Gor-Gulga

Minun keittiössäni asuu hirviö. Sen nimi on Gor-Gulga.

Joku kenties sanoisi, että Gor-Gulga on demoni. Minä ainakin sanon niin, ja koska Gor-Gulga on minun hirviöni, minä saan päättää. Hirviöistä on yleensä niin vaikea sanoa, jokaisella meillä kun on omansa. Jokainen hirviö on erilainen, siksi niiden määritteleminen kladistiikoin ja taksonomioin on hullun hommaa.

Minä tiedän, että isällänikin oli oma hirviönsä. Se asui keittiössä, aivan kuten Gor-Gulga, mutta sillä ei ollut nimeä. Toisinaan minä mietin, että kenties Gor-Gulga on siitä siinnyt. Jos hirviöt siis syntyvät siihen tapaan.

Kun olin lapsi, en pitänyt nimetöntä hirviötä keittiössämme juuri minään. Se oli pieni ja heiveröinen, kaiken aikaa henkitoreissaan. Lähinnä minä pidin isääni hulluna, kun hän kävi taistoon sitä vastaan joka ainoa ilta. Vähänpä minä silloin tiesin.

Mieleeni ei koskaan juolahtanut, että vaikka isäni oli vanha mies jo syntyessäni, hänkin oli joskus ollut nuori. En osannut kuvitella häntä nuorena, tekemässä samanlaisia virheitä kuin minä nyt. Silti hänkin oli joskus ollut nuori. Nuori ja hölmö.

Kun olin muuttanut pois isäni luota, olin kuplinut ilosta. Ei enää jokailtaisia taisteluita hirviön kanssa! Ei kärttyilyä, ei äksymistä, kun en osallistunut taistoihin. Vapaus odotti aivan nurkan takana.

Kun Gor-Gulga ilmaantui, en pitänyt sitä juuri minään. Siinä se makasi, tiskialtaan pohjalla, ja tuijotti minua. Tiesin voivani päihittää sen koska tahansa, ja muutaman kerran minä näytinkin sille, kuka tässä asunnossa oikein käski ja kuka komensi. Olisi ollut kunnon kalajuttu puhua niistä kerroista taisteluina.

Uskottelin itselleni, että jatkossakin taistot olisivat yhtä helppoja. On niin helppo tuudittautua siihen varmuuteen, jonka usko omaan voittamattomuuteen synnyttää. Juuri siihen varmuuteen Gor-Gulgan kaltaisten hirviöiden voima perustuu. Sellaiset hirviöt eivät nimittäin koskaan kuole, eivät lopullisesti. Niiden kanssa on vain opittava elämään. Niin isäni oli tehnyt aikanaan, hän oli tehnyt jokailtaisesta taistelusta oman rituaalinsa, alati toistuvan riitin, joka piti hänen hirviönsä hallinnassa ja elämänsä järjestyksessä. Se minun olisi pitänyt häneltä oppia.

Kyllä me pärjäilimme Gor-Gulgan kanssa. Pienen opiskelijaboksini keittiö oli ahdas komero, jossa mahtui hädin tuskin kääntymään, mutta se oli sentään rajattu muusta asunnosta. Ei siis haitannut, jos Gor-Gulga välillä riehaantui. Ja kyllähän hän riehaantui, kun opinnoissani tuli hektisempiä kausia, enkä jaksanut selättää sitä säännöllisesti. Taistelut kävivät välillä raskaiksi, mutta minä pystyin siihen kyllä.

Ongelmat alkoivat todella vasta, kun toisen opiskeluvuoteni keväällä aloin seurustella.

Niina oli kuvankaunis musiikkitieteen fuksi. Me tapasimme opiskelijabileissä ja makean boolin rohkaisemana päädyin tanssimaan hänen kanssaan. Olin yllättynyt, että hän kiinnostui minusta, olinhan minä jo nuorena miehenä ainakin sisäpuolelta pölyinen historioitsija, eivätkä juttuni noottikriisistä tai toisesta maailmansodasta yleensä tehneet vaikutusta juuri kehenkään, varsinkaan kauniisiin tyttöihin. Enkä minä sitä paitsi ymmärtänyt musiikista juuri mitään.

Jotenkin siinä kuitenkin kävi niin, että me rakastuimme palavasti.

Niina asui ihan yliopiston tuntumassa. Hänen asuntonsa oli tilava ja kodikas, vaikkakin remontin tarpeessa. Aluksi ihmettelin, kuinka hänellä oikein oli varaa sellaiseen asuntoon, kunnes selvisi, että hänen isänsä maksoi vuokran.

Hänen isänsä oli eläkkeelle jäänyt rakennusinsinööri, joka ei leskeksi jäätyään tiennyt mihin rahansa käyttäisi. Minusta tuntui, että minun kuuluisi olla katkera – olihan minun isäni köyhä tilintarkastaja – mutta päästessäni nauttimaan Niinan asunnosta enemmän kuin tarpeeksi, en kerta kaikkiaan osannut.

Gor-Gulgalle minun seurusteluni tietysti sopi paremmin kuin hyvin. Se nimittäin tarkoitti sitä, että olin kotona koko ajan vähemmän aikaa, ja silloin kun olin kotona, oli Gor-Gulgan kanssa kamppailu minulla viimeisenä mielessä.

Aluksi yritin esittää, että halusin viettää aikaa myös kotona, mutta tosiasia oli, että en minä halunnut. Minun kodissani oli ahdasta ja tunkkaista. Ja tietysti Gor-Gulga.

Kun Niinakaan ei erityisemmin halunnut minun lähtevän luotaan, kotikäyntini typistyivät siihen, että vaihdoin puhtaat bokserit. Toisinaan jäin yöksi, lähinnä muodon vuoksi. Täytyihän minun kotona välillä yöpyä, eihän minun muuten ollut mitään järkeä maksaa vuokraa.

Kun minä olin poissa, Gor-Gulga kasvoi. En tiedä, kuinka se oli mahdollista, mutta voin vannoa, että se kasvoi. Aamuisin, kun heräsin, se oli suurempi kuin koskaan ennen, ja minä pakenin asunnostani. Vietin paljon aikaa yliopistolla. Söin yliopistoruokaloissa, sillä keittiöni oli muuttunut Gor-Gulgan valtakunnaksi, jossa kuolevaiset eivät kulkeneet.

Eräänä päivänä se sitten tapahtui, vääjäämätön. Me puhuimme usein Niinan kanssa, että meidän pitäisi viettää enemmän aikaa minun luonani. Hän oli kyllä käynyt boksissani, pariinkin otteeseen, mutta yleensä vain kääntymässä.

Aihe oli vaikea, eihän kumpikaan meistä halunnut sanoa, että hänen kotinsa oli parempi kuin minun. Minun kotini oli kuitenkin keskellä ei mitään, ja vaikka se olisi ollut kaiken mahdollisen lähellä, ei siellä luultavasti olisi tullut vietettyä aikaa. Olin valinnut sen aikanaan siksi, että sitä oli tarjottu minulle, ja toiselta paikkakunnalta muuttaessa tärkeintä oli saada katto pään päälle. En silloin ollut edes kuvitellut viettäväni aikaa kodissani jonkun Niinan kaltaisen kanssa.

Kun se tapahtui, oli toukokuu. Kevät oli saapunut kaupunkiin, tuonut mukanaan leskenlehdet ja paljastanut pesemättömät ikkunat armottomalla valollaan. Olimme Niinan kanssa päättäneet viettää viikonlopun minun luonani, katsoa sarjoja nousematta sängystä lainkaan.

Se oli hyvä suunnitelma.

Minun oli ollut tarkoitus siivotakin, taistella Gor-Gulgaa vastaan ennen viikonloppua. Olin kuitenkin päätynyt viettämään koko edeltävän viikon Niinan sängyssä ja siivoaminen oli jäänyt.

Siivoton kämppäni ei kuitenkaan Niinaa liiemmin tuntunut haittaavan. Perjantai-ilta meni oikein mukavasti, katsoimme kahdeksan jaksoa How I Met Your Motheria. Gor-Gulga oli hiljaa keittiössä. Meillä ei ollut sinne mitään asiaa, sillä minä olin varautunut. Olimme hakeneet hampurilaisateriat McDonald’sista. Karkkia ja sipsejä riitti läpi yön. Ainoa mikä puuttui, oli aamupala. Voisimme kuitenkin käydä aamullakin jossain ulkona. Opintotuki oli tullut juuri.

Olin onnellinen. En osannut aavistaakaan, että keittiön hämärässä Gor-Gulga, se kelmi, punoi juoniaan.

Havahduin aamulla johonkin ääneen, aivan kuin ovi olisi käynyt, mutta se, mikä sai minut todella heräämään, oli tyhjyys sängyssäni. Olin nukahtanut Niina turvallisesti kainalooni käpertyneenä. Herätessäni vieressäni oli kuitenkin vain vanunut tyyny.

Minä ponkaisin sängystä ylös. Asuntoni ei ollut suuri ja pikaisella vilkaisulla oli selvää, ettei hän ollut siellä. Niina oli poissa.

Keittiökomeron ovi oli raollaan. Oliko se ollut illalla raollaan?

Ovenraosta silmiini osui Gor-Gulga. Näytti siltä, kuin se olisi virnistänyt. Sillä hetkellä oivalsin sen. Niinan täytyi olla hänen kynsissään! Se kelmi oli nähnyt Niinan ja minun nukkuessani jättänyt keittiöni, valtakuntansa, kaapatakseen Niinan omakseen!

Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme, minä ja Gor-Gulga. Sitten päätin, että tekisin sen, mikä oli odottanut tekemistään aivan tarpeeksi pitkään. Vedin kumihanskat käteeni ja valmistauduin kohtaamaan Gor-Gulgan.

Kuumuus ja kuluneet viikot olivat kuitenkin tehneet taistosta hurjemman kuin osasin aavistaa.

Gor-Gulgan löyhkä iski vasten kasvojani jo astuessani keittiökomeroon, ja käydessäni Gor-Gulgan kimppuun tunsin kumisen hanskani läpi vatsanahkaa peittävän mädän kasvuston. Silloin tiesin, etten pärjäisi yksin.

Kompastellessani henkitoriessani ulos keittiöstä minä riivin kumihanskat käsistäni. Lysähdin istumaan ja vedin henkeä. Siinä istuessani minä muistin isäni ja hänen nimettömän hirviönsä. Muistin hänen loputtoman, säntillisen taistonsa sitä vastaan.

Hän ei ollut koskaan kertonut minulle, missä äiti oli.

Otin kännykän ja näppäilin numeron. Jos joku tässä maailmassa osasi auttaa, se oli hän. Niina oli saatava takaisin.