Haukan tuomio

Kylä oli juuri sellainen, kuin Joutomaata esittävissä kuvissa aina: erilaisia aaltopellistä ja vanerista rakennettuja hökkeleitä piirissä, ja siellä täällä sellaisia pyörillä kulkevia vaunuja, jotka toimittivat kodin virkaa.

Kun olimme lähestyneet kylää, ensimmäisinä meidät olivat huomanneet koirat. Ne olivat juosseet meitä vastaan haukkua räksyttäen, mutta tunnistettuaan Kauriin ja hänen suojelijansa, Ohton, ne olivat rauhoittuneet ja saattoivat meidät kylään. Kauris vaikutti olevan enemmän kuin kotonaan koirien seurassa, hän telmi ja leikki niiden kanssa, nappasi sitten jostain kepin ja sinkosi sen ja kolme koiraa jonnekin tienvarren metsikköön.

Minä suhtauduin koiriin varauksella. Ne olivat sekarotuisia piskejä, jotka kantoivat ties mitä tauteja, kirppuja ja vaikka mitä. Ne loikkivat minua vasten, kunnes Ohto komensi ne nauraen pois. Minua ärsytti hänen naurunsa. Vaikka he olivatkin tottuneet pelehtimään kaiken maailman elukoiden kanssa, ei kai se tarkoittanut, että minun pitäisi sietää sitä?

Ohto ei ollut varsinaisesti ottanut minua vangiksi tai pakottanut minua seuraamaan heitä, niin kuin sivistyneestä ihmisestä Joutomaassa kertovissa elokuvissa usein kävi. Hän oli iso mies, joka kantoi keihästä kädessään ja isoa veistä lanteillaan, joten hän olisi luultavasti kyllä pystynyt siihen halutessaan. Ehkä hän ei ollut halunnut, sillä hän oli vain maltillisesti ilmoittanut, että olin tervetullut heidän matkaansa.

Ohto oli vähäsanainen mies, eikä hän lupaillut liikoja, mutta ilta oli alkanut hämärtyä ja  minulle oli käynyt piinallisen selväksi, etten tiennyt lainkaan, kuinka selvitä Joutomaassa. Vesipulloni oli alkanut tyhjentyä enkä tiennyt, kuinka selvitä yöstä. Nyt jo alkoi olla kylmä. Silloin ajatus lämpimästä rakennuksesta, vaikka sitten aaltopeltihökkelistä, oli alkanut tuntua hyvin kutsuvalta.

Koirien jälkeen meitä vastaan olivat tulleet lapset. He olivat samanlaista kapista sakkia kuin Ohto ja hänen suojattinsa, pukeutuneet nahkaan ja turkiksiin, koristelleet itsensä luilla ja rojulla, jota Joutomaasta löytyi. Kaikilla oli samanlainen kynitty hiustyyli kuin Kauriillakin. Tyttöjä oli vaikea erottaa pojista. He kaikki kiljuivat samoin kimein äänin ja roikkuivat Ohton lahkeissa.

“Kuka toi on?” kuulin yhden kakaroista kysyvän Kauriilta.

“Hän on Kaupungista”, Kauris vastasi. “Olkaa kilttejä sille.”

Olkaa kilttejä sille. Minua korpesi, että tarvitsin keskenkasvuisen mukulan puolustamaan itseäni. Silti jouduin myöntämään, että olin onnellinen hänen sanoistaan. Nämä villilapset täyttivät minut selittämättömällä kauhulla. He olivat kuin eläimiä: äänekkäitä, kesyttömiä ja arvaamattomia. He tönivät toisiaan, pyrähtivät juoksuun täysin vailla syytä.

“Tänään on Haukan tuomio”, sanoi yksi lapsista Kauriille.

Kauris vilkaisi minua. “Ei mitään hätää”, hän sanoi. “Se on hyvä juttu.” Sitten hän tempautui jonnekin juoksentelevien lasten joukkoon, enkä ehtinyt kysymään, mitä tällä tuomiolla  oikein tarkoitettiin. Olin kuullut, että Joutomaan heimojen joukossa jaettiin oikeutta varsin rajulla kädellä. Oli ruoskintoja, käsien irti leikkaamista ja ties mitä. Päätin, että minun oli kysyttävä Ohtolta asiasta. En kuitenkaan tavoittanut häntä ennen kuin tulleet kylän keskelle.

Lapset hajaantuivat kuka minnekin. Siellä täällä näkyi aikuisia, jotka pälyilivät meitä epäileväisesti.

Ohto tarrasi minua hihasta ja kiskoi minut sanaakaan sanomatta keskelle aukiota. pakokauhu täytti  mieleni. Jos yritän juosta, hän saa minut kiinni, minä ehdin ajatella. Ihmiset pysähtyivät katselemaan. “Tämä mies on Kaupungista!” hän huusi. “Kohdelkaa häntä hyvin, hän on minun suojeluksessani.”

Ihmiset nyökkäilivät hyväksyvästi ja jatkoivat matkaansa. Katsoin Ohtoa hämmentyneenä. Hän kohautti olkiaan. “Muodollisuus vain”, hän sanoi. “Tule, ehdimme vielä syödä ennen Haukan tuomiota.” Minä kiiruhdin miehen perään hänen lähtiessään saapastelemaan kohti yhtä vaunuista.

“Kauris, käy kysymässä Kaarnen ukolta, onko hänellä jotain murkinaa”, Ohto sanoi ja Kauris pyrähti matkaan.

Me istuimme likaisiin muovituoleihin yhden vaunun edustalla. “Tämä on meidän asuntovaunumme”, Ohto ilmoitti. Hänen äänessään oli havaittavissa häivähdys ylpeyttä. Katselin vaunua. Se näytti jykevältä näin paikallaan seistessään. Liikkeelle lähtemistä en olisi kuitenkaan rohjennut yrittää. “Meillä on yksi ylimääräinen peti sinullekin”, Ohto sanoi nyökytellen.

“Kiitos”, minä sanoin. En tiennyt mitä muutakaan vastata. Sen jälkeen me istuimme hiljaa hyvän tovin. Ilta oli alkanut jo pimetä, kun Kauris tuli takaisin. Hän kulki hitaasti: käsissään hänellä oli laudanpätkä, jonka päällä lepäsi jonkinlainen paistettu lintueläin.

“Se on varis”, Kauris selitti. “Kaarnen ukko sanoi, että saat huomenna tulla tekemään puita.”

“No, me tulemmekin vieraamme kanssa kirveshommiin!” Ohto naurahti ja läimäytti minua olalle. Kauris laski kantamuksensa tynnyrille keskellemme. Sanaakaan sanomatta he ryhtyivät kumpikin riipimään lihaa paljain käsin. Minä tuijotin esitystä. Kuvotus risteili päässäni, mutta vatsani kurni. Olin syönyt viimeisen proteiinipatukkani aamulla.

“Kauris, jätä toinen rinta vieraalle”, Ohto murahti. Sitten hän kääntyi minun puoleeni. “Se on kuivaa lihaa, mutta kyllä siitä täyteen tulee.”

Vatsani ilmoitti itsestään uudemman kerran ja päätin yrittää. Nyhräsin lihaa irti Ohton osoittamasta kohdasta ja maistoin. Kuivaa se oli, mutta ei pahan makuista. Närpin hieman lisää, huomasin seuralaisteni hidastaneen syömistään ja tarkkailevan minua. Tajusin, että ateria oli varsin niukka kolmelle. Kaksikko oli silti jakanut sen kanssani epäröimättä lainkaan.

“Syös loppuun, tuomio alkaa kohta”, Ohto kehoitti minua.

Silloin päätin kysyä kysymyksen, joka oli poltellut mielessäni jo tovin. “Mistä tässä tuomiossa oikein on kyse?”

Ohto katsoi Kaurista. “Kerropa sinä”, hän sanoi ja otti sitten luun imeskeltäväkseen.

“Haukka on nuori mies meidän kylästä”, Kauris aloitti. “Hän varasti kylävarastosta viljaa. Ei tarpeeseen, vaan myytäväksi. Se on paha juttu. Se vilja on meidän yhteistä.” Kauris oli hetken hiljaa. “Hän jäi verekseltään kiinni, ja tänään hänen on aika saada tuomionsa.”

“Ja miksi hänen on se saatava?” Ohto kysyi.

“Jotta hän muistaisi taas olevansa hyvä ihminen.”

“Niin.” Ohto nyökkäsi. “Hänkin on pohjimmiltaan hyvä ihminen.”

Joku huusi keskusaukiolla, käski ihmisiä kerääntymään. Variksesta oli jäljellä vain puhtaaksi kaluttu ranka, joten me nousimme ja lähdimme kohti aukiota. Ympäri aukiota oli sytytetty soihtuja pimeyttä karkoittamaan. Ihmisiä oli paljon, paljon enemmän kuin olisin uskonut tässä kylässä olevankaan.

“Mitä nyt oikein tapahtuu?” minä kuiskasin Kauriille.

“Shh”, hän vastasi. “Näet kohta.”

Ihmiset olivat kerääntyneet piiriin, keskelle jäi aukko. Odotus tuntui ilmassa. Jostain kuului huutoa, piiri raotti itseään siksi aikaa, että nuori mies sysättiin keskelle. Sitten piiri sulkeutui taas.

Hän oli jäntevä nuorukainen, puettu pelkkään lannevaatteeseen. Pitkät hiukset roikkuivat silmillä. Kun hän kohotti katseensa, silmät näyttivät liekkien valossa villeiltä. Hän antoi katseensa kiertää väkijoukossa. Sitten, äkkiarvaamatta, hän syöksähti kohti piiriä, joka häntä ympäröi, ja yritti murtautua ulos. Se oli epätoivoinen yritys, ja tuomittu epäonnistumaan. Hänet työnnettiin päättäväisesti takaisin keskelle piiriä.

“Haukka Ilmanpoika”, kuului jostain. Ääni oli vakaa ja painokas, vanhan naisen ääni. Väkijoukko oli ollut hiljaa tähän astikin, mutta nyt hiljaisuus tuntui syvenevän. “Sinut on kutsuttu tänä yönä tuomiolle. Minä, Tuomikki, aloitan.”

Onnistuin viimein löytämään äänen lähteen. Hän oli vanha nainen, kumara ja kurttuinen. Hän nojasi keppiin ja tuijotti nuorta Haukkaa pistävin silmin.

“Kun sinä olit kolmen vanha, me olimme marjametsällä, minä ja koko teidän veljeskatraanne. Te poimitte mustikoita, ja kun vanhaa muoria alkoi väsyttää ja hän joutui istumaan mättäälle, sinä tulit luokse. Ojensit minulle kourallisen mustikoita, hymyillen ja ylpeänä. Ennen kuin ehdin edes kiittää, sinä kirmasit keräämään lisää.”

Oli hiljaista. Minä tuijotin muoria. Mistä oikein oli kyse? Oliko tämä jonkinlaista alkusoittoa tuomiolle? Haukka näytti tuskaiselta seistessään keskellä piiriä.

“Minä, Unaja, jatkan.” Nuori neito oli astunut piirin ensimmäiseen riviin. “Kun sinä olit viidentoista, me olimme riekkometsällä Enonevalla. Minä astuin kivikossa nilkkani nurin, enkä pystynyt kävelemään. Sinä nostit minut reppuselkääsi ja kannoit koko matkan kotiin.”

Haukka tuijotti nuorta naista ja puri huultaan. Nainen katsoi häntä takaisin.

Seuraava puhuja astui esiin, ja hänen jälkeensä seuraava. Yksi kerrallaan he kertoivat Haukasta jotakin, lyhyen tarinan, jossa Haukka teki jotakin hyvää. Nuorukainen seisoi vaiti keskellä piiriä, seisoi ja kuunteli. Kyyneleet valuivat hänen poskillaan.

Tunsin kosketuksen hartiallani. Osma katsoi minua silmiin. “Hän on hyvä ihminen”, Osma sanoi. “Pohjimmiltaan hän on hyvä ihminen.”