Syvyydet

Joku hakkaa ovea. Ei soita ovikelloa, ei koputa. Hakkaa ovea.

Minä kompuroin pystyyn sohvalta. Huitaisen melkein puolitäyden viskilasin nurin yrittäessäni ylös.

Mitä kello on? Sälekaihdinten välistä siivilöityy valoa, ei ole yö.

Otan seinästä tukea. Olen enemmän humalassa kuin krapulassa. En siis ole voinut nukkua kauaa.

Joku hakkaa edelleen ovea. “Avaa se ovi”, Hilja huikkaa keittiökomerosta.

Lähden hoipperoimaan ovelle päin. “Tullaan, tullaan!” minä huudan mennessäni.

Ovella vedän henkeä. Kuka ihme se voi olla? Raotan ovea, ihan aavistuksen verran vain. Se on Klaus. Hän on pukeutunut pikkutakkiin, hiukset on sliipattu.

“Avaa ovi, Kennet”, hän sanoo.

“En avaa”, minä sanon.

Klaus pyöräyttää silmiään. ”No, älä sitten”, hän sanoo. Sitten hän nappaa ovesta kiinni ja kiskaisee sen auki. Hän marssii sisään ennen kun ehdin estää. Minun pitäisi hankkia sellainen ketju, minä ajattelen kun seuraan häntä yksiön hämärään.

“Helvetti, mikä löyhkä”, Klaus hymähtää. “Siivootko sä täällä loukossas koskaan?”

“Mä en varsinaisesti odottanut vieraita”, minä mutisen.

“Mä tarviin sun apuas. Sun ja Hiljan” , Klaus sanoo. Hän kuulostaa äkkiä vakavalta.

“No, mä en pysty auttamaan sua. Eti joku muu”, minä ärähdän.

“Sä oot mun veljeni. Sun kuuluu auttaa mua”, Klaus sanoo. Tuijotan häntä kiukkuisena. Miten hän kehtaa marssia tänne sisään ja vaatia apua?

“Missä sä kuvittelit, että mä autan sua? Miten sä kuvittelit, että mä pystyn auttamaan sua?” minä kysyn, vaikka tiedän jo vastauksen. Ei Klaus minun pakeilleni tule  muuttoapua pyytämään.

“Mun tarvii saada yhteys toiselle puolelle”, Klaus sanoo. Siinä se sitten tuli. “Syvälle toiselle puolelle.”

“Luuletko sä, että mä pystyn kutsumaan kuolleita tässä kunnossa?” minä huudan. “Jos sä et oo pannu merkille, mä oon kännissä kun käki!”

Klaus katsoo minua arvioivasti silmät sirrillään. “Ja mä kun luulin, että tää löyhkä lähtee tästä kämpästä.” Sitten hän ponnahtaa liikkeelle ja suuntaa kylpyhuoneeseen.

“Hei, mitä helvettiä sä nyt...” minä alotan.

“Mee vaan istumaan, okei?”

Jostain syystä tottelen häntä. Hänellä oli taito sanoa jotkin asiat niin, että ne vain tuntuivat hyviltä ideoilta. Hän oli saanut meidän perheessämme kaikki hyödylliset taidot.

“Klaus tuli sitten kylään?”

Säpsähdän Hiljan ääntä. Hän on tullut keittokomeron ovelle. Häntä ei ole näkynyt viime aikoina paljoa, ja tuntuu oudolta, että hän vain seisoo siinä.

“Miten sattukaan, että te ootte molemmat täällä samaan aikaan”, minä murahdan.

“Minä haluaisin huomauttaa, että tämä on minunkin kotini. Jos sinä et olisi jatkuvasti niin tolkuttomassa humalassa, sinä huomaisit minunkin asuvan täällä”, Hilja sanoi.

“Tämä on minun kotini”, minä ärähdän. “Sinä vain kummittelet täällä.” Kadun sanojani saman tien. Hilja katsoo minua alakuloisesti.

“Vai niin. No, minä menen nyt keittämään teetä”, hän ilmoittaa ja kääntyy kannoillaan takaisin keittokomeroon.

Klaus kolistelee kylpyhuoneessa. “Eikö sulla ole helvetti vieköön ämpäriä täällä?” hän manaa.

“Sano hänelle, että siivouskomerossa on”, Hilja huikkaa keittokomerosta.

“Siivouskomerossa on”, minä sanon alistuneesti.

“Siivouskomero on eteisessä”, Hilja sanoo terävästi.

“Kyllä mä tiedän, että siivouskomero on eteisessä!” minä ärähdän.

Klaus työntää päänsä kylppärin ovesta. “Mitä sä täällä huutelet?”

“Että siivouskomero on eteisessä”, minä huokaan. Klaus suuntaa eteiseen vastaamatta mitään.

“Klaus ottaa maitoa, mutta ei sokeria?” Hilja kysyy keittokomerosta.

“Hitostako minä tiedän”, minä kivahdan.

“Noh noh, hän on sinun veljesi kuitenkin. Vai olisiko se ollut kaksi palaa sokeria?” Hilja höpöttelee.

Klaus tulee olohuoneeseen valkoista ämpäriä heilutellen. Hän huomaa porisevan vedenkeittimen. “Hilja taitaa olla täällä?” hän sanoo. “Sano hänelle, että maitoa, ei sokeria”, hän sanoi.

“Ei mun tarvii sille mitään sanoa, se kuulee sut kyllä oikein hyvin”, minä ärähdän.

“Niin, niin tietysti”, Klaus sanoo ja vetää tuolin minua vastapäätä. Hän ojentaa valkoisen ämpärin juhlallisesti minulle.

¨”Mitä helvettiä mun on tarkotus tällä tehä? Luuletko sä, että mä rupean moppaamaan täällä?” minä sanon.

Klaus katsoo minua silmiin. Hänen ilmettään on vaikea lukea. Hän näyttää oikeastaan siltä, kuin olisi pahoillaan. “Kennet, kuinka pitkään sä oot ollu kännissä? Koska sä oot viimeks ollu selvänä?”

“En mä tiedä. Viime viikolla? En mä oo paljon pitänyt kirjaa”, minä sanon. Klausin katse on vaikea kohdata. Hän näyttää siistiltä ja huolitellulta pikkutakissaan. Olen kiusallisen tietoinen siiitä, ettei minulla ole päälläni kuin bokserit ja likainen aamutakki.

“Kolme viikkoa!” Hilja huutaa keittokomerosta. “Kolme viikkoa on siitä, kun sinä viimeksi olit tarpeeksi selvänä viedäksesi pullot kauppaan, pirhana!”

En vastaa mitään. Tiedän, ettei Klaus kuule häntä.

“Kennet, mä tiedän, että sä otit Kristerin kuoleman aika raskaasti. Raskaammin ku me muut.” Klaus sanoo.

“Raskaammin kun te muut? Raskaammin? Klaus helvetti, sun ei tarvii kuulla sen ääntä! Sun ei tarvii kuulla, kun se kutsuu sun nimee pimeessä! Sun ei tarvii kuulla sitä pelkoa ja hätää!” Kasvojani kuumottaa. “Se tietää, että mä kuulen. Joten se kutsuu. Vaikken mä voi tehä mitään.” Pyyhkäisen silmäkulmaani. “Joten onko mikään ihme, että mä juon?”

“Kennet, mä tiedän. Mä oon pahoillani. En mä tekis tätä sulle, jos mulla ois vaihtoehtoja. Mutta mä tarviin sua, ja mä tarviin sua selvin päin.” Klaus katsoo minua vakava ilme kasvoillaan.

Pitelen ämpäriä välissämme. “Okei, no mitä sä haluut mun tällä ämpärillä tekevän?”

“Sä tajuut kohta. Me otetaan nyt tällanen pikakelaus. Seuraavat viis minuuttia voi tuntua vähän häijyiltä, mutta mä lupaan, että sen jälkeen helpottaa”, Klaus sanoo. Hän valikoi kaulassaan roikkuvien amulettien seasta oikeaa. Löydettyään sen hän avaa ketjun lukon niskastaan ja ottaa amuletin käteensä.

“Mä en tajua. Mitä sä aiot pikakelata?” minä kysyn.

“Sun krapulas”, Klaus sanoo ja painaa amuletin otsaani vasten.

Hetken aikaa kehossani tuntuu kummallinen, polttava tunne. Kylkeeni alkaa pistää.

Sitten krapula iskee.

Vatsani kääntyy ympäri. Oksennan ämpäriin, jota pitelen. Oksennus löyhkää viskiltä ja vatsahapolta. Oksennan uudestaan, kunnes sisälläni ei ole mitään oksennettavaa. Vatsani ei kuitenkaan suostu sitä uskomaan, vaan yrittää kaikin voimin puristaa viimeisetkin myrkyt sisältään.

Joku ryhty takomaan kalloani pajavasaralla. Sisältäpäin.

Teekupin kilahdus sohvapöydälle on kuin naskali otsalohkooni. Hilja hymyilee anteeksipyytävästi ja laskee Buranan kupin viereen. Klaus katsoo teekuppia yllättyneenä. Sitten hän vilkaisee kelloaan.

“Sano, kun olo alkaa helpottaa. Mä selitän sitten tarkemmin.” Hän nousee ylös. “Mä tuon sulle lasin vettä”, hän sanoo. “Tai ehkä pari”, hän toteaa sitten. Yritän nyökätä. Suussani maistuu kuolema. Kylmä hiki kohoaa otsalleni.

“Tiedätkö, kun sinä muutit tänne, minä olin niin hyvilläni”, Hilja sanoo. Hän on jäänyt sohvapöydän viereen. “Saada nyt tuollainen nuori herrasmies, joka kaiken kukkuraksi näkee minut. Kuulee minut.  Mutta et sinä sitten ollutkaan ihan niiden kaikkien odotusten arvoinen.” Minä mulkaisen Hiljaa.

“Tässä on...” Puhuminen tuntuu raskaalta. “Tässä on ollut vähän… asioita.”

“No, nyt sinulla on mahdollisuus ryhdistäytyä”, Hilja sanoo hiljaa. “Velj3esi tarvitsee apuasi.”