Haukan tuomio

Kylä oli juuri sellainen, kuin Joutomaata esittävissä kuvissa aina: erilaisia aaltopellistä ja vanerista rakennettuja hökkeleitä piirissä, ja siellä täällä sellaisia pyörillä kulkevia vaunuja, jotka toimittivat kodin virkaa.

Kun olimme lähestyneet kylää, ensimmäisinä meidät olivat huomanneet koirat. Ne olivat juosseet meitä vastaan haukkua räksyttäen, mutta tunnistettuaan Kauriin ja hänen suojelijansa, Ohton, ne olivat rauhoittuneet ja saattoivat meidät kylään. Kauris vaikutti olevan enemmän kuin kotonaan koirien seurassa, hän telmi ja leikki niiden kanssa, nappasi sitten jostain kepin ja sinkosi sen ja kolme koiraa jonnekin tienvarren metsikköön.

Minä suhtauduin koiriin varauksella. Ne olivat sekarotuisia piskejä, jotka kantoivat ties mitä tauteja, kirppuja ja vaikka mitä. Ne loikkivat minua vasten, kunnes Ohto komensi ne nauraen pois. Minua ärsytti hänen naurunsa. Vaikka he olivatkin tottuneet pelehtimään kaiken maailman elukoiden kanssa, ei kai se tarkoittanut, että minun pitäisi sietää sitä?

Ohto ei ollut varsinaisesti ottanut minua vangiksi tai pakottanut minua seuraamaan heitä, niin kuin sivistyneestä ihmisestä Joutomaassa kertovissa elokuvissa usein kävi. Hän oli iso mies, joka kantoi keihästä kädessään ja isoa veistä lanteillaan, joten hän olisi luultavasti kyllä pystynyt siihen halutessaan. Ehkä hän ei ollut halunnut, sillä hän oli vain maltillisesti ilmoittanut, että olin tervetullut heidän matkaansa.

Ohto oli vähäsanainen mies, eikä hän lupaillut liikoja, mutta ilta oli alkanut hämärtyä ja  minulle oli käynyt piinallisen selväksi, etten tiennyt lainkaan, kuinka selvitä Joutomaassa. Vesipulloni oli alkanut tyhjentyä enkä tiennyt, kuinka selvitä yöstä. Nyt jo alkoi olla kylmä. Silloin ajatus lämpimästä rakennuksesta, vaikka sitten aaltopeltihökkelistä, oli alkanut tuntua hyvin kutsuvalta.

Koirien jälkeen meitä vastaan olivat tulleet lapset. He olivat samanlaista kapista sakkia kuin Ohto ja hänen suojattinsa, pukeutuneet nahkaan ja turkiksiin, koristelleet itsensä luilla ja rojulla, jota Joutomaasta löytyi. Kaikilla oli samanlainen kynitty hiustyyli kuin Kauriillakin. Tyttöjä oli vaikea erottaa pojista. He kaikki kiljuivat samoin kimein äänin ja roikkuivat Ohton lahkeissa.

“Kuka toi on?” kuulin yhden kakaroista kysyvän Kauriilta.

“Hän on Kaupungista”, Kauris vastasi. “Olkaa kilttejä sille.”

Olkaa kilttejä sille. Minua korpesi, että tarvitsin keskenkasvuisen mukulan puolustamaan itseäni. Silti jouduin myöntämään, että olin onnellinen hänen sanoistaan. Nämä villilapset täyttivät minut selittämättömällä kauhulla. He olivat kuin eläimiä: äänekkäitä, kesyttömiä ja arvaamattomia. He tönivät toisiaan, pyrähtivät juoksuun täysin vailla syytä.

“Tänään on Haukan tuomio”, sanoi yksi lapsista Kauriille.

Kauris vilkaisi minua. “Ei mitään hätää”, hän sanoi. “Se on hyvä juttu.” Sitten hän tempautui jonnekin juoksentelevien lasten joukkoon, enkä ehtinyt kysymään, mitä tällä tuomiolla  oikein tarkoitettiin. Olin kuullut, että Joutomaan heimojen joukossa jaettiin oikeutta varsin rajulla kädellä. Oli ruoskintoja, käsien irti leikkaamista ja ties mitä. Päätin, että minun oli kysyttävä Ohtolta asiasta. En kuitenkaan tavoittanut häntä ennen kuin tulleet kylän keskelle.

Lapset hajaantuivat kuka minnekin. Siellä täällä näkyi aikuisia, jotka pälyilivät meitä epäileväisesti.

Ohto tarrasi minua hihasta ja kiskoi minut sanaakaan sanomatta keskelle aukiota. pakokauhu täytti  mieleni. Jos yritän juosta, hän saa minut kiinni, minä ehdin ajatella. Ihmiset pysähtyivät katselemaan. “Tämä mies on Kaupungista!” hän huusi. “Kohdelkaa häntä hyvin, hän on minun suojeluksessani.”

Ihmiset nyökkäilivät hyväksyvästi ja jatkoivat matkaansa. Katsoin Ohtoa hämmentyneenä. Hän kohautti olkiaan. “Muodollisuus vain”, hän sanoi. “Tule, ehdimme vielä syödä ennen Haukan tuomiota.” Minä kiiruhdin miehen perään hänen lähtiessään saapastelemaan kohti yhtä vaunuista.

“Kauris, käy kysymässä Kaarnen ukolta, onko hänellä jotain murkinaa”, Ohto sanoi ja Kauris pyrähti matkaan.

Me istuimme likaisiin muovituoleihin yhden vaunun edustalla. “Tämä on meidän asuntovaunumme”, Ohto ilmoitti. Hänen äänessään oli havaittavissa häivähdys ylpeyttä. Katselin vaunua. Se näytti jykevältä näin paikallaan seistessään. Liikkeelle lähtemistä en olisi kuitenkaan rohjennut yrittää. “Meillä on yksi ylimääräinen peti sinullekin”, Ohto sanoi nyökytellen.

“Kiitos”, minä sanoin. En tiennyt mitä muutakaan vastata. Sen jälkeen me istuimme hiljaa hyvän tovin. Ilta oli alkanut jo pimetä, kun Kauris tuli takaisin. Hän kulki hitaasti: käsissään hänellä oli laudanpätkä, jonka päällä lepäsi jonkinlainen paistettu lintueläin.

“Se on varis”, Kauris selitti. “Kaarnen ukko sanoi, että saat huomenna tulla tekemään puita.”

“No, me tulemmekin vieraamme kanssa kirveshommiin!” Ohto naurahti ja läimäytti minua olalle. Kauris laski kantamuksensa tynnyrille keskellemme. Sanaakaan sanomatta he ryhtyivät kumpikin riipimään lihaa paljain käsin. Minä tuijotin esitystä. Kuvotus risteili päässäni, mutta vatsani kurni. Olin syönyt viimeisen proteiinipatukkani aamulla.

“Kauris, jätä toinen rinta vieraalle”, Ohto murahti. Sitten hän kääntyi minun puoleeni. “Se on kuivaa lihaa, mutta kyllä siitä täyteen tulee.”

Vatsani ilmoitti itsestään uudemman kerran ja päätin yrittää. Nyhräsin lihaa irti Ohton osoittamasta kohdasta ja maistoin. Kuivaa se oli, mutta ei pahan makuista. Närpin hieman lisää, huomasin seuralaisteni hidastaneen syömistään ja tarkkailevan minua. Tajusin, että ateria oli varsin niukka kolmelle. Kaksikko oli silti jakanut sen kanssani epäröimättä lainkaan.

“Syös loppuun, tuomio alkaa kohta”, Ohto kehoitti minua.

Silloin päätin kysyä kysymyksen, joka oli poltellut mielessäni jo tovin. “Mistä tässä tuomiossa oikein on kyse?”

Ohto katsoi Kaurista. “Kerropa sinä”, hän sanoi ja otti sitten luun imeskeltäväkseen.

“Haukka on nuori mies meidän kylästä”, Kauris aloitti. “Hän varasti kylävarastosta viljaa. Ei tarpeeseen, vaan myytäväksi. Se on paha juttu. Se vilja on meidän yhteistä.” Kauris oli hetken hiljaa. “Hän jäi verekseltään kiinni, ja tänään hänen on aika saada tuomionsa.”

“Ja miksi hänen on se saatava?” Ohto kysyi.

“Jotta hän muistaisi taas olevansa hyvä ihminen.”

“Niin.” Ohto nyökkäsi. “Hänkin on pohjimmiltaan hyvä ihminen.”

Joku huusi keskusaukiolla, käski ihmisiä kerääntymään. Variksesta oli jäljellä vain puhtaaksi kaluttu ranka, joten me nousimme ja lähdimme kohti aukiota. Ympäri aukiota oli sytytetty soihtuja pimeyttä karkoittamaan. Ihmisiä oli paljon, paljon enemmän kuin olisin uskonut tässä kylässä olevankaan.

“Mitä nyt oikein tapahtuu?” minä kuiskasin Kauriille.

“Shh”, hän vastasi. “Näet kohta.”

Ihmiset olivat kerääntyneet piiriin, keskelle jäi aukko. Odotus tuntui ilmassa. Jostain kuului huutoa, piiri raotti itseään siksi aikaa, että nuori mies sysättiin keskelle. Sitten piiri sulkeutui taas.

Hän oli jäntevä nuorukainen, puettu pelkkään lannevaatteeseen. Pitkät hiukset roikkuivat silmillä. Kun hän kohotti katseensa, silmät näyttivät liekkien valossa villeiltä. Hän antoi katseensa kiertää väkijoukossa. Sitten, äkkiarvaamatta, hän syöksähti kohti piiriä, joka häntä ympäröi, ja yritti murtautua ulos. Se oli epätoivoinen yritys, ja tuomittu epäonnistumaan. Hänet työnnettiin päättäväisesti takaisin keskelle piiriä.

“Haukka Ilmanpoika”, kuului jostain. Ääni oli vakaa ja painokas, vanhan naisen ääni. Väkijoukko oli ollut hiljaa tähän astikin, mutta nyt hiljaisuus tuntui syvenevän. “Sinut on kutsuttu tänä yönä tuomiolle. Minä, Tuomikki, aloitan.”

Onnistuin viimein löytämään äänen lähteen. Hän oli vanha nainen, kumara ja kurttuinen. Hän nojasi keppiin ja tuijotti nuorta Haukkaa pistävin silmin.

“Kun sinä olit kolmen vanha, me olimme marjametsällä, minä ja koko teidän veljeskatraanne. Te poimitte mustikoita, ja kun vanhaa muoria alkoi väsyttää ja hän joutui istumaan mättäälle, sinä tulit luokse. Ojensit minulle kourallisen mustikoita, hymyillen ja ylpeänä. Ennen kuin ehdin edes kiittää, sinä kirmasit keräämään lisää.”

Oli hiljaista. Minä tuijotin muoria. Mistä oikein oli kyse? Oliko tämä jonkinlaista alkusoittoa tuomiolle? Haukka näytti tuskaiselta seistessään keskellä piiriä.

“Minä, Unaja, jatkan.” Nuori neito oli astunut piirin ensimmäiseen riviin. “Kun sinä olit viidentoista, me olimme riekkometsällä Enonevalla. Minä astuin kivikossa nilkkani nurin, enkä pystynyt kävelemään. Sinä nostit minut reppuselkääsi ja kannoit koko matkan kotiin.”

Haukka tuijotti nuorta naista ja puri huultaan. Nainen katsoi häntä takaisin.

Seuraava puhuja astui esiin, ja hänen jälkeensä seuraava. Yksi kerrallaan he kertoivat Haukasta jotakin, lyhyen tarinan, jossa Haukka teki jotakin hyvää. Nuorukainen seisoi vaiti keskellä piiriä, seisoi ja kuunteli. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

Tunsin kosketuksen hartiallani. Osma katsoi minua silmiin. “Hän on hyvä ihminen”, Osma sanoi. “Pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen.”

Sarvet ja pistohaavat

Syyssade vihmoi täydellä vimmalla, kun nousin autosta. Nostin kaulukset pystyyn. Vielä vuosi sitten en olisi uskonut, että joku todella tekee niin. Paljaaseen niskaan putoilevat sadepisarat saivat kuitenkin ymmärtämään eleen arvon.

Täällä rannikolla satoi aina. Tässä kaupungissa satoi aina. No, se oli vain yksi asia lisää, mihin minun oli totuttava.

Kujan suulla seisoi kaksi uniformua. He jutustelivat ja naureskelivat rennon oloisina. Aivan kuin tämä ei olisi ollut surmapaikka lainkaan.

“Näitkö sä sen mimmin sääret?” paksumpi passipoliiseista kysyi toiselta. Hän vihelsi rivosti. “Noi on kyl aikamoisia petoja sängyssä, noi demonitytöt. Sitä sanotaan, että kuolla voi sitten, kun on demonitytöltä saanu. Ja sehän on onneks tässä kaupungissa helppoa!” Toinen lättäjalka, nuorempi juippi, näytti siltä, ettei hän olisi halunnut kuunnella. Hän pakenikin ilolla keskustelua huomatessaan minut.

“Herra komisario!” hän sanoi ja suoristi selkäänsä.

“Mikä tässä kaupungissa on helppoa? Kuoleminen?” minä kysyin paksummalta. Hän näytti hieman häkeltyneeltä.

“Ööh, tota. Eikun siis saada demonitytöltä. Kun niitä on joka kadunkulmassa. Kauppaamassa itteään. Niin se ei oo vaikeeta.”

“Niin, eihän se vaikeeta ole. Laitonta kylläkin”, minä sanoin. Paksu konstaapeli yritti änkyttää jonkinlaista vastausta. “Onko komisario Preston jo paikalla?” minä keskeytin hänen yninänsä.

“Kyllä on, komisario...”, nuorempi konstaapeli sanoi.

“Langley. Komisario Langley.”

“Komisario Preston on jo peremmällä.” Minä nyökkäsin. Nuorukainen kohotti eristysnauhaa, jotta pääsin siitä ali.

Vasta pari askelta käveltyäni tajusin, että olisi pitänyt kysyä pojun nimeä. Minun oli jossain vaiheessa opittava tunnistamaan piirin poliisit, edes näöltä. Heitä oli niin paljon, että minun oli parempi aloittaa ennemmin kuin myöhemmin.

Kujalla oli pari teknisen puolen kundia räpsimässä kuvia. Preston tuijotti heidän puuhailuaan kädet taskussa ja sätkä suupielessä tupruten.

“Pääsit sitten paikalle”, hän sanoi katsomatta päin.

“Pääsin”, minä vastasin.

Sadepisarat olivat täplittäneet silmälasini. Hemmetin ikänäkö.

“Mitä me tiedetään?” minä kysyin.

Preston kohautti olkiaan. “Papereitten mukaan tytön nimi on Ella Ward. Saattaa olla, saattaa olla olematta. Hän on demonityttö, ja aika ilmiselvästi katuhuora. Siinä on toistaiseksi kaikki.”

“Taidan vilkaista vähän tarkemmin”, minä sanoin.

“Ihan vapaasti”, Preston hymähti.

Kävelin muutaman askeleen lähemmäs. Veren haju löi vasten kasvoja läpi roskien ja jätteen löyhkän. Tekniikan pojat olivat virittäneet kuvaamista varten kirkkaat lamput muutoin niin hämärälle kujalle. Kyykistyin ihan tytön viereen nähdäkseni jotain. Helkutti, minun on pyyhittävä nämä rillit, minä manailin itsekseni. Otin ne kasvoiltani ja ryhdyin pyyhkimään niitä takin liepeeseen.

Ilman silmälasejakin oli selvää, että tyttö oli prostituoitu. Hänen pitkiä sääriään peittivät repeytyneet verkkosukkahousut. Minihame viisti vesirajaa, jonkinlainen korsetti puristi rinnat pystyyn, vaikka hän makasi selällään. Verilammikko oli levinnyt kaikkialle hänen ympärilleen. Veitsen iskuja oli rinnassa enemmän kuin tarpeeksi.

Laitoin silmälasit päähäni ja katsoin hänen kasvojaan.

Olin vähällä kaatua selälleni, Jouduin ottamaan kädellä tukea ja kompuroin pystyyn. Käänsin selkäni ruumiille. Tekniikan pojat tuijottivat minua. Preston kiskaisi minut sivummalle.

“Langley, ootko sä humalassa?” hän tivasi.

“En ole. Toi vaan...” Pysähdyin vetämään henkeä. Mitä minä olin oikeastaan säpsähtänyt? “Toi tyttö… Se näyttää ihan mun tyttäreltä.”

Preston katsoi minua  kulmat kohollaan. “Ai”, hän sanoi. “Johtuuko se sarvista otsasta vai pistohaavoista rinnassa?”

Tuijotin Prestonia. Hän oli tumpannut sätkänsä ja hymyili ivallista hymyään. “Preston, sä olet kusipää”, minä sanoin. “Oikee kokovartalo mulkku.”

Preston heilautti päätään. “Saattaapi olla. Mut enemmän mua kiinnostaa, pystytkö sä hoitamaan tätä keissiä.”

“Kyllä mä pystyn. Ja mun tyttäreni ei oo demoni. Hän voi oikein hyvin ja asuu sisämaassa äitinsä kanssa. Kiitos vaan kysymästä”, minä murahdin.

“Aah, vai sellanen tarina.” Preston nyökytteli tietäväisesti. Hän hymyili yhä ivallista hymyään.

“Jos jätetään vaan mun tarinani suosiolla rauhaan. Mikä tytön tarina on? Sukulaisia? Osoitetta?”

“Ei sukulaisia täällä päin. Luultavasti muuttanut tänne jostain tuppukylästä, kun sarvet on alkanu kasvaa. Niin ne kaikki tekee. Tää kaupunki vetää demoneja puoleensa ku paska kärpäsiä.” Preston sylkäisi. “Osoite löytyy, samassa osotteessa asuu toinenkin henkilö, Taylor Kempf. Suhteen laadusta ei tietoa.”

33“No, siinä tapauksessa tämä Taylor on varmaan meijän ykkösepäilty.”

Preston katsoi minua kummasti. “Niin, no jos tätä juttua nyt ruvetaan selvittämällä selvittämään, niin kyllä varmaan joo”, hän sanoi.

“Mitä sä tarkotat?” minä kysyin. En pitänyt Prestonin äänensävystä.

Preston huokasi. “Langley, mä ymmärrän, että sulla on vielä totuttelemista ison kaupungin kuvioihin”, hän sanoi. “Jos me ruvetaan selvittelee jokaisen demonitytön kuolemaa, ei me ehitä muuta tekemäänkään.”

“Korjaa mua, jos mä oon väärässä, mutta eikös se vähän niin ku oo meijän homma? Selvittää jokaisen demonitytön kuolema?” minä kysyin.

Preston hymähti. “No, kyllä sä voit mennä sitä Tayloria jututtamaan, jos susta tuntuu siltä, että tähän kannattaa tuhlata paukkuja. Osoite on tässä.” Preston ojensi minulle paperilapun, johon oli suherrettu nopeasti osoite. “Pidä ase valmiina, näistä demonien kanssa vehtaavista hepuista ei koskaan oikein tiedä.”

“Te laitatte varmaan täällä hommat kasaan ja tytön pussiin?” minä kysyin.

Preston nyökkäsi ja sytytti uuden sätkän. Hän jäi katselemaan tekniikan työskentelyä, kun minä suunnistin ulos kujalta. Paksumpi konstaapeli mulkaisi minua häijysti, nuorempi nyökkäsi.

Autolle asti päästyäni silmälasini olivat jälleen sadepisaroiden tahrimat. Pitäisikö minun ruveta käyttämään sellaista falskia lierihattua kuin Preston? Istuin kuskin paikalle ja kuivasin pimeässä autossa silmälasejani.

Kun sain rillit takaisin nenälleni, otin kaksin käsin ratista kiinni ja vedin henkeä. Demonitytön kasvot kummittelivat mielessäni. Ella Ward. Hän oli näyttänyt aivan Agnesilta. Otsasta törröttäviä sarvia lukuunottamatta tietysti.

Kaivoin kännykän taskustani. Minulla ei ollut Agnesin numeroa. Oli pakko soittaa Reginalle. Puhelin hälytti pitkän aikaa. Saatoin kuvitella, kuinka Regina tuijotti kännykän näyttöä ja mietti, vastatako vai ei.

Lopulta hän vastasi. “Tiedätkö sä lainkaan, mitä kello on?” hän kivahti puhelimeen.

“Tiedän”, minä vastasin. “Anteeks, että mä soitan näin myöhään, meillä vaan oli töissä yks juttu ja mä… mä halusin varmistaa, että Agnesilla on kaikki kunnossa.”

“No, Agnesilla ei oo mitään hätää”, Regina sanoi.Hän ei kuulostanut enää niin kiukkuiselta, pikemminkin väsyneeltä.

“Voisinko mä… voitasko me vaihtaa Agnesin kanssa sananen tai pari?” minä kysyin. Pidätin hengitystä vastausta odottaessani.

“Paul, eikö me sovittu tästä? Mä en haluu sua Agnesin elämään”, Regina lopulta sanoi. “Ja sitä paitsi Agnes on jo nukkumassa. Sillä on koulua huomenna.”

En vastannut mitään. Mitä tuohon voi sanoa? Kumpikaan meistä ei kuitenkaan sulkenut puhelinta, kuuntelimme hetken toistemme hengitystä.

“Mitä sulle kävi töissä?” Regina lopulta kysyi.

“Äh, tää on ihan tyhmä juttu. Me tutkitaan yhen tytön surmaa ja se tyttö… No, se oli ihan Agnesin näkönen.”

Regina oli hiljaa linjan toisessa päässä.

“Sanoitko sä, että se tyttö oli murhattu?” hän lopulta sanoi.

“No siis, me ei tiedetä vielä onko kyseessä murha vai...”

“Se tyttö on kuitenkin kuollut.”

“On.”

“No, se ei oo Agnes. Agnes on täällä ja ihan kunnossa. Hyvää yötä.”

“Hyvää yötä”, minä sanoin vaimenneelle linjalle.

Syvyydet

Joku hakkaa ovea. Ei soita ovikelloa, ei koputa. Hakkaa ovea.

Minä kompuroin pystyyn sohvalta. Huitaisen melkein puolitäyden viskilasin nurin yrittäessäni ylös.

Mitä kello on? Sälekaihdinten välistä siivilöityy valoa, ei ole yö.

Otan seinästä tukea. Olen enemmän humalassa kuin krapulassa. En siis ole voinut nukkua kauaa.

Joku hakkaa edelleen ovea. “Avaa se ovi”, Hilja huikkaa keittiökomerosta.

Lähden hoipperoimaan ovelle päin. “Tullaan, tullaan!” minä huudan mennessäni.

Ovella vedän henkeä. Kuka ihme se voi olla? Raotan ovea, ihan aavistuksen verran vain. Se on Klaus. Hän on pukeutunut pikkutakkiin, hiukset on sliipattu.

“Avaa ovi, Kennet”, hän sanoo.

“En avaa”, minä sanon.

Klaus pyöräyttää silmiään. ”No, älä sitten”, hän sanoo. Sitten hän nappaa ovesta kiinni ja kiskaisee sen auki. Hän marssii sisään ennen kun ehdin estää. Minun pitäisi hankkia sellainen ketju, minä ajattelen kun seuraan häntä yksiön hämärään.

“Helvetti, mikä löyhkä”, Klaus hymähtää. “Siivootko sä täällä loukossas koskaan?”

“Mä en varsinaisesti odottanut vieraita”, minä mutisen.

“Mä tarviin sun apuas. Sun ja Hiljan” , Klaus sanoo. Hän kuulostaa äkkiä vakavalta.

“No, mä en pysty auttamaan sua. Eti joku muu”, minä ärähdän.

“Sä oot mun veljeni. Sun kuuluu auttaa mua”, Klaus sanoo. Tuijotan häntä kiukkuisena. Miten hän kehtaa marssia tänne sisään ja vaatia apua?

“Missä sä kuvittelit, että mä autan sua? Miten sä kuvittelit, että mä pystyn auttamaan sua?” minä kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. Ei Klaus minun pakeilleni tule  muuttoapua pyytämään.

“Mun tarvii saada yhteys toiselle puolelle”, Klaus sanoo. Siinä se sitten tuli. “Syvälle toiselle puolelle.”

“Luuletko sä, että mä pystyn kutsumaan kuolleita tässä kunnossa?” minä huudan. “Jos sä et oo pannu merkille, mä oon kännissä kun käki!”

Klaus katsoo minua arvioivasti silmät sirrillään. “Ja mä kun luulin, että tää löyhkä lähtee tästä kämpästä.” Sitten hän ponnahtaa liikkeelle ja suuntaa kylpyhuoneeseen.

“Hei, mitä helvettiä sä nyt...” minä alotan.

“Mee vaan istumaan, okei?”

Jostain syystä tottelen häntä. Hänellä oli taito sanoa jotkin asiat niin, että ne vain tuntuivat hyviltä ideoilta. Hän oli saanut meidän perheessämme kaikki hyödylliset taidot.

“Klaus tuli sitten kylään?”

Säpsähdän Hiljan ääntä. Hän on tullut keittokomeron ovelle. Häntä ei ole näkynyt viime aikoina paljoa, ja tuntuu oudolta, että hän vain seisoo siinä.

“Miten sattukaan, että te ootte molemmat täällä samaan aikaan”, minä murahdan.

“Minä haluaisin huomauttaa, että tämä on minunkin kotini. Jos sinä et olisi jatkuvasti niin tolkuttomassa humalassa, sinä huomaisit minunkin asuvan täällä”, Hilja sanoi.

“Tämä on minun kotini”, minä ärähdän. “Sinä vain kummittelet täällä.” Kadun sanojani saman tien. Hilja katsoo minua alakuloisesti.

“Vai niin. No, minä menen nyt keittämään teetä”, hän ilmoittaa ja kääntyy kannoillaan takaisin keittokomeroon.

Klaus kolistelee kylpyhuoneessa. “Eikö sulla ole helvetti vieköön ämpäriä täällä?” hän manaa.

“Sano hänelle, että siivouskomerossa on”, Hilja huikkaa keittokomerosta.

“Siivouskomerossa on”, minä sanon alistuneesti.

“Siivouskomero on eteisessä”, Hilja sanoo terävästi.

“Kyllä mä tiedän, että siivouskomero on eteisessä!” minä ärähdän.

Klaus työntää päänsä kylppärin ovesta. “Mitä sä täällä huutelet?”

“Että siivouskomero on eteisessä”, minä huokaan. Klaus suuntaa eteiseen vastaamatta mitään.

“Klaus ottaa maitoa, mutta ei sokeria?” Hilja kysyy keittokomerosta.

“Hitostako minä tiedän”, minä kivahdan.

“Noh noh, hän on sinun veljesi kuitenkin. Vai olisiko se ollut kaksi palaa sokeria?” Hilja höpöttelee.

Klaus tulee olohuoneeseen valkoista ämpäriä heilutellen. Hän huomaa porisevan vedenkeittimen. “Hilja taitaa olla täällä?” hän sanoo. “Sano hänelle, että maitoa, ei sokeria”, hän sanoi.

“Ei mun tarvii sille mitään sanoa, se kuulee sut kyllä oikein hyvin”, minä ärähdän.

“Niin, niin tietysti”, Klaus sanoo ja vetää tuolin minua vastapäätä. Hän ojentaa valkoisen ämpärin juhlallisesti minulle.

¨”Mitä helvettiä mun on tarkotus tällä tehä? Luuletko sä, että mä rupean moppaamaan täällä?” minä sanon.

Klaus katsoo minua silmiin. Hänen ilmettään on vaikea lukea. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin olisi pahoillaan. “Kennet, kuinka pitkään sä oot ollu kännissä? Koska sä oot viimeks ollu selvänä?”

“En mä tiedä. Viime viikolla? En mä oo paljon pitänyt kirjaa”, minä sanon. Klausin katse on vaikea kohdata. Hän näyttää siistiltä ja huolitellulta pikkutakissaan. Olen kiusallisen tietoinen siiitä, ettei minulla ole päälläni kuin bokserit ja likainen aamutakki.

“Kolme viikkoa!” Hilja huutaa keittokomerosta. “Kolme viikkoa on siitä, kun sinä viimeksi olit tarpeeksi selvänä viedäksesi pullot kauppaan, pirhana!”

En vastaa mitään. Tiedän, ettei Klaus kuule häntä.

“Kennet, mä tiedän, että sä otit Kristerin kuoleman aika raskaasti. Raskaammin ku me muut.” Klaus sanoo.

“Raskaammin kun te muut? Raskaammin? Klaus helvetti, sun ei tarvii kuulla sen ääntä! Sun ei tarvii kuulla, kun se kutsuu sun nimee pimeessä! Sun ei tarvii kuulla sitä pelkoa ja hätää!” Kasvojani kuumottaa. “Se tietää, että mä kuulen. Joten se kutsuu. Vaikken mä voi tehä mitään.” Pyyhkäisen silmäkulmaani. “Joten onko mikään ihme, että mä juon?”

“Kennet, mä tiedän. Mä oon pahoillani. En mä tekis tätä sulle, jos mulla ois vaihtoehtoja. Mutta mä tarviin sua, ja mä tarviin sua selvin päin.” Klaus katsoo minua vakava ilme kasvoillaan.

Pitelen ämpäriä välissämme. “Okei, no mitä sä haluut mun tällä ämpärillä tekevän?”

“Sä tajuut kohta. Me otetaan nyt tällanen pikakelaus. Seuraavat viis minuuttia voi tuntua vähän häijyiltä, mutta mä lupaan, että sen jälkeen helpottaa”, Klaus sanoo. Hän valikoi kaulassaan roikkuvien amulettien seasta oikeaa. Löydettyään sen hän avaa ketjun lukon niskastaan ja ottaa amuletin käteensä.

“Mä en tajua. Mitä sä aiot pikakelata?” minä kysyn.

“Sun krapulas”, Klaus sanoo ja painaa amuletin otsaani vasten.

Hetken aikaa kehossani tuntuu kummallinen, polttava tunne. Kylkeeni alkaa pistää.

Sitten krapula iskee.

Vatsani kääntyy ympäri. Oksennan ämpäriin, jota pitelen. Oksennus löyhkää viskiltä ja vatsahapolta. Oksennan uudestaan, kunnes sisälläni ei ole mitään oksennettavaa. Vatsani ei kuitenkaan suostu sitä uskomaan, vaan yrittää kaikin voimin puristaa viimeisetkin myrkyt sisältään.

Joku ryhty takomaan kalloani pajavasaralla. Sisältäpäin.

Teekupin kilahdus sohvapöydälle on kuin naskali otsalohkooni. Hilja hymyilee anteeksipyytävästi ja laskee Buranan kupin viereen. Klaus katsoo teekuppia yllättyneenä. Sitten hän vilkaisee kelloaan.

“Sano, kun olo alkaa helpottaa. Mä selitän sitten tarkemmin.” Hän nousee ylös. “Mä tuon sulle lasin vettä”, hän sanoo. “Tai ehkä pari”, hän toteaa sitten. Yritän nyökätä. Suussani maistuu kuolema. Kylmä hiki kohoaa otsalleni.

“Tiedätkö, kun sinä muutit tänne, minä olin niin hyvilläni”, Hilja sanoo. Hän on jäänyt sohvapöydän viereen. “Saada nyt tuollainen nuori herrasmies, joka kaiken kukkuraksi näkee minut. Kuulee minut.  Mutta et sinä sitten ollutkaan ihan niiden kaikkien odotusten arvoinen.” Minä mulkaisen Hiljaa.

“Tässä on...” Puhuminen tuntuu raskaalta. “Tässä on ollut vähän… asioita.”

“No, nyt sinulla on mahdollisuus ryhdistäytyä”, Hilja sanoo hiljaa. “Velj3esi tarvitsee apuasi.”

Frida

Minä olin kuudentoista, kun isäni päätti, että minulle on aika hankkia oma kissa.

Olihan meidän kodissamme kissoja ollut, vaikka kuinka paljon. Isäni piti kissoista. Hän piti erityisesti kauniista, rotupuhtaista kissoista. Kissoista, joiden omistaminen kertoi hänen rikkauksistaan. Kun vieraita tuli taloomme, kissat tuotiin kaikki aulaan.

Isäni kuitenkin halusi, että nyt kun minusta oli tulossa mies, minulla oli oma kissa. Ei yksi hänen kissoistaan, vaan oma. Hän sanoi, että se tekee nuorelle miehelle hyvää.

Äitini ei ollut järin innostunut ajatuksesta, sillä hän ei juuri perustanut kissoista. Kuten tavallista, isäni ei kuitenkaan kysynyt hänen mielipidettään ja äitini tyytyi ilmaisemaan vastarintaansa puhisemalla paheksuvasti.

Äitini ei ollut tashfinilainen. Hän oli pohjoisesta, meren takaa. Vaikka hän oli asunut täällä jo parikymmentä vuotta, monet tashfinilaiset tavat tuntuivat hänestä yhä kummilta. Kissojen pitäminen oli yksi niistä.

Toinen oli äitini paikka kodissamme. Hän oli pohjoisesta, missä naiset olivat miltei miestensä veroisia. Olihan äitinikin korkea-arvoinen ja kunnioitettu, mutta se johtui ennen kaikkea siitä, että hän oli isäni vaimo. Isäni oli Tashfinin mahtavimpia miehiä, ja hän piti kyllä huolen siitä, että ihmiset tiesivät sen. Äitini vihasi sitä, ettei hänellä ollut omaa arvoa.

Kissat olivat isälleni tapa osoittaa mahtiaan. Hänen kissansa voittivat vuodesta toiseen näyttelyiden kärkisijat. Ne viettivät parempaa elämää kuin monet ihmiset Tashfinin kaduilla. Isäni myös jalosti kissoja, kasvatti pentueellisia ja piti puhtaimmat. Minun kissani hän kuitenkin halusi hankkia Torilta.

Niinpä meidät, isäni ja minut, kannettiin koristeellisissa kantotuoleissa Torin laitaan helteisenä kesäpäivänä. En ollut koskaan aiemmin käynyt Torilla, vaikka olinkin kuullut siitä paljon. Tori ei ollut sellainen paikka, minne ylhäisöpojan silkkikaftaanissaan kannatti harhailla. Nyt isäni vaitonaiset henkivartijat kulkivat mukanamme, muutaman askeleen verran meidän perässämme. Isäni astui hitain askelin läpi kojujen ja myyntilavojen.

Isäni oli halunnut jättää kantotuolit Torin huonommassa päässä. Hän halusi kävellä sen läpi, halusi minun näkevän.

Kaftaani liimautui hikisenä ihooni, kärpäset surisivat ympärillämme. Torilla haisi, suorastaan löyhkäsi. Oli kesän kuumimpia päiviä. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi ollut silloin siellä, pakkautuneina myyntilavojen välillä kulkeville ahtaille kujille.

Kissat istuivat tai makasivat raukeina, hännät viuhtoivat edestakaisin. Harvat kissat seisoivat, yleensä ne, joita kauppamiehet yrittivät juuri sillä hetkellä tarjota ostajille. Kauppiaat huusivat keuhkojensa pohjista, kehuivat hintoja ja turkkeja, väriä ja luonnetta.

Ja ostajat nyökyttelivät päitään silmät kiiluen ja hampaat huulten raoista välkkyen. Minä katselin heitä ihmeissäni. Uskoivatko he todella tekevänsä hyviä kauppoja? Tässä päässä Toria kissat olivat takkuisia, kirppujen riivaamia otuksia. Ne pelkäsivät omistajiaan, väistivät heidän katseensa alla. Silti tungos, hikisten ihmisten löyhkä ja tinkaamisen meteli oli läpitunkeva, kaikkialla ympärillämme.

“No niin, etköhän sinä ole nähnyt tarpeeksi”, isäni sanoi. “Aika mennä katsomaan valioyksilöitä.”

Torilla ei ollut minkäänlaista selvää rajaa huonomman ja paremman päädyn välillä. Muutos tapahtui varkain. Kissat vain alkoivat näyttää hyväkuntoisemmilta, niiden värin ja rodun saattoi tunnistaa jo kaukaa. Siellä täällä näkyi vartijoita, jotka tarkkailivat silmä kovana väkijoukkoa. Ostajat taas olivat varakkaampia, pukeutuneet silkkiin ja kultakoruihin. Me kuitenkin jatkoimme matkaa.

Viimeisen teltan ulkopuolella ei ollut yhtäkään kissaa. Vanha mies istui teltan edustalla imeskelemässä vesipiippua ja leyhyttelemässä itseään viuhkalla. Hän nousi ylös isäni nähdessään ja kumarsi syvään. Isäni nyökkäsi hyväntahtoisesti ja otti häntä kädestä kiinni. He vaihtoivat kohteliaisuuksia hetken. Sitten isä kääntyi puoleeni.

“Tässä on esikoispoikani Salih”, isäni sanoi. Hän nimitti minua esikoispojakseen, mitä tietysti olinkin. Olin kuitenkin myös hänen ainoa poikansa, mitä hän ei halunnut sanoa ääneen. “Hän on kuudentoista ja tarvitsee oman kissan”, isäni jatkoi.

Vanha mies katseli minua päästä varpaisiin ja hymyili. Hänen hymynsä oli tietäväinen ja hieman häijy. Minulle tuli vaikea olo hänen katseensa alla.

“No, tulkaapa sisään sitten”, hän sanoi ja raotti telttansa oviaukkoa. “Minä tiedän tarkalleen, mitä nuori Salih-herra tarvitsee.”

Teltassa sisällä ei ollut mainittavasti viileämpi kuin ulkona, mutta ainakaan aurinko ei porottanut suoraan niskaan. Kesti hetken, että silmäni tottuivat hämärään.

Teltan molemmilla seinustoilla oli rajattu alue kullatuin kalterein. Kaltereiden takana liikuskeli kissoja. Ei mitään takkuturkkeja, vaan upeita otuksia, joiden turkit oli hoidettu viimeisen päälle.

“Frida!” vanha mies huusi.

“Frida?” isäni kysyi. “Millainen ihminen antaa kissalle nimeksi Frida?”

Vanhus iski silmäänsä. “Sellainen, joka on pohjoisesta kotoisin.”

Yksi kissoista vasemmanpuoleisten kalterien takana nousi tyynypinoilta. Se käveli kalterien viereen ja jäi.katse maahan painettuna odottamaan. Vanha mies avasi oven kalterissa raskaalla avaimella, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän astui sisään ja kiinnitti nahkaisen hihnan Fridan kaulapantaan. “No niin, tulepas ulos sieltä”, vanhus sanoi. “Nuoriherra Salih haluaa katsella sinua.”

Frida astui esiin kaltereiden takaa. Vanhus veti oven hänen perässään kiinni ja käänsi avainta lukossa. Hän ojensi nahkahihnan toisen pään minulle.

Frida oli kaunis kissa. Turkki oli lyhyt ja kullanruskea. Vaaleampi kuvio lähti kaulalta ja kulki siistimuotoisena pitkin vatsaa. “Pohjoisseutujen bastet. Sukukirjat kulkevat taaksepäin kolmetoista sukupolvea”, vanhus sanoi. Hän puhui hiljaisella äänellä. Hän tiesi, ettei tällaista kauppatavaraa myyty huutamalla.

“Nuori vielä, mutta ei mikään ihan pentu. Juoksut ovat alkaneet jo, jos jalostus kiinnostaa.” Vanhus iski silmäänsä. Minä yritin olla katsomatta hänen suuntaansa. Korviani poltteli. Nahkahihnaa pitelevä käteni hikosi.

Katsoin Fridaa. Se oli melkein minun pituiseni ja hoikkavartaloinen. Tuuhea häntä viuhtoi rauhattomasti. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa. En halunnut katsoa alemmas. Katsoin silmiin.

Silloin Frida kohotti katsettaan. Vain aavistuksen verran, mutta riittävästi, että katseemme kohtasivat.

“Vai jalostukseen!” isäni hörähti. “Mistä minä löydän pohjoisseudun bastet-uroksen sitä varten?” Hän oli jo aloittanut tinkaamisen.

Minä katselin Fridaa silmiin. Sen silmät olivat kullankeltaiset, kuin kaksi auringonkehrää vierekkäin.

Se hymyili hieman, salaperäisesti kuten kissoilla oli tapana.

“Kyllähän nyt omistautunut jalostaja löytää kumppanin kissalleen, sehän on vain omistautumisen mittari!” vanhus sanoi. Kuuntelin puolella korvalla heidän tinkaamistaan. Tiesin, että isäni tinki vain muodon vuoksi, kohteliaisuudesta. Käännyin katsomaan häntä olkani yli. Hän kohotti vaivihkaa kulmiaan. Minä nyökkäsin. Sitten katsoin taas Fridaa ja hymyilin.

Isäni heilautti kättään, vaiensi vanhuksen kesken lauseen. Tinkaaminen oli ohi. “Minä lähetän mieheni hakemaan… Fridan illalla”, hän sanoi. “Vakavissaan, kuka antaa kissalle nimeksi Frida? Ei se ole mikään kissan nimi!” hän ärähti sitten. Vanhus vain hymyili.

“Herra on hyvä ja kutsuu kissaansa millä nimellä lystää”, hän huomautti.

“Minusta Frida on ihan hyvä nimi kissalle”, minä puutuin puheeseen.

Isäni puuskahti. “No, sinun kissasi se on”, hän hymähti.

Ojensin nahkahihnan takaisin vanhalle miehelle. Hän otti sen vastaan sanomatta sanaakaan ja ryhtyi avaamaan kalteriovea. Isäni oli jo raottamassa teltan ovea, kun minä loin vielä viimeisen silmäyksen Fridaan. Kiitos, se muodosti ääneti huulillaan, ennen kuin vanha mies paimensi sen takaisin kalterien taakse.