Syyssade vihmoi täydellä vimmalla, kun nousin autosta. Nostin kaulukset pystyyn. Vielä vuosi sitten en olisi uskonut, että joku todella tekee niin. Paljaaseen niskaan putoilevat sadepisarat saivat kuitenkin ymmärtämään eleen arvon.
Täällä rannikolla satoi aina. Tässä kaupungissa satoi aina. No, se oli vain yksi asia lisää, mihin minun oli totuttava.
Kujan suulla seisoi kaksi uniformua. He jutustelivat ja naureskelivat rennon oloisina. Aivan kuin tämä ei olisi ollut surmapaikka lainkaan.
“Näitkö sä sen mimmin sääret?” paksumpi passipoliiseista kysyi toiselta. Hän vihelsi rivosti. “Noi on kyl aikamoisia petoja sängyssä, noi demonitytöt. Sitä sanotaan, että kuolla voi sitten, kun on demonitytöltä saanu. Ja sehän on onneks tässä kaupungissa helppoa!” Toinen lättäjalka, nuorempi juippi, näytti siltä, ettei hän olisi halunnut kuunnella. Hän pakenikin ilolla keskustelua huomatessaan minut.
“Herra komisario!” hän sanoi ja suoristi selkäänsä.
“Mikä tässä kaupungissa on helppoa? Kuoleminen?” minä kysyin paksummalta. Hän näytti hieman häkeltyneeltä.
“Ööh, tota. Eikun siis saada demonitytöltä. Kun niitä on joka kadunkulmassa. Kauppaamassa itteään. Niin se ei oo vaikeeta.”
“Niin, eihän se vaikeeta ole. Laitonta kylläkin”, minä sanoin. Paksu konstaapeli yritti änkyttää jonkinlaista vastausta. “Onko komisario Preston jo paikalla?” minä keskeytin hänen yninänsä.
“Kyllä on, komisario...”, nuorempi konstaapeli sanoi.
“Langley. Komisario Langley.”
“Komisario Preston on jo peremmällä.” Minä nyökkäsin. Nuorukainen kohotti eristysnauhaa, jotta pääsin siitä ali.
Vasta pari askelta käveltyäni tajusin, että olisi pitänyt kysyä pojun nimeä. Minun oli jossain vaiheessa opittava tunnistamaan piirin poliisit, edes näöltä. Heitä oli niin paljon, että minun oli parempi aloittaa ennemmin kuin myöhemmin.
Kujalla oli pari teknisen puolen kundia räpsimässä kuvia. Preston tuijotti heidän puuhailuaan kädet taskussa ja sätkä suupielessä tupruten.
“Pääsit sitten paikalle”, hän sanoi katsomatta päin.
“Pääsin”, minä vastasin.
Sadepisarat olivat täplittäneet silmälasini. Hemmetin ikänäkö.
“Mitä me tiedetään?” minä kysyin.
Preston kohautti olkiaan. “Papereitten mukaan tytön nimi on Ella Ward. Saattaa olla, saattaa olla olematta. Hän on demonityttö, ja aika ilmiselvästi katuhuora. Siinä on toistaiseksi kaikki.”
“Taidan vilkaista vähän tarkemmin”, minä sanoin.
“Ihan vapaasti”, Preston hymähti.
Kävelin muutaman askeleen lähemmäs. Veren haju löi vasten kasvoja läpi roskien ja jätteen löyhkän. Tekniikan pojat olivat virittäneet kuvaamista varten kirkkaat lamput muutoin niin hämärälle kujalle. Kyykistyin ihan tytön viereen nähdäkseni jotain. Helkutti, minun on pyyhittävä nämä rillit, minä manailin itsekseni. Otin ne kasvoiltani ja ryhdyin pyyhkimään niitä takin liepeeseen.
Ilman silmälasejakin oli selvää, että tyttö oli prostituoitu. Hänen pitkiä sääriään peittivät repeytyneet verkkosukkahousut. Minihame viisti vesirajaa, jonkinlainen korsetti puristi rinnat pystyyn, vaikka hän makasi selällään. Verilammikko oli levinnyt kaikkialle hänen ympärilleen. Veitsen iskuja oli rinnassa enemmän kuin tarpeeksi.
Laitoin silmälasit päähäni ja katsoin hänen kasvojaan.
Olin vähällä kaatua selälleni, Jouduin ottamaan kädellä tukea ja kompuroin pystyyn. Käänsin selkäni ruumiille. Tekniikan pojat tuijottivat minua. Preston kiskaisi minut sivummalle.
“Langley, ootko sä humalassa?” hän tivasi.
“En ole. Toi vaan...” Pysähdyin vetämään henkeä. Mitä minä olin oikeastaan säpsähtänyt? “Toi tyttö… Se näyttää ihan mun tyttäreltä.”
Preston katsoi minua kulmat kohollaan. “Ai”, hän sanoi. “Johtuuko se sarvista otsasta vai pistohaavoista rinnassa?”
Tuijotin Prestonia. Hän oli tumpannut sätkänsä ja hymyili ivallista hymyään. “Preston, sä olet kusipää”, minä sanoin. “Oikee kokovartalo mulkku.”
Preston heilautti päätään. “Saattaapi olla. Mut enemmän mua kiinnostaa, pystytkö sä hoitamaan tätä keissiä.”
“Kyllä mä pystyn. Ja mun tyttäreni ei oo demoni. Hän voi oikein hyvin ja asuu sisämaassa äitinsä kanssa. Kiitos vaan kysymästä”, minä murahdin.
“Aah, vai sellanen tarina.” Preston nyökytteli tietäväisesti. Hän hymyili yhä ivallista hymyään.
“Jos jätetään vaan mun tarinani suosiolla rauhaan. Mikä tytön tarina on? Sukulaisia? Osoitetta?”
“Ei sukulaisia täällä päin. Luultavasti muuttanut tänne jostain tuppukylästä, kun sarvet on alkanu kasvaa. Niin ne kaikki tekee. Tää kaupunki vetää demoneja puoleensa ku paska kärpäsiä.” Preston sylkäisi. “Osoite löytyy, samassa osotteessa asuu toinenkin henkilö, Taylor Kempf. Suhteen laadusta ei tietoa.”
33“No, siinä tapauksessa tämä Taylor on varmaan meijän ykkösepäilty.”
Preston katsoi minua kummasti. “Niin, no jos tätä juttua nyt ruvetaan selvittämällä selvittämään, niin kyllä varmaan joo”, hän sanoi.
“Mitä sä tarkotat?” minä kysyin. En pitänyt Prestonin äänensävystä.
Preston huokasi. “Langley, mä ymmärrän, että sulla on vielä totuttelemista ison kaupungin kuvioihin”, hän sanoi. “Jos me ruvetaan selvittelee jokaisen demonitytön kuolemaa, ei me ehitä muuta tekemäänkään.”
“Korjaa mua, jos mä oon väärässä, mutta eikös se vähän niin ku oo meijän homma? Selvittää jokaisen demonitytön kuolema?” minä kysyin.
Preston hymähti. “No, kyllä sä voit mennä sitä Tayloria jututtamaan, jos susta tuntuu siltä, että tähän kannattaa tuhlata paukkuja. Osoite on tässä.” Preston ojensi minulle paperilapun, johon oli suherrettu nopeasti osoite. “Pidä ase valmiina, näistä demonien kanssa vehtaavista hepuista ei koskaan oikein tiedä.”
“Te laitatte varmaan täällä hommat kasaan ja tytön pussiin?” minä kysyin.
Preston nyökkäsi ja sytytti uuden sätkän. Hän jäi katselemaan tekniikan työskentelyä, kun minä suunnistin ulos kujalta. Paksumpi konstaapeli mulkaisi minua häijysti, nuorempi nyökkäsi.
Autolle asti päästyäni silmälasini olivat jälleen sadepisaroiden tahrimat. Pitäisikö minun ruveta käyttämään sellaista falskia lierihattua kuin Preston? Istuin kuskin paikalle ja kuivasin pimeässä autossa silmälasejani.
Kun sain rillit takaisin nenälleni, otin kaksin käsin ratista kiinni ja vedin henkeä. Demonitytön kasvot kummittelivat mielessäni. Ella Ward. Hän oli näyttänyt aivan Agnesilta. Otsasta törröttäviä sarvia lukuunottamatta tietysti.
Kaivoin kännykän taskustani. Minulla ei ollut Agnesin numeroa. Oli pakko soittaa Reginalle. Puhelin hälytti pitkän aikaa. Saatoin kuvitella, kuinka Regina tuijotti kännykän näyttöä ja mietti, vastatako vai ei.
Lopulta hän vastasi. “Tiedätkö sä lainkaan, mitä kello on?” hän kivahti puhelimeen.
“Tiedän”, minä vastasin. “Anteeks, että mä soitan näin myöhään, meillä vaan oli töissä yks juttu ja mä… mä halusin varmistaa, että Agnesilla on kaikki kunnossa.”
“No, Agnesilla ei oo mitään hätää”, Regina sanoi.Hän ei kuulostanut enää niin kiukkuiselta, pikemminkin väsyneeltä.
“Voisinko mä… voitasko me vaihtaa Agnesin kanssa sananen tai pari?” minä kysyin. Pidätin hengitystä vastausta odottaessani.
“Paul, eikö me sovittu tästä? Mä en haluu sua Agnesin elämään”, Regina lopulta sanoi. “Ja sitä paitsi Agnes on jo nukkumassa. Sillä on koulua huomenna.”
En vastannut mitään. Mitä tuohon voi sanoa? Kumpikaan meistä ei kuitenkaan sulkenut puhelinta, kuuntelimme hetken toistemme hengitystä.
“Mitä sulle kävi töissä?” Regina lopulta kysyi.
“Äh, tää on ihan tyhmä juttu. Me tutkitaan yhen tytön surmaa ja se tyttö… No, se oli ihan Agnesin näkönen.”
Regina oli hiljaa linjan toisessa päässä.
“Sanoitko sä, että se tyttö oli murhattu?” hän lopulta sanoi.
“No siis, me ei tiedetä vielä onko kyseessä murha vai...”
“Se tyttö on kuitenkin kuollut.”
“On.”
“No, se ei oo Agnes. Agnes on täällä ja ihan kunnossa. Hyvää yötä.”
“Hyvää yötä”, minä sanoin vaimenneelle linjalle.
