Sarvvis

“Herää.”

“...mmitäh?”

“Herää, sää laulat.”

Ante nousi viereltäni ja palasi nuotion ääreen. Nousin istumaan. Hän oli herättänyt minut varsin kovakouraisesti. Hieroin niskojani. Villapaita, jonka olin käärinyt päänaluseksi oli onneton tyyny.

Oli yhä pimeää. Miksi minä olin hereillä? Aloin hitaasti poimia, mitä Ante oli sanonut. “En mä laula”, minä sanoin. “En mä koskaan laula.”

“No, äsken sää lauloit. Et kauniisti,se myönnettäköhön, mutta hyvin selevästi sää lauloit.” Olimme kumpikin hetken hiljaa. Tuijotin rasahtelevia liekkejä.

“Mistä sää näit unta?” Ante lopulta kysyi.

“Suonjarista”, minä vastasin välittömästi. Vaikka unen yksityiskohdat sulivat päässäni kuin lumi etelärinteellä, tiesin, että olin nähnyt unta Suonjarista. En minä mistään muusta nykyään unia nähnytkään.

“Suonjar laulo”, minä sanoin. “Ja joikas. Ja huus. Sillä oli kaunis ääni, sillon ku se halus.” Anten kummastunut ilme vaati selitystä.. “Sillä oli punk-bändi. Suonjar & Stállut.” Ante naurahti nimelle.

“Vai Stállut...” hän myhäili.

“Meidän ekoilla treffeillä se pyys mut niitten keikalle. Tai no, ei se oikeestaan pyytäny. Se vaan sano, että sillä ja sen bändillä on keikka. Mutta jos nainen sanoo ekoilla treffeillä, että sillä on huomenna keikka, niin totta kai sä meet sinne”, minä höpötin.

Keikkapaikka oli ollut jokin kummallinen underground-klubi, jollaisia en tiennyt Helsingissä edes olevan. Suonjar oli tullut minua vastaan metroasemalle, kun valitin, etten löytäisi paikalle.

Hän oli pukeutunut nahkatakkiin ja risaisiin farkkuihin, hymyillyt ivallista hymyään ja johdattanut minut keikkapaikan hämärään.

Paikka oli ollut täynnä räkäisiä punkkareita, irokeesit pystyssä ja kilo rautaa kasvoissa.Suonjar sanoi menevänsä valmistautumaan ia lupasi tavata minut baaritiskillä keikan jälkeen.

Sitten hän oli poissa ja minä olin yksin keskellä sitä porukkaa. En koskaan ole tuntenut olevani niin pahasti eksyksissä, en edes silloin kun äitini hukkasi minut Hulluille Päiville.

En ole koskaan ollut punk-ihmisiä: minä pidän musiikista, jossa on melodia ja sanoista, joista saa selvää. Se vähä, mitä tiesin punkista, oli kaikkea muuta.

Notkuin tiskin kulmassa ja ryystin kaljaa, kun lämppäribändi veti keikkansa. Vihreätukkainen kundi karjui mikrofoniin jotain käsittämätöntä samalla kun basisti käytti instrumenttiaan lyömäsoittimena.

Bändien välillä mietin jo, pitäisikö minun vain mennä, mutta sitten valot sammuivat. Puheensorina taukosi, katseet kääntyivät. Minä laitoin kameran valmiiksi.

Kun valot syttyivät, ne olivat vihreät. Suonjar seisoi jo lavalla. Minulla tosin kesti hetki tajuta, että hän oli Suonjar, niin erilaiselta hän näytti. Samat risaiset farkut hänellä oli, mutta nahkatakki oli jäänyt pois. Yläkehonsa peittona hänellä oli vain mustat rintsika ja maalitahroja ihomaalia siellä täällä. Hänen pitkät mustat hiuksensa laskeutuivat harteille. Niiden keskeltä kohosi kaksi monihaaraista poronsarvea. Koko poron otsalohko oli kiinnitetty hänen otsalleen. Sen alta tuikkivat hänen silmänsä, jotka oli meikattu paksulla mustalla meikillä. Tai ei, ei meikattu. Hänen silmiensä ympärys oli peitetty kauttaaltaan mustalla maalilla.

Sitten hän löi rumpua ja aloitti joikaamisen.

Hänellä oli kädessään rumpu, kuin saamelainen noitarumpu, mutta vailla piirroksia tai merkkejä. Sen sijaan se oli väreiltään leiskuva, kuin nouseva aurinko.

Havahduin mietteistäni. Ante istui yhä tulen ääressä, veisteli muodotonta puukalikkaa valtavalla leu’ulla. Kurottauduin avaamaan solmut, jotka sitoivat Suonjarin rummun kiinni ahkion päälle. Se ei ollut sama rumpu, mutta sekin oli hänen tekemänsä.

Solmut olivat jäätyneet ja äheltämiseni venyi venymistään. Lopulta Ante nousi ja katkaisi narut leu’ullaan.

Hän istuutui takaisin paikalleen tulen ääreen. Minä käperryin takaisin makuupussini lämpöön ja kokeilin rumpua sormillani. Se ei soinut, kylmä oli saanut nahan löystymään. Nostin sen lähemmäs tulta, kuumuus saisi sen pian taas soimaan.

“Onko tuo sinun noitanaisesi rumpu?” Ante kysyi.

Minä nyökkäsin.

“Se ei ole lapinrumpu. Ei saamelainen.”

Minä pudistin päätäni. “Hän teki näitä itse. Värjäsi nahat ja kaikki.”

Ante nyökkäsi. Minusta tuntui, että minun pitäisi selittää paremmin.

“Hän sanoi aina, ettei tarvitse mitään turistikrääsää noitumiseen. Hän suhtautui muutenkin saamelaisuuteensa...” Yritin löytää sopivaa sanaa. “Ristiriitaisesti.”

Ante nyökkäsi taas. Sitten kumpikaan meistä ei sanonut enää mitään.Minä hautauduin takaisin muistoihini, vaivuin transsiin Suonjarin lyödessä rumpuaan ja joikatessa murheellisella äänellä. Yleisö ryhtyi lyömään käsiään yhteen rummun tahdissa.

Lopulta joiku tuli päätökseensä, Suonjar laski rumpunsa ja tarttui mikrofoniin. “Me ollaan Suonjar & Stállut”, hän sanoi. Hajanaiset suosionosoitukset hukkuivat kitaroiden pauhuun kun stállut aloittivat soiton.

Minä annoin kameran laulaa: minulla oli kolme kuusikymmentäneljägigaista muistikorttia odottamassa.

Suonjar oli lavalla kuin riivattu: hän hyppi, pomppi, kieri, karjui ja lauloi. Osasta hänen lavashow’taan oli täysin mahdoton saada kuvaa. Osa taas oli kuin tehty kuvattavaksi.Välillä räpsin kuvia moshpitista, joka raivosi keskilattialla. En ole koskaan nähnyt ihmisiä keikalla niin villeinä. Mutta minä toisaalta en juuri käynytkään punk-keikoilla. Ehkä tämä oli täällä normaalia.

Lopulta keikka saapui vääjäämättömään päätökseensä. Suonjar oli poiminut rumpunsa ja ryhtyi joikaamaan. Tällä kertaa häntä säestivät myös valittavat kitarat. Joiku kuulosti lohduttomalta, vaikken tietysti ymmärtänyt mitään. Monet pitivät sytkärien liekkejä ilmassa.

Kun joiku loppui, Suonjar laski rumpunsa ja käveli pois lavalta katsomatta taakseen. Stállut olivat kadonneet jo aiemmin.

Tilasin uuden oluen ja jäin miettimään, mitä nyt tapahtuisi. Hätkähdin, kun Suonjar tarttui minua hartiasta. Hän halasi minua, pitkään ja lujaa. Hän oli vetäissyt nahkatakin päälleen, mutta muuten hän oli samoissa vaatteissa kuin lavallakin. Hänellä oli jopa sarvet yhä päässään. Nahkan tuoksuun sekoittui hänen hikensä, hänen ihonsa kiilsi kaikkialta.

Kun hän lopetti halauksen, hän suuteli minua syvään. Hieman häkeltyneenä minä vastasin suudelmaan. Saatoin maistaa hien hänen huuliltaan.

Suudelman päättyessä hän hymyili minulle.

Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän huomasi, miehen, joka seisoi hänen takanaan.

“Moi, Marko”, hän sanoi.

“Moi, Suonjar”, Markoksi puhuteltu mies murahti. Hän oli lämppäribändin laulaja, vihreä irokeesi edelleen pystyssä.”Hyvä keikka”, hän sanoi.Hän oli humalassa, silmät seisoivat päässä. Näin läheltä hän oli valtavan kokoinen mies. Ei niinkään pitkä, mutta roteva.

Säpsähdin, kun Ante nakkasi uuden halon nuotioon. Hän katsoi minua ja hymyili. “Mitä sää mietit?” hän kysyi.

“Suonjaria”, minä vastasin. Tuntui kuin olisimme käyneet tämän keskustelun jo.

Ante hymähti. “Se sun naises kuulostaa kyllä aikamoiselta paketilta. Välillä pistää ihan miettimähän, että mitä se oikein näki teikäläisessä.” Ante varmaan huomasi ilmeeni, sillä hän kiiruhti korjaamaan. “Elä siis ota millään pahalla, mutta no, kyllä sää ny iteki tierät, ettet sää vaikuta ihan sellaselta tyypiltä, joka vettoo pohojosen tyttöön sen enempää kuin punk-mimmiinkään.”

Minä nyökkäsin. Ante oli oikeassa. “Mä luulen, että se näki mussa… Ehkä mä olin jotain, mitä sillä ei ollu koskaan ennen ollu. Ehkä mä en ollu yhtään sen tyyppiä, ja se vetos siihen.” Minä kohautin olkiani. Ante ei sanonut mitään.

“Kuka tää julli oikein on?” vihreätukkainen Marko kysyi Suonjarilta. Hän katsoi minua harittavin silmin.

“Tää on Johannes. Se on mun seurassa”, Suonjar vastasi.Hänen äänensä oli kireä kuin kitaran kieli.

Marko tuhahti. “Tällasten tuulenraiskaamien vinkuheinien kanssako sä joudut nykyään vehtaamaan?” Marko nojautui puhuessaan lähemmäs Suonjaria. “Sä taidat kaivata kuitenkin oikeeta miestä. Eiks vanha suola janota?” hän sanoi. Hänen kätensä hapuilivat tietään Suonjarin lantiolle.

Suonjar työnsi kädet pois. “Marko, mä oon saanu ihan tarpeekseni susta ja sun sekoiluistas.” Suonjar tuntui jännittyneeltä aivan uudella tapaa. Ei epävarmalla tavalla, vaan kuin kissa, joka valmistautuu loikkaan. Hänen lihaksensa olivat rentoina, painonsa matalalla. Vilkuilin häntä silmäkulmastani. Mitä hän oikein ajatteli? Että minä häätäisin kiljussa marinoidun punkkarin?

Marko oli jännittynyt täysin päinvastaisella tavalla. Jopa hänen kasvojensa lihakset kipristelivät, kun hän käänsi katseensa minuun. “Vai oot sä Suonjarille parempi mies ku mä, häh?” Marko sammalsi. Hänen kätensä säntäsivät ylös, tavoittelivat kurkkuani. Painauduin baaritiskiä vasten, en pääsisi karkuun. Olin nalkissa.

Silloin poro syöksyi Markon kimppuun.

Liike oli nopea, ehdin hädin tuskin rekisteröidä sen kun Suonjarin ja poron otsalohkot pamahtivat Markon nenään. Saatoin kuulla rusahduksen klubin taustametelin yli. Vero purskahti Suonjarin kasvoille. Marko otti haparoivan askeleen taaksepäin, kuin tukea hakien, ja tömähti sitten ensin takamukselleen ja sitten oikoselleen pitkin pituuttaan.

Tuijotin maassa makaavaa punkkaria. Hänen kasvonsa olivat nenästä tursuavan veren peitossa. Hän räpytteli hölmistyneenä tuijottaessaan kattoon.

Suonjar tarttui minua kädestä. “Tuus, cowboy. Tunnelma vähän kuoli ja meillä tais jäädä jotain kesken”, hän sanoi. Sitten hän veti minut väkijoukon läpi ulko-ovelle päin.

“Torku vielä tovi, mää herätän sut sitten kipinävahtiin, kun sen aika on”, Ante sanoi.

Minä nyökkäsin. “Oisko sulla sitä… kirkasta vielä?” minä kysyin varovasti.

“Et sää näytä siellä kylymissäs olevan.” Ante näytti äkkiä hyvin tuimalta. Minä en vaastannut mitään, vaan käperryin makuupussini uumeniin piiloon hänen katsettaan. Vedin rummun viereeni, kokeilin sitä varovasti. Se kumisi hiljaa sormiani vasten.