Painoin peukaloni Shinjun ulkoven tunnistinta vasten ties kuinka monennen kerran. “Sormenjälki tunnistettu: Akiyama, Hideaki. Sisäänpääsy estetty. Ota yhteyttä järjestelmänvalvojaan”, ilmoitti mekaaninen ääni taas kerran. Läimäisin seinää turhautuneena. Hyvähän laitteen oli puhua! Shinjusta ei ollut kuulunut miltei viikkoon, häneen ei saanut yhteyttä millään tavalla: Ei virtuaalin kautta, ei puheluin. Savumerkkejä en ollut vielä kokeillut, mutta ilmeisesti se olisi seuraavana listalla, kun paikan päälle ilmaantuminenkaan ei auttanut.
Olin jo luovuttamassa, kun jostain kuului pieni surahdus. Käänsin päätäni äänen suuntaan ja huomasin miltei suoraan yläpuolellani kameran. Se oli niin hyvin piilotettu materiaalin pintaan, etten ollut aluksi edes huomannut sitä. Vasta nyt, kun se oli liikahtanut hitusen verran, se oli kiinnittänyt huomioni.
Jos kamera liikkui, se luultavasti tarkoitti, että joku katseli minua. Nostin kättäni varovasti ja vilkutin.
Kaiuttimet särähtivät. “Hideaki”, kuului ääni. Se ei järjestelmän hajutonta ja mautonta puhetta. Se oli Shinjun ääni. “Mitä sinä haluat?” se kysyi.
“Mitäkö mä haluan? Mä tulin moikkaamaan. Sua ei oo näkyny aikoihin! Onks kaikki kunnossa? Ootko sä ylipäätään hengissä?” minä sanoin, hieman yllättyneenä saamastani vastaanotosta.
“Olen hengissä, kaikki on kunnossa. Tavataan...” Shinju selvästi empi hetken. “Tavataan viikon päästä”, hän sitten lopetti.
“Hei!” minä huusin ja säntäsin ovea vasten. “Et sä voi tällai lopettaa! Miten niin nähään viikon päästä? Pitäiskö mun tällä uskoa, että kaikki on kunnossa!”
Kamera liikahti taas, se seurasi liikettäni. Katsoin suoraan kameran silmään – tai siihen, missä oletin sen olevan. “Shinju!” minä älähdin. “Päästä mut nyt sisään!”
“Ootko sä yksin siellä?” särähti kaiuttimesta.
“No, oon! Mikä hitto sua nyt vaivaa?” minä vastasin
“Eikä kukaan seurannu sua?” Kamera kääntyili villisti.
“Miks kukaan ois seurannu mua?” minä kysyin hämmentyneenä. “Ootko sä jossain vaikeuksissa?”
“En”, kuului kaiuttimista. “En mä oo missään vaikeuksissa. Tuu nopeesti sisälle.” Ääni piippasi ilmaistakseen lukon auenneen. Syöksähdin sisään kiireellä tietämättä, mitä odottaa.
Sisällä kaikki oli siistiä ja valoisaa. Shinjun asunnossa oli aina siistiä, mutta nyt tuntui siltä, että rikattomuus suorastaan hohkasi seinistä ja lattioista. Katselin ympärilleni hämmentyneenä. Kuulin naksahduksen, kun ovi lukittui uudestaan takanani.
Hän seisoi portaiden yläpäässä.
Otin tukea seinästä. Hän todennäköisesti vihasi sitä, olivathan käteni likaiset, mutta jotain minä tarvitsin pysyäkseni pystyssä.
Hän käveli alas portaita hitain askelin. Minä katselin häntä. En oikein tiedä, mistä minä hänet tunnistin: hän näytti paljon lyhyemmältä, hennommalta kuin koskaan ennen. Hän näytti alastomalta, vaikka hän oli pukeutunut ihonmyötäiseen, valkeaan trikoo-asuun. Joka puolelta hänen kehoaan törröttävät johdonpätkät, jotka eivät kiinnittyneet yhtään mihinkään olivat kuitenkin niin lohduttomat, että sain hädin tuskin henkeä. Hän käveli minua kohti ja pysähtyi eteeni. Seisoimme siinä, toinen toistamme tuijottaen. Hän ei sanonut mitään. Hiljaisuus välillämme venyi ja paisui, kunnes tajusin, että minun oli puhkaistava se.
“Shinju...” sana tuntui kummalta ja karhealta suussani. “Mitä… mitä sinulle on tapahtunut?” minä kysyin.
Hän seisoi siinä ja tuijotti minua. Hänen silmänsä olivat siniset, minä huomasin. Oli kumma tajuta, etten ollut koskaan nähnyt niitä ilman visiiriä välillämme.
“Minä kasvoin”, hän lopulta vastasi.
Tuijotin häntä. Minulla kesti hyvä tovi tajuta, ettei hänen vastauksensa todellakaan vastannu kysymykseeni.
“Niin, mutta siis… missä sinun kuoresi oikein on?” minä sopersin.
“Tässä ihmiskehossa on ongelmansa”, hän sanoi. “Esimerkiksi se, että se kasvaa.”
Räpyttelin silmiäni.
“En enää mahtunut kuoreeni. Minä kasvoin liian isoksi. Minun oli murtauduttava ulos.”
“En… en tiennyt, että te voitte tehdä jotain sellaista”, minä sanoin.
“Kaikki astacoidit joutuvat tekemään niin. Jotkut useamman kerran elämässään” hän sanoi. Hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään. Ilman kuortaan hän oli minua lyhyempi. Hänen äänensä oli kuitenkin sama kuin aina. Jostain syystä en ollut hetkeäkään epäillyt, että se oli juuri hän.
“Mikset sinä… kertonut mitään?” minä kysyin.
“Tämä on hyvin vaarallista aikaa astacoidille. Ilman kuortamme olemme haavoittuvaisia, kuin tavallisia ihmisiä. Ymmärtänet, että tästä ei mielellään huudella pitkin”, hän selitti.
Miksi ihmeessä hänen täytyi olla niin tyrmäävän kaunis? Kaunis oli juuri oikea sana. Vaikka hänen ruumiinsa oli androgyyni, vailla mitään piirteitä, jotka sitoisivat hänet johonkin sukupuoleen, hänestä olisi ollut vaikea puhua komeana. Kun hän tuijotti minua rävähtämättä sinisillä silmillään, hän oli nimenomaan kaunis. Miksi jonkun noin kauniin oli verhottava itsensä kauttaaltaan titaaniin ja teräkseen?
“Hideaki?” hän sanoi. “Kuulitko sinä mitä minä sanoin?”
Minä säpsähdin.
“Tietysti, tietysti minä kuulin.”
“Ymmärrät varmaan, että minä en olisi saanut päästää sinua sisälle. Uusi kuoreni pitäisi tulla asennettavaksi pian. Olisimme voineet tavata silloin.”
Minä nyökkäsin hitaasti.
“Joten… mitä asiaa sinulla oli?” hän kysyi, kun en sanonut mitään.
“Minä… Ei minulla mitään sen kummempaa ollut. Minä vain… olin huolissani sinusta”, sain lopulta sanottua.
“Olit huolissasi minusta?” hänen kulmansa kohosivat. “Hideaki, minä haluaisin muistuttaa sinua, että minä olen astacoidi, ja vielä viisi minuuttia sitten sinä et edes tiennyt, että me joudumme joskus luopumaan kuoristamme.”
Minä huitaisin kädelläni. “Kyllä minä tiedän, että kovan paikan tullen sinä olet huippuunsaviritetty taistelukyborgi, joka tekee vihollisista soppaa ja silppua. En minä siitä ollut huolissani.”
Hän katsoi minua hämmentynyt ilme kasvoillaan. Hänellä siis tosiaan oli ilmeitä; loputtomia hiljaisuuksia läpitunkemattoman visiirin läpi kohdatessa sitä alkoi joskus epäillä.
“Olin huolissani niistä hetkistä, jotka osuvat kovien paikkojen väliin. Muistatko, kun jouduin tekemään sinulle ruokaa, jotta suostuit syömään?”
Hän hymyili, ja hymyillessään hän näytti niin kovin nuorelta. Jouduin muistuttamaan itseäni siitä, että sitä hän todella oli – tai ainakin hänen ihmisruumiinsa oli. “Totta kai minä muistan. Siihen asti minä olin syönyt vain valmismassaa. Sinun pihvisi olivat parasta, mitä olin koskaan syönyt.”
“Ei se tainnut silti voittaa sähköä suoraan seinästä?” minä hymähdin.
“Ei, mutta se auttoi minua muistamaan, etten minä ole pelkästään robotti. Että minun on myös syötävä, että minun on pidettävä huolta myös tästä ihmisruumiista.” Hän kallisti päätään. “Kiitos siitä. Ja kiitos, että tuli käymään. Nähdään taas viikon päästä.”
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti