Juopuneen jumalan kuolinkirous

Kun hän kuoli, siitä ei kirjoitettu lehtiin.

Häntä oli sanottu 50 centiksi. Ei siksi, että hän olisi osoittanut erityistä lahjakkuuttaa rap-musiikin saralla, vaan siksi, että hänellä oli tapana kysyä ohikulkijoilta, olisiko heillä viittäkymmentä senttiä heittää. Myöhemmin hän korotti pyyntönsä euroon – sitä se inflaatio teettää – mutta nimi pysyi.

Ainahan hän siinä istui, kioskin kulmalla, pummasi ihmisiltä viittäkymmentä senttiä tai euroa, ja ryysti häpeilemättä olutta, joka oli ostettu kerjätyillä rahoilla. Jokainen, joka keskustassa liikkui, tiesi hänet kyllä, vaikkei kukaan häntä oikeastaan tuntenut. Useimmat kiersivät hänet kaukaa, heittivät he sitten viisikymmensenttisen tai eivät. He kuitenkin tiesivät hänet.

Niin hyvin hänet tiedettin, että hänen kuolemastaan olisi hyvin voitukin kirjoittaa lehteen, jos silloin vain olisi sattunut hieman hiljaisempi uutispäivä. Niin ei kuitenkaan käynyt.

Lehtien pääuutinen oli räjähdys kävelykadulla. Kaasuräjähdys, viranomaiset sanoivat, ja villeimmät salaliittoteoreetikot tietysti syyttivät kuka Isistä, kuka Al-Qaidaa ja kuka taas Boko Haramia. Hänenkin epäiltiin ensin kuolleen räjähdyksen vuoksi, olihan hän istunut vain muutaman sadan metrin päässä.

Kuolinsyyntutkija, Pervilä nimeltään, totesi kuitenkin, että hän oli kuollut sydänkohtaukseen. Pervilä ei valitettavasti pystynyt arvioimaan kuolinaikaa niin tarkasti, että hän olisi osannut kertoa hänen kuolleen ensin ja räjähdyksen tapahtuneen vasta sitten.

Räjähdyksessä ei kukaan onneksi kuollut, mutta kaksi nuorta turistia Ruotsista loukkaantui. Eivät vakavasti, mutta tarpeeksi, että heidät jouduttiin viemään sairaalaan, eikä heidän lomakuviaan katseltu vuosien päästä. Toinen, lievemmin loukkaantunut, olisi päästetty sairaalasta jo viikon päästä, mutta hän ei suostunut lähtemään ystävänsä viereltä.

Moni sellainen asia, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut päästä lehtiin, jäi räjähdyksen takia uutisoimatta.

Sadat kalat kuolivat joessa, eikä kukaan vaivautunut kirjoittamaan siitä, paitsi eräs alajuoksun paikallislehti, joka teki pienen artikkelin siitä, kuinka ne huuhtoutuivat rantaan, suut auki ja silmät tyhjinä, kuten kuolleilla kaloilla on tapana.

Muutakin sattui: juna-asemalla kaatui kuormavaunu, jonkinlaisia rakennusteknisiä osia pitkin ratapihaa. Junat myöhästyivät sen takia, mutta myöhästyneet junat nyt eivät aikoihin ole olleet mikään uutinen.

Isolla risteyksellä hermostuneet ihmiset ajoivat kolarin, eikä poliiseja ensin olisi liiennyt liikennettä ohjaamaan, olivathan he kaikki hyvin työllistettyjä tärkeisiin tehtäviin terroriteoksi epäillyn räjähdtyksen ympärillä. Kun poliisipäällikkö oli saanut vamuuden, että kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kansainvälinen terrori, hän paimensi miehensä onnettomuuspaikalle kiireen vilkkaa.

Suurin osa asioista, joita sinä päivänä tapahtui, oli kuitenkin sellaisia, jotka eivät olisi ylittäneet uutiskynnystä missään olosuhteissa.

Liisa, joka oli pitänyt parturiliikettä keskustassa jo kaksikymmentä vuotta, viilsi asiakkaalle vekin kaulaan partaa ajaessaan. Liisa oli tietysti kovasti pahoillaan, ja asiakas, Jalmari nimeltään, vakuutti hänelle, ettei hän pientä lipsahdusta pannut pahakseen, olihan hän käynyt Liisan luona kohta jo vuodenpäivät. Kotona hän kuitenkin katsoi haavaa peilistä, ja totesi, ettei partaa enää kannattanut ammattilaisella ajattaa. Oli itselleen valehtelemista väittää, että Liisa olisi hänelle lämpenemässä.

Tapani, Amnesty Internationalin feissari, joutui toteamaan, ettei hän sinä päivänä saanut ketään innostumaan ihmisoikeuksista. Pomo oli kuitenkin ymmärtäväinen, olihan räjähdyskin sattunut ihan lähimailla. Tapani selittikin saamattomuuttaan itselleen sillä – hänen täytyi olla kovasti järkyttynyt, vaikkei hän sitä itse huomannutkaan. Seuraava päivänä ihmiset eivät kuitenkaan olleet sen kiinnostuneempia ihmisoikeuksista, ja pomo alkoi jo hermostua.

Ne, jotka huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan, olivat tietysti kävelykadun juopot. He huomasivat sen kyllä, sillä riippumatta siitä, kuinka pitkään he istuivat penkeillä ja kittasivat kirkasta, humalaan he eivät tulleet. Iltaa lähestyttäessä he kävivät ärtyisiksi ja syyttivät milloin itseään, milloin toisiaan. Lopulta Tuula otti ja rikkoi viinapullonsa katuun, jolloin vartijat tulivat hätyyttämään heidät toisaalle, kuten heillä oli tapana juoppojen riehaantuessa. Siitä oli tullut jo kaikille tuttu tanssi.

Monikaan ei jäänyt kaipaamaan häntä, se oli selvää. Ruumiin tietysti saattoi kuka tahansa tunnistaa, mutta hautaan hänet saatiin vain kaupungin rahoilla – tuhkaus ja yksinkertainen kivi – eikä maahanpanijaisiin tullut ketään. Pappi sanoi muutaman sanan, mutta ei mitään mitä ei olisi voinut sanoa kenestä tahansa.

He tulivat vasta myöhemmin, päiväkausia hautajaisten jälkeen.

Eivät he tulleet minkään todellisen tarpeen takia, pikemminkin kunnioituksesta ja velvollisuudentunnosta. He tulivat aamulla, parkkeerasivat mustan BMW:nsä ja yrittivät hautausmaan lähistöllä sijaitsevassa kahvilassa norkoillessaan näyttää siltä, kuin olisivat vain ohikulkumatkalla. He eivät olleet erityisen hyviä siinä, matkalaisilta näyttämisessä, mutta paikalliset ohittivat epäilyksensä kulmien kohotuksella ja olkien kohautuksella. He eivät olleet uteliasta sakkia ja miehet trenssitakeissa saattoivat olla keitä tahansa.

Illan suussa, kun alkoi tulla hämärää, he hiipivät hautuumaalle. Heillä kesti hyvä tovi löytää hauta, sillä eivät he tietenkään voineet apua kysyä. Kiveen oli kyllä kirjoitettu nimi, joka oli seissyt hänen taskustaan löydetystä kelakortista, mutta se ei tietenkään ollut hänen. Eivät he tietenkään olettaneetkaan, että kivessä olisi lukenut hänen nimensä. Mistäpä ihmiset olisivat sen tienneet – ja vaikka hän oli vanha ja väsynyt, sellaisen nimen kaivertaminen olisi halkaissut tavallisen kiven kahtia.

Kun le lopulta löysivät tuoreen haudan, he asettuivat sne ympärille. Yksi heistä rykäisi ja niin he aloittivat veisuun. He veisasivat kielellä, jota yksikään ihminen heidän lisäkseen ei enää tuntenut, yksi kaunista ylä-ääntä ja loput matalaa bassoa, joka tuntui vatsanpohjassa asti – tai olisi tuntunut, jos sitä olisi heidän lisäkeen ollut joku kuulemassa.

Te tekivät riitit, kuten tapana oli, he ripottelivat suolaa ja rosmariinia, he piirsivät maahan outoja kuvioita ja messusivat vakavina ja hartaina. He lopettivat vasta aamuyöstä. Silloin he keräsivät tavaransa ja poistuivat, kauan ennen aamun sarastusta. Kun he olivat menneet, ei heidän käyntiään olisi voinut arvata kuin hajanaisista suolakiteistä mullan seassa. Heitä ei nähtäisi enää, ei tässä kaupungissa. Täällä heidän työnsi oli saatettu loppuun.

Seuraavana päivänä kaikki oli paremmin. Se oli kaunis päivä, aurinko paistoi ja kalamiehet kerääntyivät jokirantaan eväkkäitä narraamaan. Kuollut kalaparvi oli enää kalamiesten juttuja, johon uskoivat ne, jotka kalamiesten juttuja nyt uskoivat.

Jalmari päätti antaa Liisalle vielä mahdollisuuden: hän marssi parturiin ja sen sijaan, että hän olisi pyytänyt parranajon, hän pyysi Liisaa kahville. Liisa suostui, vaikkei hän varsinisesti ollut kahviloissa käyviä ihmisiä. Jalmarikaan ei ollut, joten ehkä juuri siitä syystä he viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa.

Tapani sai feissattua kahdeksan ihmistä päivän aikana ja hänen pomonsa oli onnesta soikeana. Hän sai jatkaa vielä kuukauden loppuun saakka, mikä riitti hänelle paremmin kuin hyvin: hän sai kesän vuokrat maksettua, ja syksyllä hän pääsi opiskelemaan liiketaloutta.

Tuula, joka oli ollut väkipakolla selvänä miltei kaksi viikkoa, sai myöhemmin tietää, että ihmiset, joita hän oli pitänyt ystävinään, pystyivät taas juopumaan. Hän kävi Alkossa ostamassa pullon vodkaa. Jonkin aikaa sitä tuijotettuaan hän päätti olla kokeilematta, pystyisikö hän.

Kaiken kaikkiaan elämä palasi takaisin uomiinsa, vaikkei juuri kukaan ollut huomannut, että se olisi niistä poikennutkaan. Ainoa poikkeus oli, ettei kukaan enää pyytänyt viittäkymmentä senttiä kioskin kulmalla.