Sarvvis

“Herää.”

“...mmitäh?”

“Herää, sää laulat.”

Ante nousi viereltäni ja palasi nuotion ääreen. Nousin istumaan. Hän oli herättänyt minut varsin kovakouraisesti. Hieroin niskojani. Villapaita, jonka olin käärinyt päänaluseksi oli onneton tyyny.

Oli yhä pimeää. Miksi minä olin hereillä? Aloin hitaasti poimia, mitä Ante oli sanonut. “En mä laula”, minä sanoin. “En mä koskaan laula.”

“No, äsken sää lauloit. Et kauniisti,se myönnettäköhön, mutta hyvin selevästi sää lauloit.” Olimme kumpikin hetken hiljaa. Tuijotin rasahtelevia liekkejä.

“Mistä sää näit unta?” Ante lopulta kysyi.

“Suonjarista”, minä vastasin välittömästi. Vaikka unen yksityiskohdat sulivat päässäni kuin lumi etelärinteellä, tiesin, että olin nähnyt unta Suonjarista. En minä mistään muusta nykyään unia nähnytkään.

“Suonjar laulo”, minä sanoin. “Ja joikas. Ja huus. Sillä oli kaunis ääni, sillon ku se halus.” Anten kummastunut ilme vaati selitystä.. “Sillä oli punk-bändi. Suonjar & Stállut.” Ante naurahti nimelle.

“Vai Stállut...” hän myhäili.

“Meidän ekoilla treffeillä se pyys mut niitten keikalle. Tai no, ei se oikeestaan pyytäny. Se vaan sano, että sillä ja sen bändillä on keikka. Mutta jos nainen sanoo ekoilla treffeillä, että sillä on huomenna keikka, niin totta kai sä meet sinne”, minä höpötin.

Keikkapaikka oli ollut jokin kummallinen underground-klubi, jollaisia en tiennyt Helsingissä edes olevan. Suonjar oli tullut minua vastaan metroasemalle, kun valitin, etten löytäisi paikalle.

Hän oli pukeutunut nahkatakkiin ja risaisiin farkkuihin, hymyillyt ivallista hymyään ja johdattanut minut keikkapaikan hämärään.

Paikka oli ollut täynnä räkäisiä punkkareita, irokeesit pystyssä ja kilo rautaa kasvoissa.Suonjar sanoi menevänsä valmistautumaan ia lupasi tavata minut baaritiskillä keikan jälkeen.

Sitten hän oli poissa ja minä olin yksin keskellä sitä porukkaa. En koskaan ole tuntenut olevani niin pahasti eksyksissä, en edes silloin kun äitini hukkasi minut Hulluille Päiville.

En ole koskaan ollut punk-ihmisiä: minä pidän musiikista, jossa on melodia ja sanoista, joista saa selvää. Se vähä, mitä tiesin punkista, oli kaikkea muuta.

Notkuin tiskin kulmassa ja ryystin kaljaa, kun lämppäribändi veti keikkansa. Vihreätukkainen kundi karjui mikrofoniin jotain käsittämätöntä samalla kun basisti käytti instrumenttiaan lyömäsoittimena.

Bändien välillä mietin jo, pitäisikö minun vain mennä, mutta sitten valot sammuivat. Puheensorina taukosi, katseet kääntyivät. Minä laitoin kameran valmiiksi.

Kun valot syttyivät, ne olivat vihreät. Suonjar seisoi jo lavalla. Minulla tosin kesti hetki tajuta, että hän oli Suonjar, niin erilaiselta hän näytti. Samat risaiset farkut hänellä oli, mutta nahkatakki oli jäänyt pois. Yläkehonsa peittona hänellä oli vain mustat rintsika ja maalitahroja ihomaalia siellä täällä. Hänen pitkät mustat hiuksensa laskeutuivat harteille. Niiden keskeltä kohosi kaksi monihaaraista poronsarvea. Koko poron otsalohko oli kiinnitetty hänen otsalleen. Sen alta tuikkivat hänen silmänsä, jotka oli meikattu paksulla mustalla meikillä. Tai ei, ei meikattu. Hänen silmiensä ympärys oli peitetty kauttaaltaan mustalla maalilla.

Sitten hän löi rumpua ja aloitti joikaamisen.

Hänellä oli kädessään rumpu, kuin saamelainen noitarumpu, mutta vailla piirroksia tai merkkejä. Sen sijaan se oli väreiltään leiskuva, kuin nouseva aurinko.

Havahduin mietteistäni. Ante istui yhä tulen ääressä, veisteli muodotonta puukalikkaa valtavalla leu’ulla. Kurottauduin avaamaan solmut, jotka sitoivat Suonjarin rummun kiinni ahkion päälle. Se ei ollut sama rumpu, mutta sekin oli hänen tekemänsä.

Solmut olivat jäätyneet ja äheltämiseni venyi venymistään. Lopulta Ante nousi ja katkaisi narut leu’ullaan.

Hän istuutui takaisin paikalleen tulen ääreen. Minä käperryin takaisin makuupussini lämpöön ja kokeilin rumpua sormillani. Se ei soinut, kylmä oli saanut nahan löystymään. Nostin sen lähemmäs tulta, kuumuus saisi sen pian taas soimaan.

“Onko tuo sinun noitanaisesi rumpu?” Ante kysyi.

Minä nyökkäsin.

“Se ei ole lapinrumpu. Ei saamelainen.”

Minä pudistin päätäni. “Hän teki näitä itse. Värjäsi nahat ja kaikki.”

Ante nyökkäsi. Minusta tuntui, että minun pitäisi selittää paremmin.

“Hän sanoi aina, ettei tarvitse mitään turistikrääsää noitumiseen. Hän suhtautui muutenkin saamelaisuuteensa...” Yritin löytää sopivaa sanaa. “Ristiriitaisesti.”

Ante nyökkäsi taas. Sitten kumpikaan meistä ei sanonut enää mitään.Minä hautauduin takaisin muistoihini, vaivuin transsiin Suonjarin lyödessä rumpuaan ja joikatessa murheellisella äänellä. Yleisö ryhtyi lyömään käsiään yhteen rummun tahdissa.

Lopulta joiku tuli päätökseensä, Suonjar laski rumpunsa ja tarttui mikrofoniin. “Me ollaan Suonjar & Stállut”, hän sanoi. Hajanaiset suosionosoitukset hukkuivat kitaroiden pauhuun kun stállut aloittivat soiton.

Minä annoin kameran laulaa: minulla oli kolme kuusikymmentäneljägigaista muistikorttia odottamassa.

Suonjar oli lavalla kuin riivattu: hän hyppi, pomppi, kieri, karjui ja lauloi. Osasta hänen lavashow’taan oli täysin mahdoton saada kuvaa. Osa taas oli kuin tehty kuvattavaksi.Välillä räpsin kuvia moshpitista, joka raivosi keskilattialla. En ole koskaan nähnyt ihmisiä keikalla niin villeinä. Mutta minä toisaalta en juuri käynytkään punk-keikoilla. Ehkä tämä oli täällä normaalia.

Lopulta keikka saapui vääjäämättömään päätökseensä. Suonjar oli poiminut rumpunsa ja ryhtyi joikaamaan. Tällä kertaa häntä säestivät myös valittavat kitarat. Joiku kuulosti lohduttomalta, vaikken tietysti ymmärtänyt mitään. Monet pitivät sytkärien liekkejä ilmassa.

Kun joiku loppui, Suonjar laski rumpunsa ja käveli pois lavalta katsomatta taakseen. Stállut olivat kadonneet jo aiemmin.

Tilasin uuden oluen ja jäin miettimään, mitä nyt tapahtuisi. Hätkähdin, kun Suonjar tarttui minua hartiasta. Hän halasi minua, pitkään ja lujaa. Hän oli vetäissyt nahkatakin päälleen, mutta muuten hän oli samoissa vaatteissa kuin lavallakin. Hänellä oli jopa sarvet yhä päässään. Nahkan tuoksuun sekoittui hänen hikensä, hänen ihonsa kiilsi kaikkialta.

Kun hän lopetti halauksen, hän suuteli minua syvään. Hieman häkeltyneenä minä vastasin suudelmaan. Saatoin maistaa hien hänen huuliltaan.

Suudelman päättyessä hän hymyili minulle.

Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän huomasi, miehen, joka seisoi hänen takanaan.

“Moi, Marko”, hän sanoi.

“Moi, Suonjar”, Markoksi puhuteltu mies murahti. Hän oli lämppäribändin laulaja, vihreä irokeesi edelleen pystyssä.”Hyvä keikka”, hän sanoi.Hän oli humalassa, silmät seisoivat päässä. Näin läheltä hän oli valtavan kokoinen mies. Ei niinkään pitkä, mutta roteva.

Säpsähdin, kun Ante nakkasi uuden halon nuotioon. Hän katsoi minua ja hymyili. “Mitä sää mietit?” hän kysyi.

“Suonjaria”, minä vastasin. Tuntui kuin olisimme käyneet tämän keskustelun jo.

Ante hymähti. “Se sun naises kuulostaa kyllä aikamoiselta paketilta. Välillä pistää ihan miettimähän, että mitä se oikein näki teikäläisessä.” Ante varmaan huomasi ilmeeni, sillä hän kiiruhti korjaamaan. “Elä siis ota millään pahalla, mutta no, kyllä sää ny iteki tierät, ettet sää vaikuta ihan sellaselta tyypiltä, joka vettoo pohojosen tyttöön sen enempää kuin punk-mimmiinkään.”

Minä nyökkäsin. Ante oli oikeassa. “Mä luulen, että se näki mussa… Ehkä mä olin jotain, mitä sillä ei ollu koskaan ennen ollu. Ehkä mä en ollu yhtään sen tyyppiä, ja se vetos siihen.” Minä kohautin olkiani. Ante ei sanonut mitään.

“Kuka tää julli oikein on?” vihreätukkainen Marko kysyi Suonjarilta. Hän katsoi minua harittavin silmin.

“Tää on Johannes. Se on mun seurassa”, Suonjar vastasi.Hänen äänensä oli kireä kuin kitaran kieli.

Marko tuhahti. “Tällasten tuulenraiskaamien vinkuheinien kanssako sä joudut nykyään vehtaamaan?” Marko nojautui puhuessaan lähemmäs Suonjaria. “Sä taidat kaivata kuitenkin oikeeta miestä. Eiks vanha suola janota?” hän sanoi. Hänen kätensä hapuilivat tietään Suonjarin lantiolle.

Suonjar työnsi kädet pois. “Marko, mä oon saanu ihan tarpeekseni susta ja sun sekoiluistas.” Suonjar tuntui jännittyneeltä aivan uudella tapaa. Ei epävarmalla tavalla, vaan kuin kissa, joka valmistautuu loikkaan. Hänen lihaksensa olivat rentoina, painonsa matalalla. Vilkuilin häntä silmäkulmastani. Mitä hän oikein ajatteli? Että minä häätäisin kiljussa marinoidun punkkarin?

Marko oli jännittynyt täysin päinvastaisella tavalla. Jopa hänen kasvojensa lihakset kipristelivät, kun hän käänsi katseensa minuun. “Vai oot sä Suonjarille parempi mies ku mä, häh?” Marko sammalsi. Hänen kätensä säntäsivät ylös, tavoittelivat kurkkuani. Painauduin baaritiskiä vasten, en pääsisi karkuun. Olin nalkissa.

Silloin poro syöksyi Markon kimppuun.

Liike oli nopea, ehdin hädin tuskin rekisteröidä sen kun Suonjarin ja poron otsalohkot pamahtivat Markon nenään. Saatoin kuulla rusahduksen klubin taustametelin yli. Vero purskahti Suonjarin kasvoille. Marko otti haparoivan askeleen taaksepäin, kuin tukea hakien, ja tömähti sitten ensin takamukselleen ja sitten oikoselleen pitkin pituuttaan.

Tuijotin maassa makaavaa punkkaria. Hänen kasvonsa olivat nenästä tursuavan veren peitossa. Hän räpytteli hölmistyneenä tuijottaessaan kattoon.

Suonjar tarttui minua kädestä. “Tuus, cowboy. Tunnelma vähän kuoli ja meillä tais jäädä jotain kesken”, hän sanoi. Sitten hän veti minut väkijoukon läpi ulko-ovelle päin.

“Torku vielä tovi, mää herätän sut sitten kipinävahtiin, kun sen aika on”, Ante sanoi.

Minä nyökkäsin. “Oisko sulla sitä… kirkasta vielä?” minä kysyin varovasti.

“Et sää näytä siellä kylymissäs olevan.” Ante näytti äkkiä hyvin tuimalta. Minä en vaastannut mitään, vaan käperryin makuupussini uumeniin piiloon hänen katsettaan. Vedin rummun viereeni, kokeilin sitä varovasti. Se kumisi hiljaa sormiani vasten.

Haukan tuomio

Kylä oli juuri sellainen, kuin Joutomaata esittävissä kuvissa aina: erilaisia aaltopellistä ja vanerista rakennettuja hökkeleitä piirissä, ja siellä täällä sellaisia pyörillä kulkevia vaunuja, jotka toimittivat kodin virkaa.

Kun olimme lähestyneet kylää, ensimmäisinä meidät olivat huomanneet koirat. Ne olivat juosseet meitä vastaan haukkua räksyttäen, mutta tunnistettuaan Kauriin ja hänen suojelijansa, Ohton, ne olivat rauhoittuneet ja saattoivat meidät kylään. Kauris vaikutti olevan enemmän kuin kotonaan koirien seurassa, hän telmi ja leikki niiden kanssa, nappasi sitten jostain kepin ja sinkosi sen ja kolme koiraa jonnekin tienvarren metsikköön.

Minä suhtauduin koiriin varauksella. Ne olivat sekarotuisia piskejä, jotka kantoivat ties mitä tauteja, kirppuja ja vaikka mitä. Ne loikkivat minua vasten, kunnes Ohto komensi ne nauraen pois. Minua ärsytti hänen naurunsa. Vaikka he olivatkin tottuneet pelehtimään kaiken maailman elukoiden kanssa, ei kai se tarkoittanut, että minun pitäisi sietää sitä?

Ohto ei ollut varsinaisesti ottanut minua vangiksi tai pakottanut minua seuraamaan heitä, niin kuin sivistyneestä ihmisestä Joutomaassa kertovissa elokuvissa usein kävi. Hän oli iso mies, joka kantoi keihästä kädessään ja isoa veistä lanteillaan, joten hän olisi luultavasti kyllä pystynyt siihen halutessaan. Ehkä hän ei ollut halunnut, sillä hän oli vain maltillisesti ilmoittanut, että olin tervetullut heidän matkaansa.

Ohto oli vähäsanainen mies, eikä hän lupaillut liikoja, mutta ilta oli alkanut hämärtyä ja  minulle oli käynyt piinallisen selväksi, etten tiennyt lainkaan, kuinka selvitä Joutomaassa. Vesipulloni oli alkanut tyhjentyä enkä tiennyt, kuinka selvitä yöstä. Nyt jo alkoi olla kylmä. Silloin ajatus lämpimästä rakennuksesta, vaikka sitten aaltopeltihökkelistä, oli alkanut tuntua hyvin kutsuvalta.

Koirien jälkeen meitä vastaan olivat tulleet lapset. He olivat samanlaista kapista sakkia kuin Ohto ja hänen suojattinsa, pukeutuneet nahkaan ja turkiksiin, koristelleet itsensä luilla ja rojulla, jota Joutomaasta löytyi. Kaikilla oli samanlainen kynitty hiustyyli kuin Kauriillakin. Tyttöjä oli vaikea erottaa pojista. He kaikki kiljuivat samoin kimein äänin ja roikkuivat Ohton lahkeissa.

“Kuka toi on?” kuulin yhden kakaroista kysyvän Kauriilta.

“Hän on Kaupungista”, Kauris vastasi. “Olkaa kilttejä sille.”

Olkaa kilttejä sille. Minua korpesi, että tarvitsin keskenkasvuisen mukulan puolustamaan itseäni. Silti jouduin myöntämään, että olin onnellinen hänen sanoistaan. Nämä villilapset täyttivät minut selittämättömällä kauhulla. He olivat kuin eläimiä: äänekkäitä, kesyttömiä ja arvaamattomia. He tönivät toisiaan, pyrähtivät juoksuun täysin vailla syytä.

“Tänään on Haukan tuomio”, sanoi yksi lapsista Kauriille.

Kauris vilkaisi minua. “Ei mitään hätää”, hän sanoi. “Se on hyvä juttu.” Sitten hän tempautui jonnekin juoksentelevien lasten joukkoon, enkä ehtinyt kysymään, mitä tällä tuomiolla  oikein tarkoitettiin. Olin kuullut, että Joutomaan heimojen joukossa jaettiin oikeutta varsin rajulla kädellä. Oli ruoskintoja, käsien irti leikkaamista ja ties mitä. Päätin, että minun oli kysyttävä Ohtolta asiasta. En kuitenkaan tavoittanut häntä ennen kuin tulleet kylän keskelle.

Lapset hajaantuivat kuka minnekin. Siellä täällä näkyi aikuisia, jotka pälyilivät meitä epäileväisesti.

Ohto tarrasi minua hihasta ja kiskoi minut sanaakaan sanomatta keskelle aukiota. pakokauhu täytti  mieleni. Jos yritän juosta, hän saa minut kiinni, minä ehdin ajatella. Ihmiset pysähtyivät katselemaan. “Tämä mies on Kaupungista!” hän huusi. “Kohdelkaa häntä hyvin, hän on minun suojeluksessani.”

Ihmiset nyökkäilivät hyväksyvästi ja jatkoivat matkaansa. Katsoin Ohtoa hämmentyneenä. Hän kohautti olkiaan. “Muodollisuus vain”, hän sanoi. “Tule, ehdimme vielä syödä ennen Haukan tuomiota.” Minä kiiruhdin miehen perään hänen lähtiessään saapastelemaan kohti yhtä vaunuista.

“Kauris, käy kysymässä Kaarnen ukolta, onko hänellä jotain murkinaa”, Ohto sanoi ja Kauris pyrähti matkaan.

Me istuimme likaisiin muovituoleihin yhden vaunun edustalla. “Tämä on meidän asuntovaunumme”, Ohto ilmoitti. Hänen äänessään oli havaittavissa häivähdys ylpeyttä. Katselin vaunua. Se näytti jykevältä näin paikallaan seistessään. Liikkeelle lähtemistä en olisi kuitenkaan rohjennut yrittää. “Meillä on yksi ylimääräinen peti sinullekin”, Ohto sanoi nyökytellen.

“Kiitos”, minä sanoin. En tiennyt mitä muutakaan vastata. Sen jälkeen me istuimme hiljaa hyvän tovin. Ilta oli alkanut jo pimetä, kun Kauris tuli takaisin. Hän kulki hitaasti: käsissään hänellä oli laudanpätkä, jonka päällä lepäsi jonkinlainen paistettu lintueläin.

“Se on varis”, Kauris selitti. “Kaarnen ukko sanoi, että saat huomenna tulla tekemään puita.”

“No, me tulemmekin vieraamme kanssa kirveshommiin!” Ohto naurahti ja läimäytti minua olalle. Kauris laski kantamuksensa tynnyrille keskellemme. Sanaakaan sanomatta he ryhtyivät kumpikin riipimään lihaa paljain käsin. Minä tuijotin esitystä. Kuvotus risteili päässäni, mutta vatsani kurni. Olin syönyt viimeisen proteiinipatukkani aamulla.

“Kauris, jätä toinen rinta vieraalle”, Ohto murahti. Sitten hän kääntyi minun puoleeni. “Se on kuivaa lihaa, mutta kyllä siitä täyteen tulee.”

Vatsani ilmoitti itsestään uudemman kerran ja päätin yrittää. Nyhräsin lihaa irti Ohton osoittamasta kohdasta ja maistoin. Kuivaa se oli, mutta ei pahan makuista. Närpin hieman lisää, huomasin seuralaisteni hidastaneen syömistään ja tarkkailevan minua. Tajusin, että ateria oli varsin niukka kolmelle. Kaksikko oli silti jakanut sen kanssani epäröimättä lainkaan.

“Syös loppuun, tuomio alkaa kohta”, Ohto kehoitti minua.

Silloin päätin kysyä kysymyksen, joka oli poltellut mielessäni jo tovin. “Mistä tässä tuomiossa oikein on kyse?”

Ohto katsoi Kaurista. “Kerropa sinä”, hän sanoi ja otti sitten luun imeskeltäväkseen.

“Haukka on nuori mies meidän kylästä”, Kauris aloitti. “Hän varasti kylävarastosta viljaa. Ei tarpeeseen, vaan myytäväksi. Se on paha juttu. Se vilja on meidän yhteistä.” Kauris oli hetken hiljaa. “Hän jäi verekseltään kiinni, ja tänään hänen on aika saada tuomionsa.”

“Ja miksi hänen on se saatava?” Ohto kysyi.

“Jotta hän muistaisi taas olevansa hyvä ihminen.”

“Niin.” Ohto nyökkäsi. “Hänkin on pohjimmiltaan hyvä ihminen.”

Joku huusi keskusaukiolla, käski ihmisiä kerääntymään. Variksesta oli jäljellä vain puhtaaksi kaluttu ranka, joten me nousimme ja lähdimme kohti aukiota. Ympäri aukiota oli sytytetty soihtuja pimeyttä karkoittamaan. Ihmisiä oli paljon, paljon enemmän kuin olisin uskonut tässä kylässä olevankaan.

“Mitä nyt oikein tapahtuu?” minä kuiskasin Kauriille.

“Shh”, hän vastasi. “Näet kohta.”

Ihmiset olivat kerääntyneet piiriin, keskelle jäi aukko. Odotus tuntui ilmassa. Jostain kuului huutoa, piiri raotti itseään siksi aikaa, että nuori mies sysättiin keskelle. Sitten piiri sulkeutui taas.

Hän oli jäntevä nuorukainen, puettu pelkkään lannevaatteeseen. Pitkät hiukset roikkuivat silmillä. Kun hän kohotti katseensa, silmät näyttivät liekkien valossa villeiltä. Hän antoi katseensa kiertää väkijoukossa. Sitten, äkkiarvaamatta, hän syöksähti kohti piiriä, joka häntä ympäröi, ja yritti murtautua ulos. Se oli epätoivoinen yritys, ja tuomittu epäonnistumaan. Hänet työnnettiin päättäväisesti takaisin keskelle piiriä.

“Haukka Ilmanpoika”, kuului jostain. Ääni oli vakaa ja painokas, vanhan naisen ääni. Väkijoukko oli ollut hiljaa tähän astikin, mutta nyt hiljaisuus tuntui syvenevän. “Sinut on kutsuttu tänä yönä tuomiolle. Minä, Tuomikki, aloitan.”

Onnistuin viimein löytämään äänen lähteen. Hän oli vanha nainen, kumara ja kurttuinen. Hän nojasi keppiin ja tuijotti nuorta Haukkaa pistävin silmin.

“Kun sinä olit kolmen vanha, me olimme marjametsällä, minä ja koko teidän veljeskatraanne. Te poimitte mustikoita, ja kun vanhaa muoria alkoi väsyttää ja hän joutui istumaan mättäälle, sinä tulit luokse. Ojensit minulle kourallisen mustikoita, hymyillen ja ylpeänä. Ennen kuin ehdin edes kiittää, sinä kirmasit keräämään lisää.”

Oli hiljaista. Minä tuijotin muoria. Mistä oikein oli kyse? Oliko tämä jonkinlaista alkusoittoa tuomiolle? Haukka näytti tuskaiselta seistessään keskellä piiriä.

“Minä, Unaja, jatkan.” Nuori neito oli astunut piirin ensimmäiseen riviin. “Kun sinä olit viidentoista, me olimme riekkometsällä Enonevalla. Minä astuin kivikossa nilkkani nurin, enkä pystynyt kävelemään. Sinä nostit minut reppuselkääsi ja kannoit koko matkan kotiin.”

Haukka tuijotti nuorta naista ja puri huultaan. Nainen katsoi häntä takaisin.

Seuraava puhuja astui esiin, ja hänen jälkeensä seuraava. Yksi kerrallaan he kertoivat Haukasta jotakin, lyhyen tarinan, jossa Haukka teki jotakin hyvää. Nuorukainen seisoi vaiti keskellä piiriä, seisoi ja kuunteli. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

Tunsin kosketuksen hartiallani. Osma katsoi minua silmiin. “Hän on hyvä ihminen”, Osma sanoi. “Pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen.”