Kun
hän kuoli, siitä ei kirjoitettu lehtiin.
Häntä
oli sanottu 50 centiksi. Ei siksi, että hän olisi osoittanut
erityistä lahjakkuuttaa rap-musiikin saralla, vaan siksi, että
hänellä oli tapana kysyä ohikulkijoilta, olisiko heillä
viittäkymmentä senttiä heittää. Myöhemmin hän korotti
pyyntönsä euroon – sitä se inflaatio teettää – mutta nimi
pysyi.
Ainahan
hän siinä istui, kioskin kulmalla, pummasi ihmisiltä
viittäkymmentä senttiä tai euroa, ja ryysti häpeilemättä
olutta, joka oli ostettu kerjätyillä rahoilla. Jokainen, joka
keskustassa liikkui, tiesi hänet kyllä, vaikkei kukaan häntä
oikeastaan tuntenut. Useimmat kiersivät hänet kaukaa, heittivät he
sitten viisikymmensenttisen tai eivät. He kuitenkin tiesivät hänet.
Niin
hyvin hänet tiedettin, että hänen kuolemastaan olisi hyvin
voitukin kirjoittaa lehteen, jos silloin vain olisi sattunut hieman
hiljaisempi uutispäivä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Lehtien
pääuutinen oli räjähdys kävelykadulla. Kaasuräjähdys,
viranomaiset sanoivat, ja villeimmät salaliittoteoreetikot tietysti
syyttivät kuka Isistä, kuka Al-Qaidaa ja kuka taas Boko Haramia.
Hänenkin epäiltiin ensin kuolleen räjähdyksen vuoksi, olihan hän
istunut vain muutaman sadan metrin päässä.
Kuolinsyyntutkija,
Pervilä nimeltään, totesi kuitenkin, että hän oli kuollut
sydänkohtaukseen. Pervilä ei valitettavasti pystynyt arvioimaan
kuolinaikaa niin tarkasti, että hän olisi osannut kertoa hänen
kuolleen ensin ja räjähdyksen tapahtuneen vasta sitten.
Räjähdyksessä
ei kukaan onneksi kuollut, mutta kaksi nuorta turistia Ruotsista
loukkaantui. Eivät vakavasti, mutta tarpeeksi, että heidät
jouduttiin viemään sairaalaan, eikä heidän lomakuviaan katseltu
vuosien päästä. Toinen, lievemmin loukkaantunut, olisi päästetty
sairaalasta jo viikon päästä, mutta hän ei suostunut lähtemään
ystävänsä viereltä.
Moni
sellainen asia, joka toisissa olosuhteissa olisi voinut päästä
lehtiin, jäi räjähdyksen takia uutisoimatta.
Sadat
kalat kuolivat joessa, eikä kukaan vaivautunut kirjoittamaan siitä,
paitsi eräs alajuoksun paikallislehti, joka teki pienen artikkelin
siitä, kuinka ne huuhtoutuivat rantaan, suut auki ja silmät
tyhjinä, kuten kuolleilla kaloilla on tapana.
Muutakin
sattui: juna-asemalla kaatui kuormavaunu, jonkinlaisia
rakennusteknisiä osia pitkin ratapihaa. Junat myöhästyivät sen
takia, mutta myöhästyneet junat nyt eivät aikoihin ole olleet
mikään uutinen.
Isolla
risteyksellä hermostuneet ihmiset ajoivat kolarin, eikä poliiseja
ensin olisi liiennyt liikennettä ohjaamaan, olivathan he kaikki
hyvin työllistettyjä tärkeisiin tehtäviin terroriteoksi epäillyn
räjähdtyksen ympärillä. Kun poliisipäällikkö oli saanut
vamuuden, että kyseessä ei sitten kuitenkaan ollut kansainvälinen
terrori, hän paimensi miehensä onnettomuuspaikalle kiireen vilkkaa.
Suurin
osa asioista, joita sinä päivänä tapahtui, oli kuitenkin
sellaisia, jotka eivät olisi ylittäneet uutiskynnystä missään
olosuhteissa.
Liisa,
joka oli pitänyt parturiliikettä keskustassa jo kaksikymmentä
vuotta, viilsi asiakkaalle vekin kaulaan partaa ajaessaan. Liisa oli
tietysti kovasti pahoillaan, ja asiakas, Jalmari nimeltään,
vakuutti hänelle, ettei hän pientä lipsahdusta pannut pahakseen,
olihan hän käynyt Liisan luona kohta jo vuodenpäivät. Kotona hän
kuitenkin katsoi haavaa peilistä, ja totesi, ettei partaa enää
kannattanut ammattilaisella ajattaa. Oli itselleen valehtelemista
väittää, että Liisa olisi hänelle lämpenemässä.
Tapani,
Amnesty Internationalin feissari, joutui toteamaan, ettei hän sinä
päivänä saanut ketään innostumaan ihmisoikeuksista. Pomo oli
kuitenkin ymmärtäväinen, olihan räjähdyskin sattunut ihan
lähimailla. Tapani selittikin saamattomuuttaan itselleen sillä –
hänen täytyi olla kovasti järkyttynyt, vaikkei hän sitä itse
huomannutkaan. Seuraava päivänä ihmiset eivät kuitenkaan olleet
sen kiinnostuneempia ihmisoikeuksista, ja pomo alkoi jo hermostua.
Ne,
jotka huomasivat, että kaikki ei ollut kohdallaan, olivat tietysti
kävelykadun juopot. He huomasivat sen kyllä, sillä riippumatta
siitä, kuinka pitkään he istuivat penkeillä ja kittasivat
kirkasta, humalaan he eivät tulleet. Iltaa lähestyttäessä he
kävivät ärtyisiksi ja syyttivät milloin itseään, milloin
toisiaan. Lopulta Tuula otti ja rikkoi viinapullonsa katuun, jolloin
vartijat tulivat hätyyttämään heidät toisaalle, kuten heillä
oli tapana juoppojen riehaantuessa. Siitä oli tullut jo kaikille
tuttu tanssi.
Monikaan
ei jäänyt kaipaamaan häntä, se oli selvää. Ruumiin tietysti
saattoi kuka tahansa tunnistaa, mutta hautaan hänet saatiin vain
kaupungin rahoilla – tuhkaus ja yksinkertainen kivi – eikä
maahanpanijaisiin tullut ketään. Pappi sanoi muutaman sanan, mutta
ei mitään mitä ei olisi voinut sanoa kenestä tahansa.
He
tulivat vasta myöhemmin, päiväkausia hautajaisten jälkeen.
Eivät
he tulleet minkään todellisen tarpeen takia, pikemminkin
kunnioituksesta ja velvollisuudentunnosta. He tulivat aamulla,
parkkeerasivat mustan BMW:nsä ja yrittivät hautausmaan lähistöllä
sijaitsevassa kahvilassa norkoillessaan näyttää siltä, kuin
olisivat vain ohikulkumatkalla. He eivät olleet erityisen hyviä
siinä, matkalaisilta näyttämisessä, mutta paikalliset ohittivat
epäilyksensä kulmien kohotuksella ja olkien kohautuksella. He eivät
olleet uteliasta sakkia ja miehet trenssitakeissa saattoivat olla
keitä tahansa.
Illan
suussa, kun alkoi tulla hämärää, he hiipivät hautuumaalle.
Heillä kesti hyvä tovi löytää hauta, sillä eivät he tietenkään
voineet apua kysyä. Kiveen oli kyllä kirjoitettu nimi, joka oli
seissyt hänen taskustaan löydetystä kelakortista, mutta se ei
tietenkään ollut hänen. Eivät he tietenkään olettaneetkaan,
että kivessä olisi lukenut hänen nimensä. Mistäpä ihmiset
olisivat sen tienneet – ja vaikka hän oli vanha ja väsynyt,
sellaisen nimen kaivertaminen olisi halkaissut tavallisen kiven
kahtia.
Kun
le lopulta löysivät tuoreen haudan, he asettuivat sne ympärille.
Yksi heistä rykäisi ja niin he aloittivat veisuun. He veisasivat
kielellä, jota yksikään ihminen heidän lisäkseen ei enää
tuntenut, yksi kaunista ylä-ääntä ja loput matalaa bassoa, joka
tuntui vatsanpohjassa asti – tai olisi tuntunut, jos sitä olisi
heidän lisäkeen ollut joku kuulemassa.
Te
tekivät riitit, kuten tapana oli, he ripottelivat suolaa ja
rosmariinia, he piirsivät maahan outoja kuvioita ja messusivat
vakavina ja hartaina. He lopettivat vasta aamuyöstä. Silloin he
keräsivät tavaransa ja poistuivat, kauan ennen aamun sarastusta.
Kun he olivat menneet, ei heidän käyntiään olisi voinut arvata
kuin hajanaisista suolakiteistä mullan seassa. Heitä ei nähtäisi
enää, ei tässä kaupungissa. Täällä heidän työnsi oli
saatettu loppuun.
Seuraavana
päivänä kaikki oli paremmin. Se oli kaunis päivä, aurinko
paistoi ja kalamiehet kerääntyivät jokirantaan eväkkäitä
narraamaan. Kuollut kalaparvi oli enää kalamiesten juttuja, johon
uskoivat ne, jotka kalamiesten juttuja nyt uskoivat.
Jalmari
päätti antaa Liisalle vielä mahdollisuuden: hän marssi parturiin
ja sen sijaan, että hän olisi pyytänyt parranajon, hän pyysi
Liisaa kahville. Liisa suostui, vaikkei hän varsinisesti ollut
kahviloissa käyviä ihmisiä. Jalmarikaan ei ollut, joten ehkä
juuri siitä syystä he viihtyivät niin hyvin toistensa seurassa.
Tapani
sai feissattua kahdeksan ihmistä päivän aikana ja hänen pomonsa
oli onnesta soikeana. Hän sai jatkaa vielä kuukauden loppuun
saakka, mikä riitti hänelle paremmin kuin hyvin: hän sai kesän
vuokrat maksettua, ja syksyllä hän pääsi opiskelemaan
liiketaloutta.
Tuula,
joka oli ollut väkipakolla selvänä miltei kaksi viikkoa, sai
myöhemmin tietää, että ihmiset, joita hän oli pitänyt
ystävinään, pystyivät taas juopumaan. Hän kävi Alkossa
ostamassa pullon vodkaa. Jonkin aikaa sitä tuijotettuaan hän päätti
olla kokeilematta, pystyisikö hän.
Kaiken
kaikkiaan elämä palasi takaisin uomiinsa, vaikkei juuri kukaan
ollut huomannut, että se olisi niistä poikennutkaan. Ainoa poikkeus
oli, ettei kukaan enää pyytänyt viittäkymmentä senttiä kioskin
kulmalla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti