maksoi vuokran.

Hänen isänsä oli eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri, joka ei leskeksi jäätyään tiennyt mihin rahansa käyttäisi. Minusta tuntui, että minun kuuluisi olla katkera – olihan minun isäni köyhä tilintarkastaja – mutta päästessäni nauttimaan Niinan asunnosta enemmän kuin tarpeeksi, en kerta kaikkiaan osannut.

Gor-Gulgalle minun seurusteluni tietysti sopi paremmin kuin hyvin. Se nimittäin tarkoitti sitä, että olin kotona koko ajan vähemmän aikaa, ja silloin kun olin kotona, oli Gor-Gulgan kanssa kamppailu minulla viimeisenä mielessä.

Aluksi yritin esittää, että halusin viettää aikaa myös kotona, mutta tosiasia oli, että en minä halunnut. Minun kodissani oli ahdasta ja tunkkaista. Ja tietysti Gor-Gulga.

Kun Niinakaan ei erityisemmin halunnut minun lähtevän luotaan, kotikäyntini typistyivät siihen, että vaihdoin puhtaat bokserit. Toisinaan jäin yöksi, lähinnä muodon vuoksi. Täytyihän minun kotona välillä yöpyä, eihän minun muuten ollut mitään järkeä maksaa vuokraa.

Kun minä olin poissa, Gor-Gulga kasvoi. En tiedä, kuinka se oli mahdollista, mutta voin vannoa, että se kasvoi. Aamuisin, kun heräsin, se oli suurempi kuin koskaan ennen, ja minä pakenin asunnostani. Vietin paljon aikaa yliopistolla. Söin yliopistoruokaloissa, sillä keittiöni oli muuttunut Gor-Gulgan valtakunnaksi, jossa kuolevaiset eivät kulkeneet.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui, vääjäämätön. Me puhuimme usein Niinan kanssa, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa minun luonani. Hän oli kyllä käynyt boksissani, pariinkin otteeseen, mutta yleensä vain kääntymässä.

Aihe oli vaikea, eihän kumpikaan meistä halunnut sanoa, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Minun kotini oli kuitenkin keskellä ei mitään, ja vaikka se olisi ollut kaiken mahdollisen lähellä, ei siellä luultavasti olisi tullut vietettyä aikaa. Olin valinnut sen aikanaan siksi, että sitä oli tarjottu minulle, ja toiselta paikkakunnalta muuttaessa tärkeintä oli saada katto pään päälle. En silloin ollut edes kuvitellut viettäväni aikaa kodissani jonkun Niinan kaltaisen kanssa.

Kun se tapahtui, oli toukokuu. Kevät oli saapunut kaupunkiin, tuonut mukanaan leskenlehdet ja paljastanut pesemättömät ikkunat armottomalla valollaan. Olimme Niinan kanssa päättäneet viettää viikonlopun minun luonani, katsoa sarjoja nousematta sängystä lainkaan.

Se oli hyvä suunnitelma.

Minun oli ollut tarkoitus siivotakin, taistella Gor-Gulgaa vastaan ennen viikonloppua. Olin kuitenkin päätynyt viettämään koko edeltävän viikon Niinan sängyssä ja siivoaminen oli jäänyt.

Siivoton kämppäni ei kuitenkaan Niinaa liiemmin tuntunut haittaavan. Perjantai-ilta meni oikein mukavasti, katsoimme kahdeksan jaksoa How I Met Your Motheria. Gor-Gulga oli hiljaa keittiössä. Meillä ei ollut sinne mitään asiaa, sillä minä olin varautunut. Olimme hakeneet hampurilaisateriat McDonald’sista. Karkkia ja sipsejä riitti läpi yön. Ainoa mikä puuttui, oli aamupala. Voisimme kuitenkin käydä aamullakin jossain ulkona. Opintotuki oli tullut juuri.

Olin onnellinen. En osannut aavistaakaan, että keittiön hämärässä Gor-Gulga, se kelmi, punoi juoniaan.

Havahduin aamulla johonkin ääneen, aivan kuin ovi olisi käynyt, mutta se, mikä sai minut todella heräämään, oli tyhjyys sängyssäni. Olin nukahtanut Niina turvallisesti kainalooni käpertyneenä. Herätessäni vieressäni oli kuitenkin vain vanunut tyyny.

Minä ponkaisin sängystä ylös. Asuntoni ei ollut suuri ja pikaisella vilkaisulla oli selvää, ettei hän ollut siellä. Niina oli poissa.

Keittiökomeron ovi oli raollaan. Oliko se ollut illalla raollaan?

Ovenraosta silmiini osui Gor-Gulga. Näytti siltä, kuin se olisi virnistänyt. Sillä hetkellä oivalsin sen. Niinan täytyi olla hänen kynsissään! Se kelmi oli nähnyt Niinan ja minun nukkuessani jättänyt keittiöni, valtakuntansa, kaapatakseen Niinan omakseen!

Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme, minä ja Gor-Gulga. Sitten päätin, että tekisin sen, mikä oli odottanut tekemistään aivan tarpeeksi pitkään. Vedin kumihanskat käteeni ja valmistauduin kohtaamaan Gor-Gulgan.

Kuumuus ja kuluneet viikot olivat kuitenkin tehneet taistosta hurjemman kuin osasin aavistaa.

Gor-Gulgan löyhkä iski vasten kasvojani jo astuessani keittiökomeroon, ja käydessäni Gor-Gulgan kimppuun tunsin kumisen hanskani läpi vatsanahkaa peittävän mädän kasvuston. Silloin tiesin, etten pärjäisi yksin.

Kompastellessani henkitoriessani ulos keittiöstä minä riivin kumihanskat käsistäni. Lysähdin istumaan ja vedin henkeä. Siinä istuessani minä muistin isäni ja hänen nimettömän hirviönsä. Muistin hänen loputtoman, säntillisen taistonsa sitä vastaan.

Hän ei ollut koskaan kertonut minulle, missä äiti oli.

Otin kännykän ja näppäilin numeron. Jos joku tässä maailmassa osasi auttaa, se oli hän. Niina oli saatava takaisin.

Ulos kuoresta

Painoin peukaloni Shinjun ulkoven tunnistinta vasten ties kuinka monennen kerran. “Sormenjälki tunnistettu: Akiyama, Hideaki. Sisäänpääsy estetty. Ota yhteyttä järjestelmänvalvojaan”, ilmoitti mekaaninen ääni taas kerran. Läimäisin seinää turhautuneena. Hyvähän laitteen oli puhua! Shinjusta ei ollut kuulunut miltei viikkoon, häneen ei saanut yhteyttä millään tavalla: Ei virtuaalin kautta, ei puheluin. Savumerkkejä en ollut vielä kokeillut, mutta ilmeisesti se olisi seuraavana listalla, kun paikan päälle ilmaantuminenkaan ei auttanut.

Olin jo luovuttamassa, kun jostain kuului pieni surahdus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja huomasin miltei suoraan yläpuolellani kameran. Se oli niin hyvin piilotettu materiaalin pintaan, etten ollut aluksi edes huomannut sitä. Vasta nyt, kun se oli liikahtanut hitusen verran, se oli kiinnittänyt huomioni.

Jos kamera liikkui, se luultavasti tarkoitti, että joku katseli minua. Nostin kättäni varovasti ja vilkutin.

Kaiuttimet särähtivät. “Hideaki”, kuului ääni. Se ei järjestelmän hajutonta ja mautonta puhetta. Se oli Shinjun ääni. “Mitä sinä haluat?” se kysyi.

“Mitäkö mä haluan? Mä tulin moikkaamaan. Sua ei oo näkyny aikoihin! Onks kaikki kunnossa? Ootko sä ylipäätään hengissä?” minä sanoin, hieman yllättyneenä saamastani vastaanotosta.

“Olen hengissä, kaikki on kunnossa. Tavataan...” Shinju selvästi empi hetken. “Tavataan viikon päästä”, hän sitten lopetti.

“Hei!” minä huusin ja säntäsin ovea vasten. “Et sä voi tällai lopettaa! Miten niin nähään viikon päästä? Pitäiskö mun tällä uskoa, että kaikki on kunnossa!”

Kamera liikahti taas, se seurasi liikettäni. Katsoin suoraan kameran silmään  – tai siihen, missä oletin sen olevan. “Shinju!” minä älähdin. “Päästä mut nyt sisään!”

“Ootko sä yksin siellä?” särähti kaiuttimesta.

“No, oon! Mikä hitto sua nyt vaivaa?” minä vastasin

“Eikä kukaan seurannu sua?” Kamera kääntyili villisti.

“Miks kukaan ois seurannu mua?” minä kysyin hämmentyneenä. “Ootko sä jossain vaikeuksissa?”

“En”, kuului kaiuttimista. “En mä oo missään vaikeuksissa. Tuu nopeesti sisälle.” Ääni piippasi ilmaistakseen lukon auenneen. Syöksähdin sisään kiireellä tietämättä, mitä odottaa.

Sisällä kaikki oli siistiä ja valoisaa. Shinjun asunnossa oli aina siistiä, mutta nyt tuntui siltä, että rikattomuus suorastaan hohkasi seinistä ja lattioista. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kuulin naksahduksen, kun ovi lukittui uudestaan takanani.

Hän seisoi portaiden yläpäässä.

Otin tukea seinästä. Hän todennäköisesti vihasi sitä, olivathan käteni likaiset, mutta jotain minä tarvitsin pysyäkseni pystyssä.

Hän käveli alas portaita hitain askelin. Minä katselin häntä. En oikein tiedä, mistä minä hänet tunnistin: hän näytti paljon lyhyemmältä, hennommalta kuin koskaan ennen. Hän näytti alastomalta, vaikka hän oli pukeutunut ihonmyötäiseen, valkeaan trikoo-asuun. Joka puolelta hänen kehoaan törröttävät johdonpätkät, jotka eivät kiinnittyneet yhtään mihinkään olivat kuitenkin niin lohduttomat, että sain hädin tuskin henkeä. Hän käveli minua kohti ja pysähtyi eteeni. Seisoimme siinä, toinen toistamme tuijottaen. Hän ei sanonut mitään. Hiljaisuus välillämme venyi ja paisui, kunnes tajusin, että minun oli puhkaistava se.

“Shinju...” sana tuntui kummalta ja karhealta suussani. “Mitä… mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin.

Hän seisoi siinä ja tuijotti minua. Hänen silmänsä olivat siniset, minä huomasin. Oli kumma tajuta, etten ollut koskaan nähnyt niitä ilman visiiriä välillämme.

“Minä kasvoin”, hän lopulta vastasi.

Tuijotin häntä. Minulla kesti hyvä tovi tajuta, ettei hänen vastauksensa todellakaan vastannu kysymykseeni.

“Niin, mutta siis… missä sinun kuoresi oikein on?” minä sopersin.

“Tässä ihmiskehossa on ongelmansa”, hän sanoi. “Esimerkiksi se, että se kasvaa.”

Räpyttelin silmiäni.

“En enää mahtunut kuoreeni. Minä kasvoin liian isoksi. Minun oli murtauduttava ulos.”

“En… en tiennyt, että te voitte tehdä jotain sellaista”, minä sanoin.

“Kaikki astacoidit joutuvat tekemään niin. Jotkut useamman kerran elämässään” hän sanoi. Hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään. Ilman kuortaan hän oli minua lyhyempi. Hänen äänensä oli kuitenkin sama kuin aina. Jostain syystä en ollut hetkeäkään epäillyt, että se oli juuri hän.

“Mikset sinä… kertonut mitään?” minä kysyin.

“Tämä on hyvin vaarallista aikaa astacoidille. Ilman kuortamme olemme haavoittuvaisia, kuin tavallisia ihmisiä. Ymmärtänet, että tästä ei mielellään huudella pitkin”, hän selitti.

Miksi ihmeessä hänen täytyi olla niin tyrmäävän kaunis? Kaunis oli juuri oikea sana. Vaikka hänen ruumiinsa oli androgyyni, vailla mitään piirteitä, jotka sitoisivat hänet johonkin sukupuoleen, hänestä olisi ollut vaikea puhua komeana. Kun hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään, hän oli nimenomaan kaunis. Miksi jonkun noin kauniin oli verhottava itsensä kauttaaltaan titaaniin ja teräkseen?

“Hideaki?” hän sanoi. “Kuulitko sinä mitä minä sanoin?”

Minä säpsähdin.

“Tietysti, tietysti minä kuulin.”

“Ymmärrät varmaan, että minä en olisi saanut päästää sinua sisälle. Uusi kuoreni pitäisi tulla asennettavaksi pian. Olisimme voineet tavata silloin.”

Minä nyökkäsin hitaasti.

“Joten… mitä asiaa sinulla oli?” hän kysyi, kun en sanonut mitään.

“Minä… Ei minulla mitään sen kummempaa ollut. Minä vain… olin huolissani sinusta”, sain lopulta sanottua.

“Olit huolissasi minusta?” hänen kulmansa kohosivat. “Hideaki, minä haluaisin muistuttaa sinua, että minä olen astacoidi, ja vielä viisi minuuttia sitten sinä et edes tiennyt, että me joudumme joskus luopumaan kuoristamme.”

Minä huitaisin kädelläni. “Kyllä minä tiedän, että kovan paikan tullen sinä olet huippuunsaviritetty taistelukyborgi, joka tekee vihollisista soppaa ja silppua. En minä siitä ollut huolissani.”

Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hänellä siis tosiaan oli ilmeitä; loputtomia hiljaisuuksia läpitunkemattoman visiirin läpi kohdatessa sitä alkoi joskus epäillä.

“Olin huolissani niistä hetkistä, jotka osuvat kovien paikkojen väliin. Muistatko, kun jouduin tekemään sinulle ruokaa, jotta suostuit syömään?”

Hän hymyili, ja hymyillessään hän näytti niin kovin nuorelta. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että sitä hän todella oli – tai ainakin hänen ihmisruumiinsa oli. “Totta kai minä muistan. Siihen asti minä olin syönyt vain valmismassaa. Sinun pihvisi olivat parasta, mitä olin koskaan syönyt.”

“Ei se tainnut silti voittaa sähköä suoraan seinästä?” minä hymähdin.

“Ei, mutta se auttoi minua muistamaan, etten minä ole pelkästään robotti. Että minun on myös syötävä, että minun on pidettävä huolta myös tästä ihmisruumiista.” Hän kallisti päätään. “Kiitos siitä. Ja kiitos, että tuli käymään. Nähdään taas viikon päästä.”

Juopuneen jumalan kuolinkirous

Kun hän kuoli, siitä ei kirjoitettu lehtiin.

Häntä oli sanottu 50 centiksi. Ei siksi, että hän olisi osoittanut erityistä lahjakkuuttaa rap-musiikin saralla, vaan siksi, että hänellä oli tapana kysyä ohikulkijoilta, olisiko heillä viittäkymmentä senttiä heittää. Myöhemmin hän korotti pyyntönsä euroon – sitä se inflaatio teettää – mutta nimi pysyi.

Ainahan hän siinä istui, kioskin kulmalla, pummasi ihmisiltä viittäkymmentä senttiä tai euroa, ja ryysti häpeilemättä olutta, joka oli ostettu kerjätyillä rahoilla. Jokainen, joka keskustassa liikkui, tiesi hänet kyllä, vaikkei kukaan häntä oikeastaan tuntenut. Useimmat kiersivät hänet kaukaa, heittivät he sitten viisikymmensenttisen tai eivät. He kuitenkin tiesivät hänet.

Niin hyvin hänet tiedettin, että hänen kuolemastaan olisi hyvin voitukin kirjoittaa lehteen, jos silloin vain olisi sattunut hieman hiljaisempi uutispäivä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Lehtien pääuutinen oli räjähdys kävelykadulla. Kaasuräjähdys, viranomaiset sanoivat, ja villeimmät salaliittoteoreetikot tietysti syyttivät kuka Isistä, kuka Al-Qaidaa ja kuka taas Boko Haramia. Hänenkin epäiltiin ensin kuolleen räjähdyksen vuoksi, olihan hän istunut vain muutaman sadan metrin päässä.

Kuolinsyyntutkija, Pervilä nimeltään, totesi kuitenkin, että hän oli kuollut sydänkohtaukseen. Pervilä ei valitettavasti pystynyt arvioimaan kuolinaikaa niin tarkasti, että hän olisi osannut kertoa hänen kuolleen ensin ja räjähdyksen tapahtuneen vasta sitten.

Räjähdyksessä ei kukaan onneksi kuollut, mutta kaksi nuorta turistia Ruotsista loukkaantui. Eivät vakavasti, mutta tarpeeksi, että heidät jouduttiin viemään sairaalaan, eikä heidän lomakuviaan katseltu vuosien päästä. Toinen, lievemmin loukkaantunut, olisi päästetty sairaalasta jo viikon päästä, mutta hän ei suostunut lähtemään ystävänsä viereltä.

Moni sellainen asia, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut päästä lehtiin, jäi räjähdyksen takia uutisoimatta.

Sadat kalat kuolivat joessa, eikä kukaan vaivautunut kirjoittamaan siitä, paitsi eräs alajuoksun paikallislehti, joka teki pienen artikkelin siitä, kuinka ne huuhtoutuivat rantaan, suut auki ja silmät tyhjinä, kuten kuolleilla kaloilla on tapana.

Muutakin sattui: juna-asemalla kaatui kuormavaunu, jonkinlaisia rakennusteknisiä osia pitkin ratapihaa. Junat myöhästyivät sen takia, mutta myöhästyneet junat nyt eivät aikoihin ole olleet mikään uutinen.

Isolla risteyksellä hermostuneet ihmiset ajoivat kolarin, eikä poliiseja ensin olisi liiennyt liikennettä ohjaamaan, olivathan he kaikki hyvin työllistettyjä tärkeisiin tehtäviin terroriteoksi epäillyn räjähdtyksen ympärillä. Kun poliisipäällikkö oli saanut vamuuden, että kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kansainvälinen terrori, hän paimensi miehensä onnettomuuspaikalle kiireen vilkkaa.

Suurin osa asioista, joita sinä päivänä tapahtui, oli kuitenkin sellaisia, jotka eivät olisi ylittäneet uutiskynnystä missään olosuhteissa.

Liisa, joka oli pitänyt parturiliikettä keskustassa jo kaksikymmentä vuotta, viilsi asiakkaalle vekin kaulaan partaa ajaessaan. Liisa oli tietysti kovasti pahoillaan, ja asiakas, Jalmari nimeltään, vakuutti hänelle, ettei hän pientä lipsahdusta pannut pahakseen, olihan hän käynyt Liisan luona kohta jo vuodenpäivät. Kotona hän kuitenkin katsoi haavaa peilistä, ja totesi, ettei partaa enää kannattanut ammattilaisella ajattaa. Oli itselleen valehtelemista väittää, että Liisa olisi hänelle lämpenemässä.

Tapani, Amnesty Internationalin feissari, joutui toteamaan, ettei hän sinä päivänä saanut ketään innostumaan ihmisoikeuksista. Pomo oli kuitenkin ymmärtäväinen, olihan räjähdyskin sattunut ihan lähimailla. Tapani selittikin saamattomuuttaan itselleen sillä – hänen täytyi olla kovasti järkyttynyt, vaikkei hän sitä itse huomannutkaan. Seuraava päivänä ihmiset eivät kuitenkaan olleet sen kiinnostuneempia ihmisoikeuksista, ja pomo alkoi jo hermostua.

Ne, jotka huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan, olivat tietysti kävelykadun juopot. He huomasivat sen kyllä, sillä riippumatta siitä, kuinka pitkään he istuivat penkeillä ja kittasivat kirkasta, humalaan he eivät tulleet. Iltaa lähestyttäessä he kävivät ärtyisiksi ja syyttivät milloin itseään, milloin toisiaan. Lopulta Tuula otti ja rikkoi viinapullonsa katuun, jolloin vartijat tulivat hätyyttämään heidät toisaalle, kuten heillä oli tapana juoppojen riehaantuessa. Siitä oli tullut jo kaikille tuttu tanssi.

Monikaan ei jäänyt kaipaamaan häntä, se oli selvää. Ruumiin tietysti saattoi kuka tahansa tunnistaa, mutta hautaan hänet saatiin vain kaupungin rahoilla – tuhkaus ja yksinkertainen kivi – eikä maahanpanijaisiin tullut ketään. Pappi sanoi muutaman sanan, mutta ei mitään mitä ei olisi voinut sanoa kenestä tahansa.

He tulivat vasta myöhemmin, päiväkausia hautajaisten jälkeen.

Eivät he tulleet minkään todellisen tarpeen takia, pikemminkin kunnioituksesta ja velvollisuudentunnosta. He tulivat aamulla, parkkeerasivat mustan BMW:nsä ja yrittivät hautausmaan lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa norkoillessaan näyttää siltä, kuin olisivat vain ohikulkumatkalla. He eivät olleet erityisen hyviä siinä, matkalaisilta näyttämisessä, mutta paikalliset ohittivat epäilyksensä kulmien kohotuksella ja olkien kohautuksella. He eivät olleet uteliasta sakkia ja miehet trenssitakeissa saattoivat olla keitä tahansa.

Illan suussa, kun alkoi tulla hämärää, he hiipivät hautuumaalle. Heillä kesti hyvä tovi löytää hauta, sillä eivät he tietenkään voineet apua kysyä. Kiveen oli kyllä kirjoitettu nimi, joka oli seissyt hänen taskustaan löydetystä kelakortista, mutta se ei tietenkään ollut hänen. Eivät he tietenkään olettaneetkaan, että kivessä olisi lukenut hänen nimensä. Mistäpä ihmiset olisivat sen tienneet – ja vaikka hän oli vanha ja väsynyt, sellaisen nimen kaivertaminen olisi halkaissut tavallisen kiven kahtia.

Kun le lopulta löysivät tuoreen haudan, he asettuivat sne ympärille. Yksi heistä rykäisi ja niin he aloittivat veisuun. He veisasivat kielellä, jota yksikään ihminen heidän lisäkseen ei enää tuntenut, yksi kaunista ylä-ääntä ja loput matalaa bassoa, joka tuntui vatsanpohjassa asti – tai olisi tuntunut, jos sitä olisi heidän lisäkeen ollut joku kuulemassa.

Te tekivät riitit, kuten tapana oli, he ripottelivat suolaa ja rosmariinia, he piirsivät maahan outoja kuvioita ja messusivat vakavina ja hartaina. He lopettivat vasta aamuyöstä. Silloin he keräsivät tavaransa ja poistuivat, kauan ennen aamun sarastusta. Kun he olivat menneet, ei heidän käyntiään olisi voinut arvata kuin hajanaisista suolakiteistä mullan seassa. Heitä ei nähtäisi enää, ei tässä kaupungissa. Täällä heidän työnsi oli saatettu loppuun.

Seuraavana päivänä kaikki oli paremmin. Se oli kaunis päivä, aurinko paistoi ja kalamiehet kerääntyivät jokirantaan eväkkäitä narraamaan. Kuollut kalaparvi oli enää kalamiesten juttuja, johon uskoivat ne, jotka kalamiesten juttuja nyt uskoivat.

Jalmari päätti antaa Liisalle vielä mahdollisuuden: hän marssi parturiin ja sen sijaan, että hän olisi pyytänyt parranajon, hän pyysi Liisaa kahville. Liisa suostui, vaikkei hän varsinisesti ollut kahviloissa käyviä ihmisiä. Jalmarikaan ei ollut, joten ehkä juuri siitä syystä he viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa.

Tapani sai feissattua kahdeksan ihmistä päivän aikana ja hänen pomonsa oli onnesta soikeana. Hän sai jatkaa vielä kuukauden loppuun saakka, mikä riitti hänelle paremmin kuin hyvin: hän sai kesän vuokrat maksettua, ja syksyllä hän pääsi opiskelemaan liiketaloutta.

Tuula, joka oli ollut väkipakolla selvänä miltei kaksi viikkoa, sai myöhemmin tietää, että ihmiset, joita hän oli pitänyt ystävinään, pystyivät taas juopumaan. Hän kävi Alkossa ostamassa pullon vodkaa. Jonkin aikaa sitä tuijotettuaan hän päätti olla kokeilematta, pystyisikö hän.

Kaiken kaikkiaan elämä palasi takaisin uomiinsa, vaikkei juuri kukaan ollut huomannut, että se olisi niistä poikennutkaan. Ainoa poikkeus oli, ettei kukaan enää pyytänyt viittäkymmentä senttiä kioskin kulmalla.