Ihmisen maku

Venäläiset istuivat pienessä piirissä kodan perällä ja keskustelivat hiljaa venäjäksi. Nahkaleili kiersi ringissä. Oli selvää, ettei siinä vettä ollut, mutta minä tajusin olla puuttumatta. Meillä oli tämä yö aikaa levätä. Levätköön kukin tavallaan, minä päätin.

Amanatsei ujuttautui sisään ovenvirkaa toimittavan vuodan ali. Hän mulkaisi miesjoukkoa, joka hänen tullessaan oli äkisti vaiennut. Hänkään ei sanonut mitään. Sen sijaan hän kääntyi meidän puoleemme. “Lapsui Temko odottaa teitä”, hän ilmoitti. Puhuessaan hän katsoi ainoastaan minuun, mutta kääntyessään lähteäkseen hän vilkaisi myös Annabelin suuntaan. Sitten hän oli jo poissa, ja me jäimme kahden venäläismiesten mulkoiltaviksi. Lähdimme yhtä matkaa, minä raotin ovitaljaa hänelle, ja Annabel livahti ulos. Joku venäläisistä sanoi jotain, ja muut röhähtivät nauramaan. Minä jätin heidät omaan arvoonsa.

Ulkona oli jo pimeää, tähdet hohtivat kirkkaina taivaalla. “Katso Annabel, tuolla on Jupiter!” minä sanoin. Annabel ei kuitenkaan katsonut, hän oli nähnyt Jupiterin jo, hän tiesi mistä löytäisi sen jos hän kaipaisi sitä. Nyt häntä kiinnostivat muut asiat – asiat, jotka olivat paljon lähempänä kuin kaasupallo kaukaisuudessa. Hän kiiruhti Lapsui Temkon nuotiolle ja minä hänen perässään.

Nuotion ympärille oli kannettu neljä paksua puunrunkoa, jotka toimivat penkkeinä. Kolme neljästä oli varattu: Lapsui Temko istui omallaan, kaksi muuta miestä hänen seurueestaan toisella ja Amanatsei yksin kolmannella. Neljäs penkki oli tyhjä. Annabel istuutui sille arkailematta ja minä pian hänen viereensä.

Nuotiolla porisi aimo annos jonkinlaista lihaisaa keittoa. Toinen nuorista miehistä pyöritteli sitä puisella kauhalla ja alkoi lapata sitä sitten savikulhoon. Hän ojensi täyden kulhon ensin Lapsui Temkolle, joka ojensi sen minulle. Annos höyrysi hämärässä. Minulle ojennettiin puinen lusikka. Nuorukainen lappasi toiseen kulhoon hieman pienemmän annoksen, se ojennettiin samaa reittiä pitkin Annabelille. Vilkaisin Amanatseita, tämä nyökkäsi. Täällä ei odoteltu, kuten englannin seurapiireissä. Ruoka syötiin, kun se oli kuumaa.

Maistoin keittoa. Liha oli voimakkaan makuista. Mieleeni välähtivät ensin köydessä roikkuneet jäniksenruhot, mutta maku ei ollut kaniinin.

“Poro maistuu erikoiselta”, Annabel sanoi keittoaan makustellen. Hänellä oli aina ollut hyvin tarkka makuaisti.

“Olet oikeassa”, minä kiirehdin vastaamaan. “Se on hieman kuin riistaa.”

Amanatsei tuhahti nuotion toisella puolella. “Riistaa…” hän sanoi ja kosketti luunaamiotaan. “Poro on karjaeläin siinä missä teidän lehmänne, sikanne ja vuohenne. Se ei ole villiä päivää nähnytkään, vaikka koittaa itselleen niin uskotella.”

Annabel vilkaisi minua. Hän ei edeelleenkään pitänyt Amanatseista, ei lainkaan. Hänkin joutui silti myöntämään, että metsäläinen oli parempi opas kuin mitä olisimme saattaneet ikinä toivoa. Ilman häntä värjöttelisimme jossain pienissä teltoissamme ja söisimme kuivamuonaa. ”Mutta maistuuhan se silti hyvin… omanlaiseltaan”, minä huomautin.

“Poro maistuu siltä, että se on kasvatettu ruoaksi. Se maistuu siltä, ettei se tiedä enää omaa nimeään, vain sen nimen, jolla ihminen sitä kutsuu. Se ehkä muistaa, että sillä on joskus ollut toinenkin nimi, vaikkei se enää sitä tiedä. Ehkä se on se, mitä sinä maistat.” Amanatsei kumartui lähemmäs minua. “Minä sanon sinulle, Henry Duncan, kaada sinä karhu, ja saat tietää miltä maistuu eläin, joka tietää vain oman nimensä.” Hän hymyili, ja luunaamio sai hänen tummat silmänsä näyttämään pedon silmiltä nuotion hehkussa.

En tiennyt, mitä vastata. “Rangifer tarandus”, Annabel sanoi. Käännyin hänen puoleensa. “Se on poron nimi Linnaeuksen järjestelmässä.”

“Hmm, niin, se on sukua peuralle, eikö niin?” minä sanoin. Annabel ja hänen muistinsa ei koskaan lakannut yllättämästä minua. Amanatsei kohautti harteitaan. Lapsui Temko sen sijaan seurasi keskusteluamme kiinnostuneena ja vilkuili välillä Amanatsein suuntaan, kuin odottaen käännöstä. Amanatsei sanoi hänelle jotain kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta olin kohtalaisen varma, ettei se kuvannut keskusteluamme, ei ainakaan kovin tarkkaan.

Venäläiset tulivat ulos kodasta, heidän äänensä olivat rehvakkaita, mutta en saanut selvää heidän puheestaan. Pelkäsin hetken heidän suuntaavan nuotiolle, mutta vaikutti siltä, että he jäivät kodan edustalle. Yksi heistä kääntyi heittämään vettä, lorotus kuului nuotiolle asti. Annabel tuijotti nuotiota, aivan kuin hän olisi päättänyt olla huomaamatta venäläisiä.

Meteli kodan edustalla sai häkkeihin pakotetut sudet räksyttämään taas, ja äkkiä muistin, mitä minun oli pitänyt kysyä. “Amanatsei, nuohan eivät ole koiria? Ne ovat susia, täysin kesyttämättömiä. Eihän niitä voi käyttää metsästykseen?” Amanatsei virnisti. Hän kääntyi Lapsui Temkon puoleen ja tällä kertaa hän käänsi sanani. He molemmat nauroivat.

“Ne ovat susia, kyllä vain. Keskenkasvuisia vielä, mutta susia yhtä kaikki”, Amanatsei sanoi.

Vilkaisin Annabeliin. Hänkin kuunteli kiinnostuneena. “En ymmärrä. Miksi he pitävät susia häkeissä?” minä kysyin.

Amanatsei nojautui lähemmäs. “Tsaari maksaa täysikasvuisista susista kaatopalkkiota. Talvisin, kun nälkiintyneet sudet tappavat karjaa, palkkiot nousevat.” Lapsui Temko sanoi jotain, Amanatsei nyökkäsi. “He kaatoivat noiden otusten emon loppukesästä. Pennuista ei olisi silloin saanut mitään. Oli kannattavampaa laittaa ne häkkeihin ja odottaa talvea.” Lapsui Temko virnuili tyrmistyneelle ilmeelleni. Susien räksytys kuului yhä. Se sekoittui venäläisten kiroiluun. Olivatko he liikkuneet lähemmäs häkkejä?

Lapsui Temko kaivoi jostain nahkaisen leilin. Hän joi siitä ensin itse ja tarjosi sitten Amanatseille, joka hörppäsi leilistä irrottamatta katsettaan minusta. Hän ojensi leilin minulle seuraavaksi. Minä maistoin sitä varovasti. Tässä maassa ei ilmeisesti vodkasta päässyt eroon, ei, vaikka yritti, minä totesin irvistäessäni. Annabel kohotti kulmiaan, minä pudistin päätäni. Ojensin leilin nuorukaisille, jotka naureskelivat ilmeelleni.

Äkkiä kuului huuto. Se oli miehen huuto, mutta niin täynnä pelkoa ja hätää, että me karkasimme kaikki pystyyn. Hän huusi uudestaan ja me säntäsimme äänen suuntaan. Häkeille.

Oli pimeää, ja me räpyttelimme nuotion loimuun tottuneita silmiämme. Hän makasi maassa, taisteli petoa vastaan. Susi oli upottanut hampaansa hänen hartiaansa, hän koitti työntää sitä päältään. Verta oli kaikkialla. Kun me pysähdyimme, susi irrotti otteensa ja käänsi katseensa meihin. Sen silmät välkähtivät nuotion valossa ja pienen hetken ajattelin Amanatseita ja hänen silmiään.

Silloin laukaus kajahti. En ollut edes tajunnut Amanatsein kiskaisseen kiväärinsä selästään. Hän oli kuitenkin ollut liian hidas, susi oli jo poissa ja vain ryske pimeydessä kertoi, ettei hän ollut onnistunut kaatamaan sitä. Toinen häkeistä ammotti tyhjyyttään, susi toisessa häkissä räksytti räksyttämästä päästyäänkin. Mies maassa vaikersi. Se oli Vasili.

Amanatsei huusi – omalla kielellään, mutta sanojen merkityksestä ei voinut erehtyä. Muut venäläiset syöksyivät auttamaan ystäväänsä. Verta oli kaikkialla. Minun oli pakko istuutua, Annabel laski kätensä hartialleni.

Äkkiä kohtasin Lapsui Temkon katseen. Hän katsoi minuun, suoraan minuun. Virne oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Ne olivat kuin kiveä. “Minä korvaan kyllä teidän menetyksenne”, minä sanoin. En edes tiennyt, paljonko kaatopalkkio olisi ollut tai olisiko meillä siihen varaa, mutta en kestänyt miehen pistävää tuijotusta.

“Sinä olet hölmö, Henry Duncan”, sanoi Amanatsei. Katsoin häntä typertyneenä. “Sinä olet hölmö”, hän toisti. “Luuletko sinä, että hän on rahoistaan huolissaan?” Amanatsein silmät leiskuivat. “Kaikki, mitä tuo susi on koskaan syönyt, on maistunut ihmiselle.” Hänen silmänsä kaventuivat. “Mistä sinä luulet, että se etsii ruokansa jatkossa?”

Vasili oli lakannut vaikertamasta.

Suonjar

Hengitykseni höyrysi. Kylmyys ja piiskaavan tuulen paiskomat jäähileet olivat raapineet kasvoni araksi. Silmäripseni yrittivät uudestaan ja uudestaan jäätyä yhteen. Kun eilen aamulla olin saanut lumikengät ensimmäistä kertaa jalkaani, kuvittelin, että tästä matkasta tulisi helppo. Lumi kantoi askelten alla ja tuntui, ettei hanki voisi minua pidätellä. Se oli ollut kauan sitten. Nyt oli pimeää, myrsky yltyi ja Ánten selkä häämötti jossain kaukana edessä. Ahkio raahautui perässäni, tuntui kuin joku olisi nakellut siihen lisää kiviä joka askeleella. Reisiä poltteli. Yritin keskittyä eteenpäin raahustamiseen ja olla ajattelematta mitään. Olin kuitenkin joutunut huomaamaan, että ei minkään ajatteleminen oli yllättävän vaikeaa. Täällä, lumen ja jään ja tunturien keskellä kaikki muistutti hänestä.

Olin tietysti oppinut yhdistämään kaikki nuo asiat häneen vasta paljon myöhemmin. Silloin baarin hämärässä hänessä ei ollut mitään erikoista. Olihan hän tietysti ollut kaunis, vaikkei se ollut sana, jota olisin käyttänyt muuten kuin viekoitellessani hänet sänkyyn. Ei siihen aikaan. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen näköinen. Mikään hänessä ei ollut viitannut Lapin erämaihin, tuntureihin tai kylmävetisiin vuoripuroihin. Ei hän ollut näyttänyt siltä, että hän puhui äidinkielenään inarinsaamea, eikä suomea. Hiukset olivat tummat, mutta ei sitä hämärässä tiennyt, oliko ne värjätty. Päällään hänellä oli ollut mustat farkut ja harmaa T-paita, jonka rinnassa luki cash. Hän oli näyttänyt tavalliselta rokkarimimmiltä, joka joi tavallista olutta pullosta ja nauroi muiden mukana.

Hän oli istunut meidän pöydässämme, Riikka ja Tommi olivat tunteneet hänet yliopistolta. Enhän minä sitä tietysti silloin tiennyt, ei meitä kukaan ollut esitellyt. Hän oli vain sattunut samaan pöytään, niin kuin baareissa voi käydä, ja minä tein parhaani ollakseni tuijottamatta.

Mietin sitä hetkeä, jolloin olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa. Rohtuneet huuleni toistivat sen ääneti pakkasen keskellä

Olin lähtenyt tiskille vähän hänen perässään, varmana siitä, että olin kuullut keskustelusta tarpeeksi napatakseni hänen nimensä.

"Niin, sä olit Sonja vai?" minä olin kysynyt hänen odotellessa oluttaan. Hän oli kääntynyt minun puoleeni ja katsonut minua ylhäältä alas. Hänen hymynsä oli ollut terävä kuin neula, joka puhkaisee ilmapallon.

"Suonjar", hän oli vastannut.

"Ai mitä?" minä olin kysynyt hölmönä ja nojautunut lähemmäs.

"Mun nimi on Suonjar. Ei Sonja. Suonjar." Hän oli napannut oluensa baarimikon kädestä ja lähtenyt takaisin pöytään.

"Mun nimi on Johannes!" minä olin huikannut hänen peräänsä. Hän oli katsonut minua olkansa yli, enkä ollut tiennyt vielä silloinkaan, oliko hänen hymynsä ystävällinen.

En ollut kehdannut puhua hänelle loppuiltana, mutta hän oli huomannut kyllä, että  minä katsoin. Hän oli lähtenyt baarista hyvissä ajoin ennen pilkkua, mutta mielessäni hän kummitteli paljon pidempään.

“Suonjar, Suonjar”, minä toistin hänen nimeään hiljaa. Tuuli oli yltynyt entisestään, se riepotteli minua. Olin käärinyt kaulahuivin kasvojeni suojaksi, se oli nyt hengitykseni huurtama. Saatoin enää hädin tuskin erottaa Ánten edelläni.

Aamulla olin laittanut hänen nimensä numerotiedusteluun. Helsingissä hänen nimisiään oli tasan yksi. Olin laittanut viestiä puolen päivän aikaan, kertonut Tommin antaneen hänen numeronsa ja pyytänyt kahville. En ollut halunnut vaikuttaa epäilyttävältä, mutta en minä ollut Tommilta kehdannut numeroa oikeasti kysyä. Hän oli vastannut iltamyöhään, etten antanut kovin hyvää vaikutelmaa itsestäni käyttämällä ensin väärää nimeä hänestä ja sen jälkeen valehtelemalla.

    Seuraavana päivänä hän oli laittanut viestiä, että lähtee kahville, jos minä tarjoan. En vieläkään tiedä, miksi hän muutti mieltään ja päätti antaa minulle mahdollisuuden. Hän ei suostunut kertomaan, hymyili vain salaperäistä hymyään. Hän oli sellainen, oikukas kuin myrskytuuli, ja yhtä raju suuttuessaan. Hän oli tullut paikalle porokuvioisessa villahupparissa ja laittanut minut tarjoamaan paitsi kahvit myös pizzat, leffan ja kaljat.

Kompastelin muutaman askeleen puuskan tarratessa minuun. Kaaduin polvilleni, yritin uudestaan pystyyn, ja kaaduin kunnolla hankeen makaamaan. Minusta ei ollut enää nousemaan. Kierähdin kyljelleni ja loin katseeni taivaalle.

Kun tapasin hänet, en ollut koskaan nähnyt revontulia. Muistan ensimmäisen aamun sängyssään. Kattoon oli maalattu valon vihreä tanssi. Se kuulemma sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, samoin kuin poronsarvet seinillä ja talja sohvalla. Hän ikävöi pohjoiseen kuin muuttolintu. Kun tapasimme, hän oli juuri saamassa opintojaan valmiiksi. Hän kirjoitti graduaan inarinsaamen erikoisuuksista, joita hän yritti minullekin avata. Eihän siitä paljoa mieleen jäänyt, hajanaisia sanoja vain. Hänen saamensa oli kummaa: kun sitä ei kuunnellut, tuntui melkein siltä, että pystyi ymmärtämään, mitä hän sanoi. Jos koitti kuunnella, tajusi, ettei ymmärtänyt mitään.

Monet saamen sanat muistuttivat suomea. Tánssáđ oli tanssia. Osasin kuiskata sen hänen korvaansa, kun tartuin hänen lantioonsa. Se sai hänet kihertämään. Vildáá tarkoitti hurjaa. Se oli sana, jota käytin hänestä. Hän rakasti sitäkin. Kolmuđ tarkoitti paleltumista. Sitä sanaa en käyttänyt koskaan hänestä, hän ei tuntenut kylmää. Se oli varattu minulle.

Katselin revontulien verkkaista tanssia. Hänen sänkynsä oli pehmeä, ja lämmin. Niin lämmin. Hänen raukea vartalonsa vierelläni. “Suonjar”, minä kuiskasin.

“Ylös sieltä”, Ánte ärähti ja kiskoi minut pystyyn. Hän ojensi minulle juomapullon, otin kunnon kulauksen. Se ei ollut vettä. Otin toisenkin. Hän irrotti ahkion aisat minusta. “Laavulle on enää kilometri matkaa. Nyt ei ole mikään aika tuupertua.” Nyökkäsin, päässäni tuntui hataralta. Tuuli ulvoi ulvomistaan.

Ánte joi itsekin pullostaan. Hän katsoi minua koko ajan, silmät sirrillään ja     mietteliäinä. Hän näyttää siltä, miltä saamelaisen kuuluu näyttää, minä ajattelen. Tummat silmät, kultainen iho. “Se sun noitanaises… se taitaa olla aikamoinen villikissa?” Ánte sanoi.

“Vildáá”, minä kuiskasin. Ánte nyökkäsi.

“Kai sää tierät, notta tää myrsky on sua varten?” Ajattelin Iittalan lautasiamme. Teema-sarjaa, punaisia ja valkoisia. Minä olin siivonnut sirpaleet lattialta, kun hän oli lukkiutunut makuuhuoneeseen. Olin nukkunut sohvalla sen yön. Oli minun vuoroni nyökätä.

“Mä oon tottunut myrskyihin”, minä sanoin.

“Ei oo mikkään häppee kääntyä takaasin. Nukutaan yö laavulla ja huomenna takaasin”, Ánte ehdotti. “Hää on tunturin tyttöjä. Niit’ ei voi kesyttää.” Katsoin rumpua, joka oli sidottu ahkion päällimmäiseksi. Kylmä oli saanut sen pois vireestä, normaalisti kireäksi pingottunut poronnahka roikkui löysänä ja kupruilla. Minä voisin kääntyä takaisin. Tuuli luultavasti tyyntyisi, antaisi meidän kävellä rauhassa takaisin, jättäisi helmikuun auringon lämmittämään selkiämme. Minä voisin kääntyä takaisin. Katsoin rumpua.

Melodia alkoi soida päässäni. Mietin niitä linjoja, joita pitkin kuljemme. Mietin karttaa, jokien muodostamia verkostoja, joita saattoi seurata yläjuoksulle, ylös saakka, kunnes pauhaava joki muuttui pieniks puroiksi. Tunturien huipulle. Hänen luokseen. “Cause you’re mine, I walk the line”, minä mutisin.

“Ai mitä?” Ánte kysyi.

“Sanoin, että mulla ois ollu satoja hetkiä kääntyä takasin. Tuhansia. Tää ei oo enää yks niistä.” Ánte nyökkäsi. Hän ei ollut puhelias mies.

“Kilometri laavulle”, hän sanoi. “Huomenna huiputetaan Morgam-Viibus. Ja lepytetään sun noitanaises.”

Lapsui Temko

Meidän pieni saattueemme istui hajallaan metsässä mättäillä ja kannonnokissa. Miehet keskustelivat hiljaa, veistelivät puupalikoita tai järjestelivät tavaroitaan. Ilta oli alkanut jo hämärtyä, mutta Annabel luonnosteli yhä hiilellä papereihinsa. Hänellä oli pieni käpy polvella, jota hän käänteli aika ajoin ja koitti jäljentää. Hän pureskeli alahuultaan, niin kuin aina keskittyessään.

Olin aina ihastellut hänen kykyään keskittyä, sulkea ulkopuolelle kaikki muu, pahinkin melu ja pauhu. Olin nähnyt hänen piirtävän keskellä Pariisin rautatieasemaa, autuaan tietämättömänä siitä, että hänen veljensä oli toistanut hänen nimensä jo useaan kertaan yrittäessään saada hänen huomionsa. Tämä paikka ei tietysti olisi voinut kauempana meluisasta asemalaiturista. Metsässä oli hiljaista, syksy oli vaientanut sen. Olisi luullut, että vaikkei meteli häntä häirinnyt, edes tällainen hiljaisuus olisi saanut hänen keskittymisensä herpaantumaan.

    Minä nousin ylös ja kävelin hänen luokseen. “Mitä sinä olet löytänyt?” kysyin ja istuuduin hänen vierelleen mättäälle. Hän jatkoi piirtämistä, enkä hetkeen ollut lainkaan varma, oliko hän edes kuullut kysymystäni.

    “Kävyn”, hän vastasi lopulta nostamatta katsettaan.

    “Picea abies?” minä kysyin. Koitin saada silmäyksen hänen piirroksestaan. Hän pudisti päätään tarmokkaasti.

    “Katso suomujen reunoja. Ne ovat miltei pyöreät.” Hän ojensi käpynsä minulle. “Se on kyllä picea, mutta eri lajia.” Hän sulki lehtiönsä ja veti sen itseään vasten. “Tai sitten se on jonkinlainen alalaji. Otetaan se kuitenkin talteen, voimme vertailla sitä euroopankuusiin, kun pääsemme takaisin Pietariin.”

    “Jos me pääsemme takaisin Pietariin.” Se oli Vasili. Tummakulmainen venäläinen oli ollut mukanamme Moskovasta saakka, eikä hänellä ollut koko matkan aikana mitään hyvää sanottavaa kenestäkään, paitsi keisarista – tai tsaarista hän tietysti puhui, kuten venäläisillä oli tapana. “Se metsäläinen on hylännyt meidät tänne. Jättänyt meidät harhailemaan.” Hänen inhonsa Amanatseita kohtaan ylitti kaiken muun, eikä hän lainkaan epäröinyt tuoda sitä esiin.

    “Hän luultavasti seuraa meitä matkan päästä, ja kun näännymme nälkään, hän putsaa meidän ruumiimme.” Puhuja oli toinen venäläismies, en muistanut hänen nimeään. Hän oli tullut mukaan Jekaterinburgista. “Olen kuullut, että metsäläiset tekevät niin”, hän totesi nyökytellen.

    Annabel vilkaisi minua huolestuneena. Ei hän tietenkään uskonut moiseen hölynpölyyn, mutta hänkään ei pitänyt Amanatseista. “Hän tulee kyllä takaisin ennen pimeää”, minä ilmoitin tavoitellen vakuuttavaa sävyä. Vasili ja toinen venäläinen vilkaisivat toisiaan.

    “Usko pois, me emme näe häntä enää koskaan”, Vasili sanoi.

    “Ette varmasti, jos ette pidä silmiänne auki.”

    Se oli Amanatsei. Vasili karkasi puoliksi pystyyn, samoin toinen mies. Amanatsei hymyili luunaamionsa alla. “Tämä metsäläinen veisi teidät nyt leiripaikkaan, kun täällä vielä näkee eteensä. Henry Duncan, onko teillä rahaa maksaa ruoasta?”

    Minä nyökkäsin. Muonaa riitti vielä, mutta matka oli pitkä, eikä meillä ollu aikaa pysähdellä metsästämään. Keisarin kopeekoita riitti, ja tuore ruoka tulisi tarpeeseen.

Amanatsei kääntyi ja lähti kävelemään. Muut keräilivät kamppeitaan, Vasili mutisi jotain. En välittänyt mitä hän sanoi. Annabel liimautui käsipuoleeni. Venäläiset olivat saaneet hänet hermostumaan. Otin hänet käsikynkkään ja taputin häntä rauhoittavasti kämmenelle. Hän hymyili minulle pikaisesti, mutta palasi sitten mietteisiinsä.

Tuntui siltä, kuin Amanatsei olisi seurannut jotakin polkua, jota kukaan muu ei pystynyt näkemään, niin varmoin askelin hän eteni. Hän piti kivääriään selässään, aivan kuin näissä metsissä ei olisi mitään, mitä pelätä. Minulle, joka olin tottunut Keski-Euroopan kesytettyihin, kartoitettuihin metsiin, joissa jokainen asia oli lokeroitu ja lajiteltu, tämä paikka oli outo ja vieras. Ajattelin Annabelin käpyä. Kuusia oli kaikkialla ympärillämme. Minä en ollut huomannut mitään, mutta Annabel osasi kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin. Täällä mikään ei ollut niin kuin kotona. Tämä oli villiä, arvaamatonta seutua. Ei ihme, että Aleksanteri halusi kesyttää valtakuntansa.

Me tulimme aukealle äkkiä ja yllättäen. Se oli pienessä notkelmassa, minä olisin saattanut harhailla sen ohi moneen kertaan huomaamatta mitään, kenties ihmetellen vain savun hajua. Aukealle oli pystytetty pieni leiri: muutamia vuodista kyhättyjä kotia, nuotiopaikka. Kahden puun väliin oli viritetty köysi, siinä riippui jäniksen raatoja. Ne oli suolestettu, sisuksista törrötti kuusenhavuja. Tajusin Annabelin tuijottavan niitä.

Minua kiinnostivat enemmän kaksi häkkiä sivummalla. Ne olivat ahtaita häkkejä, puusta rakennettuja. Molemmissa oli sisällä koira, joka oli aivan liian suuri pieneen häkkiin. Toinen niistä nukkui, mutta toinen pyöri häkissään vaivalloisen näköisesti ja murisi. Tuijotin otusta ja tajusin, ettei se ollut koira. “Canis lupus”, kuiskasin hiljaa itsekseni. “Susi.” Yksi nuotion ääressä istuvista miehistä hermostui otuksen metelöintiin, hän paiskasi oksankarahkan häkkiä vasten. Susi vinkaisi ja häkeltyi hetkeksi. Pian se kuitenkin jatkoi rähinöintiään.

Ihmiset leirissä olivat samanlaisia villejä kuin Amanatsei: nahkaiset vaatteet, hunajainen iho. Hiukset pikimustat ja silmät kuin yö. Kolme miestä istui nuotion ääressä, he mulkoilivat meitä epäluuloisina. Yksi heistä kyni jonkinlaista metsäkanaa, metsoa kenties. Kodan ovella seisoi nainen, hän meni sisään meidät nähtyään.

Äkkiä kodan takaa juoksi esiin kiljuva lapsilauma. Meidän miehemme kohottivat aseensa, he olivat hermostuneita jokainen. Kaksi metsäläismiehistä karkasi pystyyn, Amanatsei käännähti. “Aseet pois, idiootit!” hän ärähti hampaidensa välistä. Toinen pystyyn nousseista miehistä ärähti lapsille jotain, nämä karkasivat joka suuntaan ja katosivat näkyvistä. Mies ei ollut puhunut venäjää.

Yksi metsäläisistä käveli Amanatsein luokse ripein askelin. Hän kuiskasi jotain, vieraalla kielellä taas ja nyökkäsi sitten miestemme suuntaan. Amanatsei katsoi minuun. “Lapsui Temko toivoisi, etteivät miehesi ampuisi hänen lapsiaan, niin pelottavilta kuin he vaikuttavatkin.” Sanojen kepeys ei kuulunut hänen äänessään. Minä mulkaisin miehiäni, he heittivät happamina kiväärit olalle.

“Voimme yöpyä täällä, he ovat tehneet tilaa yhteen kodista”, Amanatsei sanoi. “He myös jakavat ruokansa kanssamme. Jos teillä on millä maksaa.” Hän katsoi minuun merkitsevästi. Kaivoin rahamassistani kourallisen kopeekoita, joita laskin metsäläisen ojennettuun käteen, kunnes tämä nyökkäsi. Hän huusi jotain muille miehille ja heilautti kättään. “Laitimmainen kota on meidän käyttöömme. Asetutaan yöpuulle pian.” Meidän seurueemme lähti kotaa kohti, Vasili etunenässä. He mutisivat ja sadattelivat mennessään, hiljaisin ja nyrein äänin.

Metsäläismies kuiskasi Amanatseille jotain. Tämä vastasi, vieraalla kielellä taas. Oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli miehen puheista luunaamion peittäessä suurimman osan hänen kasvoistaan. Mies kuitenkin toisti sanansa, kiivaammin tällä kertaa. Amanatsei kääntyi minun puoleeni.

“Lapsui Temko toivoo, että Henry Duncan liittyy hänen seuraansa iltanuotiolla”, Amanatsei sanoi.

“Saanko minäkin tulla?” Annabel kysyi.

Minä katsoin ensin häntä, sitten Amanatseita. Oppaamme vilkaisi isäntäämme. Lapsui Temko katsoi hieman hämmentyneenä minua ja Annabeliä. Hän ei ollut mikään nuori mies, hänen mustan partansa seassa näkyi harmaata. Hän oli paljon vanhempi kuin muut miehet, perheensä pää luultavasti. Tajusin hänen ilmeestään, ettei hän ollut ymmärtänyt Annabelin kysymystä. Hän ei ilmeisesti puhunut venäjää lainkaan.

Amanatsei kumartui hänen puoleensa, he kävivät lyhyen keskustelun omalla kielellään. Lopulta Amanatsei kohautti harteitaan. “Jos Annabel Duncan halua liittyä seuraamme iltanuotiolla, hän on tervetullut.”