Frida

Minä olin kuudentoista, kun isäni päätti, että minulle on aika hankkia oma kissa.

Olihan meidän kodissamme kissoja ollut, vaikka kuinka paljon. Isäni piti kissoista. Hän piti erityisesti kauniista, rotupuhtaista kissoista. Kissoista, joiden omistaminen kertoi hänen rikkauksistaan. Kun vieraita tuli taloomme, kissat tuotiin kaikki aulaan.

Isäni kuitenkin halusi, että nyt kun minusta oli tulossa mies, minulla oli oma kissa. Ei yksi hänen kissoistaan, vaan oma. Hän sanoi, että se tekee nuorelle miehelle hyvää.

Äitini ei ollut järin innostunut ajatuksesta, sillä hän ei juuri perustanut kissoista. Kuten tavallista, isäni ei kuitenkaan kysynyt hänen mielipidettään ja äitini tyytyi ilmaisemaan vastarintaansa puhisemalla paheksuvasti.

Äitini ei ollut tashfinilainen. Hän oli pohjoisesta, meren takaa. Vaikka hän oli asunut täällä jo parikymmentä vuotta, monet tashfinilaiset tavat tuntuivat hänestä yhä kummilta. Kissojen pitäminen oli yksi niistä.

Toinen oli äitini paikka kodissamme. Hän oli pohjoisesta, missä naiset olivat miltei miestensä veroisia. Olihan äitinikin korkea-arvoinen ja kunnioitettu, mutta se johtui ennen kaikkea siitä, että hän oli isäni vaimo. Isäni oli Tashfinin mahtavimpia miehiä, ja hän piti kyllä huolen siitä, että ihmiset tiesivät sen. Äitini vihasi sitä, ettei hänellä ollut omaa arvoa.

Kissat olivat isälleni tapa osoittaa mahtiaan. Hänen kissansa voittivat vuodesta toiseen näyttelyiden kärkisijat. Ne viettivät parempaa elämää kuin monet ihmiset Tashfinin kaduilla. Isäni myös jalosti kissoja, kasvatti pentueellisia ja piti puhtaimmat. Minun kissani hän kuitenkin halusi hankkia Torilta.

Niinpä meidät, isäni ja minut, kannettiin koristeellisissa kantotuoleissa Torin laitaan helteisenä kesäpäivänä. En ollut koskaan aiemmin käynyt Torilla, vaikka olinkin kuullut siitä paljon. Tori ei ollut sellainen paikka, minne ylhäisöpojan silkkikaftaanissaan kannatti harhailla. Nyt isäni vaitonaiset henkivartijat kulkivat mukanamme, muutaman askeleen verran meidän perässämme. Isäni astui hitain askelin läpi kojujen ja myyntilavojen.

Isäni oli halunnut jättää kantotuolit Torin huonommassa päässä. Hän halusi kävellä sen läpi, halusi minun näkevän.

Kaftaani liimautui hikisenä ihooni, kärpäset surisivat ympärillämme. Torilla haisi, suorastaan löyhkäsi. Oli kesän kuumimpia päiviä. Tuntui siltä, kuin koko kaupunki olisi ollut silloin siellä, pakkautuneina myyntilavojen välillä kulkeville ahtaille kujille.

Kissat istuivat tai makasivat raukeina, hännät viuhtoivat edestakaisin. Harvat kissat seisoivat, yleensä ne, joita kauppamiehet yrittivät juuri sillä hetkellä tarjota ostajille. Kauppiaat huusivat keuhkojensa pohjista, kehuivat hintoja ja turkkeja, väriä ja luonnetta.

Ja ostajat nyökyttelivät päitään silmät kiiluen ja hampaat huulten raoista välkkyen. Minä katselin heitä ihmeissäni. Uskoivatko he todella tekevänsä hyviä kauppoja? Tässä päässä Toria kissat olivat takkuisia, kirppujen riivaamia otuksia. Ne pelkäsivät omistajiaan, väistivät heidän katseensa alla. Silti tungos, hikisten ihmisten löyhkä ja tinkaamisen meteli oli läpitunkeva, kaikkialla ympärillämme.

“No niin, etköhän sinä ole nähnyt tarpeeksi”, isäni sanoi. “Aika mennä katsomaan valioyksilöitä.”

Torilla ei ollut minkäänlaista selvää rajaa huonomman ja paremman päädyn välillä. Muutos tapahtui varkain. Kissat vain alkoivat näyttää hyväkuntoisemmilta, niiden värin ja rodun saattoi tunnistaa jo kaukaa. Siellä täällä näkyi vartijoita, jotka tarkkailivat silmä kovana väkijoukkoa. Ostajat taas olivat varakkaampia, pukeutuneet silkkiin ja kultakoruihin. Me kuitenkin jatkoimme matkaa.

Viimeisen teltan ulkopuolella ei ollut yhtäkään kissaa. Vanha mies istui teltan edustalla imeskelemässä vesipiippua ja leyhyttelemässä itseään viuhkalla. Hän nousi ylös isäni nähdessään ja kumarsi syvään. Isäni nyökkäsi hyväntahtoisesti ja otti häntä kädestä kiinni. He vaihtoivat kohteliaisuuksia hetken. Sitten isä kääntyi puoleeni.

“Tässä on esikoispoikani Salih”, isäni sanoi. Hän nimitti minua esikoispojakseen, mitä tietysti olinkin. Olin kuitenkin myös hänen ainoa poikansa, mitä hän ei halunnut sanoa ääneen. “Hän on kuudentoista ja tarvitsee oman kissan”, isäni jatkoi.

Vanha mies katseli minua päästä varpaisiin ja hymyili. Hänen hymynsä oli tietäväinen ja hieman häijy. Minulle tuli vaikea olo hänen katseensa alla.

“No, tulkaapa sisään sitten”, hän sanoi ja raotti telttansa oviaukkoa. “Minä tiedän tarkalleen, mitä nuori Salih-herra tarvitsee.”

Teltassa sisällä ei ollut mainittavasti viileämpi kuin ulkona, mutta ainakaan aurinko ei porottanut suoraan niskaan. Kesti hetken, että silmäni tottuivat hämärään.

Teltan molemmilla seinustoilla oli rajattu alue kullatuin kalterein. Kaltereiden takana liikuskeli kissoja. Ei mitään takkuturkkeja, vaan upeita otuksia, joiden turkit oli hoidettu viimeisen päälle.

“Frida!” vanha mies huusi.

“Frida?” isäni kysyi. “Millainen ihminen antaa kissalle nimeksi Frida?”

Vanhus iski silmäänsä. “Sellainen, joka on pohjoisesta kotoisin.”

Yksi kissoista vasemmanpuoleisten kalterien takana nousi tyynypinoilta. Se käveli kalterien viereen ja jäi.katse maahan painettuna odottamaan. Vanha mies avasi oven kalterissa raskaalla avaimella, joka roikkui hänen kaulassaan. Hän astui sisään ja kiinnitti nahkaisen hihnan Fridan kaulapantaan. “No niin, tulepas ulos sieltä”, vanhus sanoi. “Nuoriherra Salih haluaa katsella sinua.”

Frida astui esiin kaltereiden takaa. Vanhus veti oven hänen perässään kiinni ja käänsi avainta lukossa. Hän ojensi nahkahihnan toisen pään minulle.

Frida oli kaunis kissa. Turkki oli lyhyt ja kullanruskea. Vaaleampi kuvio lähti kaulalta ja kulki siistimuotoisena pitkin vatsaa. “Pohjoisseutujen bastet. Sukukirjat kulkevat taaksepäin kolmetoista sukupolvea”, vanhus sanoi. Hän puhui hiljaisella äänellä. Hän tiesi, ettei tällaista kauppatavaraa myyty huutamalla.

“Nuori vielä, mutta ei mikään ihan pentu. Juoksut ovat alkaneet jo, jos jalostus kiinnostaa.” Vanhus iski silmäänsä. Minä yritin olla katsomatta hänen suuntaansa. Korviani poltteli. Nahkahihnaa pitelevä käteni hikosi.

Katsoin Fridaa. Se oli melkein minun pituiseni ja hoikkavartaloinen. Tuuhea häntä viuhtoi rauhattomasti. Rintakehä kohoili hengityksen tahdissa. En halunnut katsoa alemmas. Katsoin silmiin.

Silloin Frida kohotti katsettaan. Vain aavistuksen verran, mutta riittävästi, että katseemme kohtasivat.

“Vai jalostukseen!” isäni hörähti. “Mistä minä löydän pohjoisseudun bastet-uroksen sitä varten?” Hän oli jo aloittanut tinkaamisen.

Minä katselin Fridaa silmiin. Sen silmät olivat kullankeltaiset, kuin kaksi auringonkehrää vierekkäin.

Se hymyili hieman, salaperäisesti kuten kissoilla oli tapana.

“Kyllähän nyt omistautunut jalostaja löytää kumppanin kissalleen, sehän on vain omistautumisen mittari!” vanhus sanoi. Kuuntelin puolella korvalla heidän tinkaamistaan. Tiesin, että isäni tinki vain muodon vuoksi, kohteliaisuudesta. Käännyin katsomaan häntä olkani yli. Hän kohotti vaivihkaa kulmiaan. Minä nyökkäsin. Sitten katsoin taas Fridaa ja hymyilin.

Isäni heilautti kättään, vaiensi vanhuksen kesken lauseen. Tinkaaminen oli ohi. “Minä lähetän mieheni hakemaan… Fridan illalla”, hän sanoi. “Vakavissaan, kuka antaa kissalle nimeksi Frida? Ei se ole mikään kissan nimi!” hän ärähti sitten. Vanhus vain hymyili.

“Herra on hyvä ja kutsuu kissaansa millä nimellä lystää”, hän huomautti.

“Minusta Frida on ihan hyvä nimi kissalle”, minä puutuin puheeseen.

Isäni puuskahti. “No, sinun kissasi se on”, hän hymähti.

Ojensin nahkahihnan takaisin vanhalle miehelle. Hän otti sen vastaan sanomatta sanaakaan ja ryhtyi avaamaan kalteriovea. Isäni oli jo raottamassa teltan ovea, kun minä loin vielä viimeisen silmäyksen Fridaan. Kiitos, se muodosti ääneti huulillaan, ennen kuin vanha mies paimensi sen takaisin kalterien taakse.

Sateenkaarilintu

Pukuhuoneen ovi kolahti. Stella oli mennyt. Hän vetäisi oman settinsä, kolme biisiä. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Val vajosi tuolissaan alemmas. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Sen jälkeen olisi hänen vuoronsa. Kahdentoista ja puolen minuutin aikana hänen pitäisi kerätä nämä sirpaleet ja sovittaa ne ihmishahmoksi, joka rohkenisi kavuta lavalle, hymyillä kaikille, kertoa tuhmat vitsinsä ja laulaa biisinsä. Tai siis esittää laulavansa, mutta väliäkö tuolla.

Val tuijotti itseään pukuhuoneen peilistä. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä kaiken puuterin, luomivärin ja irtoripsien allakin. Tietysti peruukki päässä auttaisi, ja sädehtivä hymy. Val kosketti varovasti poskeaan ja veti suupieltään ylöspäin. Pystyisikö hän hymyilemään? Osasiko hän enää hymyillä?

Tietysti sinä osaat, hän äyskähti itselleen. Joka iltahan sinä hymyilet!

Niin, niinhän hän hymyili. Oli hymyillyt jo melkein kaksikymmentä vuotta. Silloin kauan sitten hymyileminen oli kuitenkin ollut helpompaa. Se oli tullut luonnostaan. Se ei ollut silloin vielä työtä.

Val nojautui lähemmäs peiliä. Minä lopetan nämä hommat pian, hän kertoi itselleen. Sitten hän virnisti. Virne ei ollut onnellisen ihmisen hymy. Se oli kitkerä kuin raaka sitruuna. Aivan varmasti lopetat. Ja teet mitä? Työmarkkinat eivät mitään muuta kaipaakaan, kuin yhtä yli-ikäistä drag queenia. Mikä näyttäisi paremmalta CV:ssä kuin kaksikymmentä vuotta sukkanauhoissa ja korsetissa?

Tom Jonesin Sex Bombin ensimmäiset tahdit kuuluivat pukuhuoneeseen asti. Kahdeksan ja puoli minuuttia, Val ajatteli. Kun hän oli muuttanut San Franciscoon, hän oli ajatellut vain taivaan olevan rajana. Aivan kuin jokainen päivä olisi Pride-marssi. Hän oli käyttänyt sateenkaaren väristä höyhenpuuhkaa ensimmäisen kuukauden ajan joka päivä. Silloin ajatus drag queenin hommista joka ilta oli hyvin lähellä taivasta.

Yskänpuuska taittoi Valin kahtia. Vatsalihakset olivat kaikki kipeinä yskimisestä. Pahin alkoi olla jo ohi, kaksi antibioottikuuria olivat tehneet tehtävänsä. Nyt hän pystyi jo nukkumaan yönsä ilman, että hän heräsi yskimään. Ja tietysti hän oli palannut takaisin töihin heti, kun se oli mahdollista. Ei siksi, että hän rakastaisi työtään, ei enää. Val mietti nuoruuttaan. Silloin hän olisi todella voinut tehdä niin, tulla töihin ihan vaik siksi, että hän rakasti esiintymistä, rakasti värikkäitä valoja, rakasti glitteriä. Nyt hän raahautui töihin aivan eri syistä. Keikkailevalle artistille maksettiin keikoista, eikä hänellä ollut varaa olla tekemättä keikkaa.

Jos olisin koukuttautunut kokaiiniin 25-vuotiaana, olisin tänä päivänä niin veloissa, etten enää kuvittelisi voivani ikinä maksaa niitä töitä tekemällä, Val mietti. Ei kuitenkaan käynyt sellainen tuuri, hän hymähti.

Olihan Val nähnyt oman osansa siitä glamour-elämästä. Ei näissä piireissä voinut siltä välttyä, jokainen oli koukussa johonkin. Hän oli kuitenkin nähnyt sellaisia ihmisraunioita uransa varrella, että hän oli pysytellyt visusti loitolla kaikesta Pernod’ta vahvemmasta. Tai no, polttihan hän silloin tällöin sätkän tai kaksikin, kun halusi rentoutua. Mutta ei mitään sen kummempaa. Ja sitäkin nykyään harvemmin.

Yskä alkoi taas, entistä rajumpana ja repivämpänä. Valin katse osui yskänlääkepulloon hänen meikkipöydällään. Se oli ainoa lääke, mitä hänellä oli enää jäljellä köhäänsä. “5 millilitraa 1–3 kertaa vuorokaudessa tarvittaessa yskänärsytykseen”, luki pullon kyljessä. Sitä oli ainakin kolme neljännestä jäljellä. Jos hän joisi koko pullon kerralla, puuduttaisiko se kurkkua tarpeeksi, että hän tukehtuisi?

Yskänlääkkeen vieressä oli vajaa pullo Jack Daniel’sia. Val nosti sen käteensä ja tuijotti etikettiä. “Starat juovat jackia.” Niin joku oli hänelle sanonut, joskus kauan sitten. Ja hän oli ostanut jackia ja hän oli juonut sitä, sillä hän oli stara. Niin hän oli päättänyt.

Val ruuvasi korkin auki. Viski lemahti, Val nyrpisti nenäänsä. Tänään hän ei ollut stara. Hänestä ei tuntunut lainkaan siltä.

Jossain kaukana lähti soimaan Dinah Washingtonin Mad About The Boyn intro. Se oli hänen settinsä viimeinen kappale ja vain kaksi ja puoli minuuttia pitkä. Minun pitäisi olla jo menossa, Val ajatteli. Hän avasi yskänlääkepullon korkin.

Hitaasti ja varmalla kädellä Val kaatoi yskänlääkkeen Jack Daniel’s pulloon. Yskänlääkkeen tuoksu oli sairaalloisen imelä. Se oli tummaa nestettä, joka sekoittui vaaleaan viskiin ensin kierteinä ja spiraalineina. Hitaasti väri kuitenkin tasaantui.

Tämä on helvetin ruma tapa lähteä, Val ajatteli. Hän nosti katseensa peiliin. Hyvä, sopii sinulle siis. Hän tuijotti itseään silmiin.

Silloin yskänpuuska iski taas. Se sai hänen kipeiksi yskityt vatsalihaksensa kramppaamaan ja taittoi hänet kaksinkerroin. Hän yski ja yski, yritti välissä vetää henkeä. Pienen hetken hän oli varma, että hän tukehtuisi. Henki ei kerta kaikkiaan ottanut kulkeakseen. Sitten hän yskäisi vielä kerran. Jotain lennähti hänen suustaan meikkipöydälle.

Val huohotti kuin hukkuva. Hän tuijotti pieniä, ryvettyneitä myttyjä meikkipöydällä edessään. Niitä oli kahdeksan. Ne olivat kaikki eri värisiä. Val tökkäisi varovasti yhtä niistä. Se ei liikkunut. Hengiteltyään hetken hän poimi yhden niistä varovasti sormiinsa.

Se oli höyhen.

Jossain seinien takana yleisö puhkesi taputtamaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat, huudot ja kiljaisut sävyttivät suosionosoituksia.

Rivakat askeleet käytävällä sekoittuivat taputuksiin. Val ponkaisi pystyyn, tuoli hänen takanaan kaatui kolisten. Hän nappasi peruukin telineestään ja kiskaisi sen päähänsä.

Kun Burton kiskaisi pukuhuoneen oven selälleen, hän oli silotteli viimeisiä haituvia.

“Val, mitä helvettiä? Stella lopetti jo! Yleisö on kuumana ja haluaa lisää! Mitä sä täällä vielä kuppaat?”

Val rykäisi ja suoristi selkänsä. “Diiva on valmis, kun diiva on valmis”, hän totesi sitten.

“Joo, aivan varmasti on, mutta diivan ois parasta olla valmis nyt, koska diiva on lavalla hetkenä minä hyvänsä!” Burton ärähti. Hän teki tilaa ja viittasi Valille.

Val vilkaisi peilikuvaansa. Se virnisti hänelle. Käy vetämässä keikkasi, hän ajatteli. Viski oottaa kyllä. Val käännähti ovea ja viittilöivää Burtonia päin. Sitten hän kääntyi takaisin peiliä päin. Hän ei katsonut itseään silmiin. Hän laski höyhenet meikkipöydällä. Niitä on kahdeksan, hän ajatteli. Ne ovat kaikki eri värisiä.

Varmalla otteella hän tarttui pullonkaulasta ja otti sen mukaansa.

Burton katsoi häntä ja hänen häkeltynyt ilmeensä sanoi ei. Val vaiensi hänet ojentamalla pullon hänelle.

“Ota toi. Tee sille jotain. Kaada vaikka viemäriin.” Burton otti pullon ja katsoi sitä hämmentyneenä.

“Val...” hän aloitti.

“Mutta älä juo sitä. Äläkä anna sitä mulle takas. Ellet sä halua kärrätä yli-ikäistä drag queenia klubiltas vatsahuuhteluun”, Val sanoi.

“Val…” Burton sanoi. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi kiukkuinen varmuus. “Onko kaikki kunnossa?”

Val pysähtyi oviaukkoon ja kääntyi katsomaan Burtonia. “Kunnossa? Ei, ei kaikki oo kunnossa”, hän sanoi. “Mut ei se haittaa. Kaiken ei tarvii olla kunnossa.” Val oli hetken hiljaa.”Kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Se riittää.”

Burton katsoi häntä silmät selällään. Val oli arvannut, ettei hän ymmärtäisi. Hän oli pohjimmiltaan bisnesmies. Hän ei ollut sateenkaarilintu. “Ois kiva jäädä rupattelemaan, mutta mulla on keikka vedettävänä”, Val sanoi. Sitten hän kiiruhti hämärään käytävään, kohti yleisön suosionosoituksia, jotka jatkuivat yhä. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.