Sateenkaarilintu

Pukuhuoneen ovi kolahti. Stella oli mennyt. Hän vetäisi oman settinsä, kolme biisiä. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Val vajosi tuolissaan alemmas. Kaksitoista ja puoli minuuttia. Sen jälkeen olisi hänen vuoronsa. Kahdentoista ja puolen minuutin aikana hänen pitäisi kerätä nämä sirpaleet ja sovittaa ne ihmishahmoksi, joka rohkenisi kavuta lavalle, hymyillä kaikille, kertoa tuhmat vitsinsä ja laulaa biisinsä. Tai siis esittää laulavansa, mutta väliäkö tuolla.

Val tuijotti itseään pukuhuoneen peilistä. Hän näytti vanhalta ja väsyneeltä kaiken puuterin, luomivärin ja irtoripsien allakin. Tietysti peruukki päässä auttaisi, ja sädehtivä hymy. Val kosketti varovasti poskeaan ja veti suupieltään ylöspäin. Pystyisikö hän hymyilemään? Osasiko hän enää hymyillä?

Tietysti sinä osaat, hän äyskähti itselleen. Joka iltahan sinä hymyilet!

Niin, niinhän hän hymyili. Oli hymyillyt jo melkein kaksikymmentä vuotta. Silloin kauan sitten hymyileminen oli kuitenkin ollut helpompaa. Se oli tullut luonnostaan. Se ei ollut silloin vielä työtä.

Val nojautui lähemmäs peiliä. Minä lopetan nämä hommat pian, hän kertoi itselleen. Sitten hän virnisti. Virne ei ollut onnellisen ihmisen hymy. Se oli kitkerä kuin raaka sitruuna. Aivan varmasti lopetat. Ja teet mitä? Työmarkkinat eivät mitään muuta kaipaakaan, kuin yhtä yli-ikäistä drag queenia. Mikä näyttäisi paremmalta CV:ssä kuin kaksikymmentä vuotta sukkanauhoissa ja korsetissa?

Tom Jonesin Sex Bombin ensimmäiset tahdit kuuluivat pukuhuoneeseen asti. Kahdeksan ja puoli minuuttia, Val ajatteli. Kun hän oli muuttanut San Franciscoon, hän oli ajatellut vain taivaan olevan rajana. Aivan kuin jokainen päivä olisi Pride-marssi. Hän oli käyttänyt sateenkaaren väristä höyhenpuuhkaa ensimmäisen kuukauden ajan joka päivä. Silloin ajatus drag queenin hommista joka ilta oli hyvin lähellä taivasta.

Yskänpuuska taittoi Valin kahtia. Vatsalihakset olivat kaikki kipeinä yskimisestä. Pahin alkoi olla jo ohi, kaksi antibioottikuuria olivat tehneet tehtävänsä. Nyt hän pystyi jo nukkumaan yönsä ilman, että hän heräsi yskimään. Ja tietysti hän oli palannut takaisin töihin heti, kun se oli mahdollista. Ei siksi, että hän rakastaisi työtään, ei enää. Val mietti nuoruuttaan. Silloin hän olisi todella voinut tehdä niin, tulla töihin ihan vaik siksi, että hän rakasti esiintymistä, rakasti värikkäitä valoja, rakasti glitteriä. Nyt hän raahautui töihin aivan eri syistä. Keikkailevalle artistille maksettiin keikoista, eikä hänellä ollut varaa olla tekemättä keikkaa.

Jos olisin koukuttautunut kokaiiniin 25-vuotiaana, olisin tänä päivänä niin veloissa, etten enää kuvittelisi voivani ikinä maksaa niitä töitä tekemällä, Val mietti. Ei kuitenkaan käynyt sellainen tuuri, hän hymähti.

Olihan Val nähnyt oman osansa siitä glamour-elämästä. Ei näissä piireissä voinut siltä välttyä, jokainen oli koukussa johonkin. Hän oli kuitenkin nähnyt sellaisia ihmisraunioita uransa varrella, että hän oli pysytellyt visusti loitolla kaikesta Pernod’ta vahvemmasta. Tai no, polttihan hän silloin tällöin sätkän tai kaksikin, kun halusi rentoutua. Mutta ei mitään sen kummempaa. Ja sitäkin nykyään harvemmin.

Yskä alkoi taas, entistä rajumpana ja repivämpänä. Valin katse osui yskänlääkepulloon hänen meikkipöydällään. Se oli ainoa lääke, mitä hänellä oli enää jäljellä köhäänsä. “5 millilitraa 1–3 kertaa vuorokaudessa tarvittaessa yskänärsytykseen”, luki pullon kyljessä. Sitä oli ainakin kolme neljännestä jäljellä. Jos hän joisi koko pullon kerralla, puuduttaisiko se kurkkua tarpeeksi, että hän tukehtuisi?

Yskänlääkkeen vieressä oli vajaa pullo Jack Daniel’sia. Val nosti sen käteensä ja tuijotti etikettiä. “Starat juovat jackia.” Niin joku oli hänelle sanonut, joskus kauan sitten. Ja hän oli ostanut jackia ja hän oli juonut sitä, sillä hän oli stara. Niin hän oli päättänyt.

Val ruuvasi korkin auki. Viski lemahti, Val nyrpisti nenäänsä. Tänään hän ei ollut stara. Hänestä ei tuntunut lainkaan siltä.

Jossain kaukana lähti soimaan Dinah Washingtonin Mad About The Boyn intro. Se oli hänen settinsä viimeinen kappale ja vain kaksi ja puoli minuuttia pitkä. Minun pitäisi olla jo menossa, Val ajatteli. Hän avasi yskänlääkepullon korkin.

Hitaasti ja varmalla kädellä Val kaatoi yskänlääkkeen Jack Daniel’s pulloon. Yskänlääkkeen tuoksu oli sairaalloisen imelä. Se oli tummaa nestettä, joka sekoittui vaaleaan viskiin ensin kierteinä ja spiraalineina. Hitaasti väri kuitenkin tasaantui.

Tämä on helvetin ruma tapa lähteä, Val ajatteli. Hän nosti katseensa peiliin. Hyvä, sopii sinulle siis. Hän tuijotti itseään silmiin.

Silloin yskänpuuska iski taas. Se sai hänen kipeiksi yskityt vatsalihaksensa kramppaamaan ja taittoi hänet kaksinkerroin. Hän yski ja yski, yritti välissä vetää henkeä. Pienen hetken hän oli varma, että hän tukehtuisi. Henki ei kerta kaikkiaan ottanut kulkeakseen. Sitten hän yskäisi vielä kerran. Jotain lennähti hänen suustaan meikkipöydälle.

Val huohotti kuin hukkuva. Hän tuijotti pieniä, ryvettyneitä myttyjä meikkipöydällä edessään. Niitä oli kahdeksan. Ne olivat kaikki eri värisiä. Val tökkäisi varovasti yhtä niistä. Se ei liikkunut. Hengiteltyään hetken hän poimi yhden niistä varovasti sormiinsa.

Se oli höyhen.

Jossain seinien takana yleisö puhkesi taputtamaan. Aplodit jatkuivat ja jatkuivat, huudot ja kiljaisut sävyttivät suosionosoituksia.

Rivakat askeleet käytävällä sekoittuivat taputuksiin. Val ponkaisi pystyyn, tuoli hänen takanaan kaatui kolisten. Hän nappasi peruukin telineestään ja kiskaisi sen päähänsä.

Kun Burton kiskaisi pukuhuoneen oven selälleen, hän oli silotteli viimeisiä haituvia.

“Val, mitä helvettiä? Stella lopetti jo! Yleisö on kuumana ja haluaa lisää! Mitä sä täällä vielä kuppaat?”

Val rykäisi ja suoristi selkänsä. “Diiva on valmis, kun diiva on valmis”, hän totesi sitten.

“Joo, aivan varmasti on, mutta diivan ois parasta olla valmis nyt, koska diiva on lavalla hetkenä minä hyvänsä!” Burton ärähti. Hän teki tilaa ja viittasi Valille.

Val vilkaisi peilikuvaansa. Se virnisti hänelle. Käy vetämässä keikkasi, hän ajatteli. Viski oottaa kyllä. Val käännähti ovea ja viittilöivää Burtonia päin. Sitten hän kääntyi takaisin peiliä päin. Hän ei katsonut itseään silmiin. Hän laski höyhenet meikkipöydällä. Niitä on kahdeksan, hän ajatteli. Ne ovat kaikki eri värisiä.

Varmalla otteella hän tarttui pullonkaulasta ja otti sen mukaansa.

Burton katsoi häntä ja hänen häkeltynyt ilmeensä sanoi ei. Val vaiensi hänet ojentamalla pullon hänelle.

“Ota toi. Tee sille jotain. Kaada vaikka viemäriin.” Burton otti pullon ja katsoi sitä hämmentyneenä.

“Val...” hän aloitti.

“Mutta älä juo sitä. Äläkä anna sitä mulle takas. Ellet sä halua kärrätä yli-ikäistä drag queenia klubiltas vatsahuuhteluun”, Val sanoi.

“Val…” Burton sanoi. Hänen äänestään oli kadonnut kaikki aiempi kiukkuinen varmuus. “Onko kaikki kunnossa?”

Val pysähtyi oviaukkoon ja kääntyi katsomaan Burtonia. “Kunnossa? Ei, ei kaikki oo kunnossa”, hän sanoi. “Mut ei se haittaa. Kaiken ei tarvii olla kunnossa.” Val oli hetken hiljaa.”Kaikki on paremmin kuin pitkään aikaan. Se riittää.”

Burton katsoi häntä silmät selällään. Val oli arvannut, ettei hän ymmärtäisi. Hän oli pohjimmiltaan bisnesmies. Hän ei ollut sateenkaarilintu. “Ois kiva jäädä rupattelemaan, mutta mulla on keikka vedettävänä”, Val sanoi. Sitten hän kiiruhti hämärään käytävään, kohti yleisön suosionosoituksia, jotka jatkuivat yhä. Hän hymyili ensimmäistä kertaa pitkään aikaan.