Gor-Gulga

Minun keittiössäni asuu hirviö. Sen nimi on Gor-Gulga.

Joku kenties sanoisi, että Gor-Gulga on demoni. Minä ainakin sanon niin, ja koska Gor-Gulga on minun hirviöni, minä saan päättää. Hirviöistä on yleensä niin vaikea sanoa, jokaisella meillä kun on omansa. Jokainen hirviö on erilainen, siksi niiden määritteleminen kladistiikoin ja taksonomioin on hullun hommaa.

Minä tiedän, että isällänikin oli oma hirviönsä. Se asui keittiössä, aivan kuten Gor-Gulga, mutta sillä ei ollut nimeä. Toisinaan minä mietin, että kenties Gor-Gulga on siitä siinnyt. Jos hirviöt siis syntyvät siihen tapaan.

Kun olin lapsi, en pitänyt nimetöntä hirviötä keittiössämme juuri minään. Se oli pieni ja heiveröinen, kaiken aikaa henkitoreissaan. Lähinnä minä pidin isääni hulluna, kun hän kävi taistoon sitä vastaan joka ainoa ilta. Vähänpä minä silloin tiesin.

Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että vaikka isäni oli vanha mies jo syntyessäni, hänkin oli joskus ollut nuori. En osannut kuvitella häntä nuorena, tekemässä samanlaisia virheitä kuin minä nyt. Silti hänkin oli joskus ollut nuori. Nuori ja hölmö.

Kun olin muuttanut pois isäni luota, olin kuplinut ilosta. Ei enää jokailtaisia taisteluita hirviön kanssa! Ei kärttyilyä, ei äksymistä, kun en osallistunut taistoihin. Vapaus odotti aivan nurkan takana.

Kun Gor-Gulga ilmaantui, en pitänyt sitä juuri minään. Siinä se makasi, tiskialtaan pohjalla, ja tuijotti minua. Tiesin voivani päihittää sen koska tahansa, ja muutaman kerran minä näytinkin sille, kuka tässä asunnossa oikein käski ja kuka komensi. Olisi ollut kunnon kalajuttu puhua niistä kerroista taisteluina.

Uskottelin itselleni, että jatkossakin taistot olisivat yhtä helppoja. On niin helppo tuudittautua siihen varmuuteen, jonka usko omaan voittamattomuuteen synnyttää. Juuri siihen varmuuteen Gor-Gulgan kaltaisten hirviöiden voima perustuu. Sellaiset hirviöt eivät nimittäin koskaan kuole, eivät lopullisesti. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Niin isäni oli tehnyt aikanaan, hän oli tehnyt jokailtaisesta taistelusta oman rituaalinsa, alati toistuvan riitin, joka piti hänen hirviönsä hallinnassa ja elämänsä järjestyksessä. Se minun olisi pitänyt häneltä oppia.

Kyllä me pärjäilimme Gor-Gulgan kanssa. Pienen opiskelijaboksini keittiö oli ahdas komero, jossa mahtui hädin tuskin kääntymään, mutta se oli sentään rajattu muusta asunnosta. Ei siis haitannut, jos Gor-Gulga välillä riehaantui. Ja kyllähän hän riehaantui, kun opinnoissani tuli hektisempiä kausia, enkä jaksanut selättää sitä säännöllisesti. Taistelut kävivät välillä raskaiksi, mutta minä pystyin siihen kyllä.

Ongelmat alkoivat todella vasta, kun toisen opiskeluvuoteni keväällä aloin seurustella.

Niina oli kuvankaunis musiikkitieteen fuksi. Me tapasimme opiskelijabileissä ja makean boolin rohkaisemana päädyin tanssimaan hänen kanssaan. Olin yllättynyt, että hän kiinnostui minusta, olinhan minä jo nuorena miehenä ainakin sisäpuolelta pölyinen historioitsija, eivätkä juttuni noottikriisistä tai toisesta maailmansodasta yleensä tehneet vaikutusta juuri kehenkään, varsinkaan kauniisiin tyttöihin. Enkä minä sitä paitsi ymmärtänyt musiikista juuri mitään.

Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että me rakastuimme palavasti.

Niina asui ihan yliopiston tuntumassa. Hänen asuntonsa oli tilava ja kodikas, vaikkakin remontin tarpeessa. Aluksi ihmettelin, kuinka hänellä oikein oli varaa sellaiseen asuntoon, kunnes selvisi, että hänen isänsä maksoi vuokran.

Hänen isänsä oli eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri, joka ei leskeksi jäätyään tiennyt mihin rahansa käyttäisi. Minusta tuntui, että minun kuuluisi olla katkera – olihan minun isäni köyhä tilintarkastaja – mutta päästessäni nauttimaan Niinan asunnosta enemmän kuin tarpeeksi, en kerta kaikkiaan osannut.

Gor-Gulgalle minun seurusteluni tietysti sopi paremmin kuin hyvin. Se nimittäin tarkoitti sitä, että olin kotona koko ajan vähemmän aikaa, ja silloin kun olin kotona, oli Gor-Gulgan kanssa kamppailu minulla viimeisenä mielessä.

Aluksi yritin esittää, että halusin viettää aikaa myös kotona, mutta tosiasia oli, että en minä halunnut. Minun kodissani oli ahdasta ja tunkkaista. Ja tietysti Gor-Gulga.

Kun Niinakaan ei erityisemmin halunnut minun lähtevän luotaan, kotikäyntini typistyivät siihen, että vaihdoin puhtaat bokserit. Toisinaan jäin yöksi, lähinnä muodon vuoksi. Täytyihän minun kotona välillä yöpyä, eihän minun muuten ollut mitään järkeä maksaa vuokraa.

Kun minä olin poissa, Gor-Gulga kasvoi. En tiedä, kuinka se oli mahdollista, mutta voin vannoa, että se kasvoi. Aamuisin, kun heräsin, se oli suurempi kuin koskaan ennen, ja minä pakenin asunnostani. Vietin paljon aikaa yliopistolla. Söin yliopistoruokaloissa, sillä keittiöni oli muuttunut Gor-Gulgan valtakunnaksi, jossa kuolevaiset eivät kulkeneet.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui, vääjäämätön. Me puhuimme usein Niinan kanssa, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa minun luonani. Hän oli kyllä käynyt boksissani, pariinkin otteeseen, mutta yleensä vain kääntymässä.

Aihe oli vaikea, eihän kumpikaan meistä halunnut sanoa, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Minun kotini oli kuitenkin keskellä ei mitään, ja vaikka se olisi ollut kaiken mahdollisen lähellä, ei siellä luultavasti olisi tullut vietettyä aikaa. Olin valinnut sen aikanaan siksi, että sitä oli tarjottu minulle, ja toiselta paikkakunnalta muuttaessa tärkeintä oli saada katto pään päälle. En silloin ollut edes kuvitellut viettäväni aikaa kodissani jonkun Niinan kaltaisen kanssa.

Kun se tapahtui, oli toukokuu. Kevät oli saapunut kaupunkiin, tuonut mukanaan leskenlehdet ja paljastanut pesemättömät ikkunat armottomalla valollaan. Olimme Niinan kanssa päättäneet viettää viikonlopun minun luonani, katsoa sarjoja nousematta sängystä lainkaan.

Se oli hyvä suunnitelma.

Minun oli ollut tarkoitus siivotakin, taistella Gor-Gulgaa vastaan ennen viikonloppua. Olin kuitenkin päätynyt viettämään koko edeltävän viikon Niinan sängyssä ja siivoaminen oli jäänyt.

Siivoton kämppäni ei kuitenkaan Niinaa liiemmin tuntunut haittaavan. Perjantai-ilta meni oikein mukavasti, katsoimme kahdeksan jaksoa How I Met Your Motheria. Gor-Gulga oli hiljaa keittiössä. Meillä ei ollut sinne mitään asiaa, sillä minä olin varautunut. Olimme hakeneet hampurilaisateriat McDonald’sista. Karkkia ja sipsejä riitti läpi yön. Ainoa mikä puuttui, oli aamupala. Voisimme kuitenkin käydä aamullakin jossain ulkona. Opintotuki oli tullut juuri.

Olin onnellinen. En osannut aavistaakaan, että keittiön hämärässä Gor-Gulga, se kelmi, punoi juoniaan.

Havahduin aamulla johonkin ääneen, aivan kuin ovi olisi käynyt, mutta se, mikä sai minut todella heräämään, oli tyhjyys sängyssäni. Olin nukahtanut Niina turvallisesti kainalooni käpertyneenä. Herätessäni vieressäni oli kuitenkin vain vanunut tyyny.

Minä ponkaisin sängystä ylös. Asuntoni ei ollut suuri ja pikaisella vilkaisulla oli selvää, ettei hän ollut siellä. Niina oli poissa.

Keittiökomeron ovi oli raollaan. Oliko se ollut illalla raollaan?

Ovenraosta silmiini osui Gor-Gulga. Näytti siltä, kuin se olisi virnistänyt. Sillä hetkellä oivalsin sen. Niinan täytyi olla hänen kynsissään! Se kelmi oli nähnyt Niinan ja minun nukkuessani jättänyt keittiöni, valtakuntansa, kaapatakseen Niinan omakseen!

Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme, minä ja Gor-Gulga. Sitten päätin, että tekisin sen, mikä oli odottanut tekemistään aivan tarpeeksi pitkään. Vedin kumihanskat käteeni ja valmistauduin kohtaamaan Gor-Gulgan.

Kuumuus ja kuluneet viikot olivat kuitenkin tehneet taistosta hurjemman kuin osasin aavistaa.

Gor-Gulgan löyhkä iski vasten kasvojani jo astuessani keittiökomeroon, ja käydessäni Gor-Gulgan kimppuun tunsin kumisen hanskani läpi vatsanahkaa peittävän mädän kasvuston. Silloin tiesin, etten pärjäisi yksin.

Kompastellessani henkitoriessani ulos keittiöstä minä riivin kumihanskat käsistäni. Lysähdin istumaan ja vedin henkeä. Siinä istuessani minä muistin isäni ja hänen nimettömän hirviönsä. Muistin hänen loputtoman, säntillisen taistonsa sitä vastaan.

Hän ei ollut koskaan kertonut minulle, missä äiti oli.

Otin kännykän ja näppäilin numeron. Jos joku tässä maailmassa osasi auttaa, se oli hän. Niina oli saatava takaisin.

Ulos kuoresta

Painoin peukaloni Shinjun ulkoven tunnistinta vasten ties kuinka monennen kerran. “Sormenjälki tunnistettu: Akiyama, Hideaki. Sisäänpääsy estetty. Ota yhteyttä järjestelmänvalvojaan”, ilmoitti mekaaninen ääni taas kerran. Läimäisin seinää turhautuneena. Hyvähän laitteen oli puhua! Shinjusta ei ollut kuulunut miltei viikkoon, häneen ei saanut yhteyttä millään tavalla: Ei virtuaalin kautta, ei puheluin. Savumerkkejä en ollut vielä kokeillut, mutta ilmeisesti se olisi seuraavana listalla, kun paikan päälle ilmaantuminenkaan ei auttanut.

Olin jo luovuttamassa, kun jostain kuului pieni surahdus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja huomasin miltei suoraan yläpuolellani kameran. Se oli niin hyvin piilotettu materiaalin pintaan, etten ollut aluksi edes huomannut sitä. Vasta nyt, kun se oli liikahtanut hitusen verran, se oli kiinnittänyt huomioni.

Jos kamera liikkui, se luultavasti tarkoitti, että joku katseli minua. Nostin kättäni varovasti ja vilkutin.

Kaiuttimet särähtivät. “Hideaki”, kuului ääni. Se ei järjestelmän hajutonta ja mautonta puhetta. Se oli Shinjun ääni. “Mitä sinä haluat?” se kysyi.

“Mitäkö mä haluan? Mä tulin moikkaamaan. Sua ei oo näkyny aikoihin! Onks kaikki kunnossa? Ootko sä ylipäätään hengissä?” minä sanoin, hieman yllättyneenä saamastani vastaanotosta.

“Olen hengissä, kaikki on kunnossa. Tavataan...” Shinju selvästi empi hetken. “Tavataan viikon päästä”, hän sitten lopetti.

“Hei!” minä huusin ja säntäsin ovea vasten. “Et sä voi tällai lopettaa! Miten niin nähään viikon päästä? Pitäiskö mun tällä uskoa, että kaikki on kunnossa!”

Kamera liikahti taas, se seurasi liikettäni. Katsoin suoraan kameran silmään  – tai siihen, missä oletin sen olevan. “Shinju!” minä älähdin. “Päästä mut nyt sisään!”

“Ootko sä yksin siellä?” särähti kaiuttimesta.

“No, oon! Mikä hitto sua nyt vaivaa?” minä vastasin

“Eikä kukaan seurannu sua?” Kamera kääntyili villisti.

“Miks kukaan ois seurannu mua?” minä kysyin hämmentyneenä. “Ootko sä jossain vaikeuksissa?”

“En”, kuului kaiuttimista. “En mä oo missään vaikeuksissa. Tuu nopeesti sisälle.” Ääni piippasi ilmaistakseen lukon auenneen. Syöksähdin sisään kiireellä tietämättä, mitä odottaa.

Sisällä kaikki oli siistiä ja valoisaa. Shinjun asunnossa oli aina siistiä, mutta nyt tuntui siltä, että rikattomuus suorastaan hohkasi seinistä ja lattioista. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kuulin naksahduksen, kun ovi lukittui uudestaan takanani.

Hän seisoi portaiden yläpäässä.

Otin tukea seinästä. Hän todennäköisesti vihasi sitä, olivathan käteni likaiset, mutta jotain minä tarvitsin pysyäkseni pystyssä.

Hän käveli alas portaita hitain askelin. Minä katselin häntä. En oikein tiedä, mistä minä hänet tunnistin: hän näytti paljon lyhyemmältä, hennommalta kuin koskaan ennen. Hän näytti alastomalta, vaikka hän oli pukeutunut ihonmyötäiseen, valkeaan trikoo-asuun. Joka puolelta hänen kehoaan törröttävät johdonpätkät, jotka eivät kiinnittyneet yhtään mihinkään olivat kuitenkin niin lohduttomat, että sain hädin tuskin henkeä. Hän käveli minua kohti ja pysähtyi eteeni. Seisoimme siinä, toinen toistamme tuijottaen. Hän ei sanonut mitään. Hiljaisuus välillämme venyi ja paisui, kunnes tajusin, että minun oli puhkaistava se.

“Shinju...” sana tuntui kummalta ja karhealta suussani. “Mitä… mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin.

Hän seisoi siinä ja tuijotti minua. Hänen silmänsä olivat siniset, minä huomasin. Oli kumma tajuta, etten ollut koskaan nähnyt niitä ilman visiiriä välillämme.

“Minä kasvoin”, hän lopulta vastasi.

Tuijotin häntä. Minulla kesti hyvä tovi tajuta, ettei hänen vastauksensa todellakaan vastannu kysymykseeni.

“Niin, mutta siis… missä sinun kuoresi oikein on?” minä sopersin.

“Tässä ihmiskehossa on ongelmansa”, hän sanoi. “Esimerkiksi se, että se kasvaa.”

Räpyttelin silmiäni.

“En enää mahtunut kuoreeni. Minä kasvoin liian isoksi. Minun oli murtauduttava ulos.”

“En… en tiennyt, että te voitte tehdä jotain sellaista”, minä sanoin.

“Kaikki astacoidit joutuvat tekemään niin. Jotkut useamman kerran elämässään” hän sanoi. Hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään. Ilman kuortaan hän oli minua lyhyempi. Hänen äänensä oli kuitenkin sama kuin aina. Jostain syystä en ollut hetkeäkään epäillyt, että se oli juuri hän.

“Mikset sinä… kertonut mitään?” minä kysyin.

“Tämä on hyvin vaarallista aikaa astacoidille. Ilman kuortamme olemme haavoittuvaisia, kuin tavallisia ihmisiä. Ymmärtänet, että tästä ei mielellään huudella pitkin”, hän selitti.

Miksi ihmeessä hänen täytyi olla niin tyrmäävän kaunis? Kaunis oli juuri oikea sana. Vaikka hänen ruumiinsa oli androgyyni, vailla mitään piirteitä, jotka sitoisivat hänet johonkin sukupuoleen, hänestä olisi ollut vaikea puhua komeana. Kun hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään, hän oli nimenomaan kaunis. Miksi jonkun noin kauniin oli verhottava itsensä kauttaaltaan titaaniin ja teräkseen?

“Hideaki?” hän sanoi. “Kuulitko sinä mitä minä sanoin?”

Minä säpsähdin.

“Tietysti, tietysti minä kuulin.”

“Ymmärrät varmaan, että minä en olisi saanut päästää sinua sisälle. Uusi kuoreni pitäisi tulla asennettavaksi pian. Olisimme voineet tavata silloin.”

Minä nyökkäsin hitaasti.

“Joten… mitä asiaa sinulla oli?” hän kysyi, kun en sanonut mitään.

“Minä… Ei minulla mitään sen kummempaa ollut. Minä vain… olin huolissani sinusta”, sain lopulta sanottua.

“Olit huolissasi minusta?” hänen kulmansa kohosivat. “Hideaki, minä haluaisin muistuttaa sinua, että minä olen astacoidi, ja vielä viisi minuuttia sitten sinä et edes tiennyt, että me joudumme joskus luopumaan kuoristamme.”

Minä huitaisin kädelläni. “Kyllä minä tiedän, että kovan paikan tullen sinä olet huippuunsaviritetty taistelukyborgi, joka tekee vihollisista soppaa ja silppua. En minä siitä ollut huolissani.”

Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hänellä siis tosiaan oli ilmeitä; loputtomia hiljaisuuksia läpitunkemattoman visiirin läpi kohdatessa sitä alkoi joskus epäillä.

“Olin huolissani niistä hetkistä, jotka osuvat kovien paikkojen väliin. Muistatko, kun jouduin tekemään sinulle ruokaa, jotta suostuit syömään?”

Hän hymyili, ja hymyillessään hän näytti niin kovin nuorelta. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että sitä hän todella oli – tai ainakin hänen ihmisruumiinsa oli. “Totta kai minä muistan. Siihen asti minä olin syönyt vain valmismassaa. Sinun pihvisi olivat parasta, mitä olin koskaan syönyt.”

“Ei se tainnut silti voittaa sähköä suoraan seinästä?” minä hymähdin.

“Ei, mutta se auttoi minua muistamaan, etten minä ole pelkästään robotti. Että minun on myös syötävä, että minun on pidettävä huolta myös tästä ihmisruumiista.” Hän kallisti päätään. “Kiitos siitä. Ja kiitos, että tuli käymään. Nähdään taas viikon päästä.”