Ihmisen maku

Venäläiset istuivat pienessä piirissä kodan perällä ja keskustelivat hiljaa venäjäksi. Nahkaleili kiersi ringissä. Oli selvää, ettei siinä vettä ollut, mutta minä tajusin olla puuttumatta. Meillä oli tämä yö aikaa levätä. Levätköön kukin tavallaan, minä päätin.

Amanatsei ujuttautui sisään ovenvirkaa toimittavan vuodan ali. Hän mulkaisi miesjoukkoa, joka hänen tullessaan oli äkisti vaiennut. Hänkään ei sanonut mitään. Sen sijaan hän kääntyi meidän puoleemme. “Lapsui Temko odottaa teitä”, hän ilmoitti. Puhuessaan hän katsoi ainoastaan minuun, mutta kääntyessään lähteäkseen hän vilkaisi myös Annabelin suuntaan. Sitten hän oli jo poissa, ja me jäimme kahden venäläismiesten mulkoiltaviksi. Lähdimme yhtä matkaa, minä raotin ovitaljaa hänelle, ja Annabel livahti ulos. Joku venäläisistä sanoi jotain, ja muut röhähtivät nauramaan. Minä jätin heidät omaan arvoonsa.

Ulkona oli jo pimeää, tähdet hohtivat kirkkaina taivaalla. “Katso Annabel, tuolla on Jupiter!” minä sanoin. Annabel ei kuitenkaan katsonut, hän oli nähnyt Jupiterin jo, hän tiesi mistä löytäisi sen jos hän kaipaisi sitä. Nyt häntä kiinnostivat muut asiat – asiat, jotka olivat paljon lähempänä kuin kaasupallo kaukaisuudessa. Hän kiiruhti Lapsui Temkon nuotiolle ja minä hänen perässään.

Nuotion ympärille oli kannettu neljä paksua puunrunkoa, jotka toimivat penkkeinä. Kolme neljästä oli varattu: Lapsui Temko istui omallaan, kaksi muuta miestä hänen seurueestaan toisella ja Amanatsei yksin kolmannella. Neljäs penkki oli tyhjä. Annabel istuutui sille arkailematta ja minä pian hänen viereensä.

Nuotiolla porisi aimo annos jonkinlaista lihaisaa keittoa. Toinen nuorista miehistä pyöritteli sitä puisella kauhalla ja alkoi lapata sitä sitten savikulhoon. Hän ojensi täyden kulhon ensin Lapsui Temkolle, joka ojensi sen minulle. Annos höyrysi hämärässä. Minulle ojennettiin puinen lusikka. Nuorukainen lappasi toiseen kulhoon hieman pienemmän annoksen, se ojennettiin samaa reittiä pitkin Annabelille. Vilkaisin Amanatseita, tämä nyökkäsi. Täällä ei odoteltu, kuten englannin seurapiireissä. Ruoka syötiin, kun se oli kuumaa.

Maistoin keittoa. Liha oli voimakkaan makuista. Mieleeni välähtivät ensin köydessä roikkuneet jäniksenruhot, mutta maku ei ollut kaniinin.

“Poro maistuu erikoiselta”, Annabel sanoi keittoaan makustellen. Hänellä oli aina ollut hyvin tarkka makuaisti.

“Olet oikeassa”, minä kiirehdin vastaamaan. “Se on hieman kuin riistaa.”

Amanatsei tuhahti nuotion toisella puolella. “Riistaa…” hän sanoi ja kosketti luunaamiotaan. “Poro on karjaeläin siinä missä teidän lehmänne, sikanne ja vuohenne. Se ei ole villiä päivää nähnytkään, vaikka koittaa itselleen niin uskotella.”

Annabel vilkaisi minua. Hän ei edeelleenkään pitänyt Amanatseista, ei lainkaan. Hänkin joutui silti myöntämään, että metsäläinen oli parempi opas kuin mitä olisimme saattaneet ikinä toivoa. Ilman häntä värjöttelisimme jossain pienissä teltoissamme ja söisimme kuivamuonaa. ”Mutta maistuuhan se silti hyvin… omanlaiseltaan”, minä huomautin.

“Poro maistuu siltä, että se on kasvatettu ruoaksi. Se maistuu siltä, ettei se tiedä enää omaa nimeään, vain sen nimen, jolla ihminen sitä kutsuu. Se ehkä muistaa, että sillä on joskus ollut toinenkin nimi, vaikkei se enää sitä tiedä. Ehkä se on se, mitä sinä maistat.” Amanatsei kumartui lähemmäs minua. “Minä sanon sinulle, Henry Duncan, kaada sinä karhu, ja saat tietää miltä maistuu eläin, joka tietää vain oman nimensä.” Hän hymyili, ja luunaamio sai hänen tummat silmänsä näyttämään pedon silmiltä nuotion hehkussa.

En tiennyt, mitä vastata. “Rangifer tarandus”, Annabel sanoi. Käännyin hänen puoleensa. “Se on poron nimi Linnaeuksen järjestelmässä.”

“Hmm, niin, se on sukua peuralle, eikö niin?” minä sanoin. Annabel ja hänen muistinsa ei koskaan lakannut yllättämästä minua. Amanatsei kohautti harteitaan. Lapsui Temko sen sijaan seurasi keskusteluamme kiinnostuneena ja vilkuili välillä Amanatsein suuntaan, kuin odottaen käännöstä. Amanatsei sanoi hänelle jotain kielellä, jota en ymmärtänyt, mutta olin kohtalaisen varma, ettei se kuvannut keskusteluamme, ei ainakaan kovin tarkkaan.

Venäläiset tulivat ulos kodasta, heidän äänensä olivat rehvakkaita, mutta en saanut selvää heidän puheestaan. Pelkäsin hetken heidän suuntaavan nuotiolle, mutta vaikutti siltä, että he jäivät kodan edustalle. Yksi heistä kääntyi heittämään vettä, lorotus kuului nuotiolle asti. Annabel tuijotti nuotiota, aivan kuin hän olisi päättänyt olla huomaamatta venäläisiä.

Meteli kodan edustalla sai häkkeihin pakotetut sudet räksyttämään taas, ja äkkiä muistin, mitä minun oli pitänyt kysyä. “Amanatsei, nuohan eivät ole koiria? Ne ovat susia, täysin kesyttämättömiä. Eihän niitä voi käyttää metsästykseen?” Amanatsei virnisti. Hän kääntyi Lapsui Temkon puoleen ja tällä kertaa hän käänsi sanani. He molemmat nauroivat.

“Ne ovat susia, kyllä vain. Keskenkasvuisia vielä, mutta susia yhtä kaikki”, Amanatsei sanoi.

Vilkaisin Annabeliin. Hänkin kuunteli kiinnostuneena. “En ymmärrä. Miksi he pitävät susia häkeissä?” minä kysyin.

Amanatsei nojautui lähemmäs. “Tsaari maksaa täysikasvuisista susista kaatopalkkiota. Talvisin, kun nälkiintyneet sudet tappavat karjaa, palkkiot nousevat.” Lapsui Temko sanoi jotain, Amanatsei nyökkäsi. “He kaatoivat noiden otusten emon loppukesästä. Pennuista ei olisi silloin saanut mitään. Oli kannattavampaa laittaa ne häkkeihin ja odottaa talvea.” Lapsui Temko virnuili tyrmistyneelle ilmeelleni. Susien räksytys kuului yhä. Se sekoittui venäläisten kiroiluun. Olivatko he liikkuneet lähemmäs häkkejä?

Lapsui Temko kaivoi jostain nahkaisen leilin. Hän joi siitä ensin itse ja tarjosi sitten Amanatseille, joka hörppäsi leilistä irrottamatta katsettaan minusta. Hän ojensi leilin minulle seuraavaksi. Minä maistoin sitä varovasti. Tässä maassa ei ilmeisesti vodkasta päässyt eroon, ei, vaikka yritti, minä totesin irvistäessäni. Annabel kohotti kulmiaan, minä pudistin päätäni. Ojensin leilin nuorukaisille, jotka naureskelivat ilmeelleni.

Äkkiä kuului huuto. Se oli miehen huuto, mutta niin täynnä pelkoa ja hätää, että me karkasimme kaikki pystyyn. Hän huusi uudestaan ja me säntäsimme äänen suuntaan. Häkeille.

Oli pimeää, ja me räpyttelimme nuotion loimuun tottuneita silmiämme. Hän makasi maassa, taisteli petoa vastaan. Susi oli upottanut hampaansa hänen hartiaansa, hän koitti työntää sitä päältään. Verta oli kaikkialla. Kun me pysähdyimme, susi irrotti otteensa ja käänsi katseensa meihin. Sen silmät välkähtivät nuotion valossa ja pienen hetken ajattelin Amanatseita ja hänen silmiään.

Silloin laukaus kajahti. En ollut edes tajunnut Amanatsein kiskaisseen kiväärinsä selästään. Hän oli kuitenkin ollut liian hidas, susi oli jo poissa ja vain ryske pimeydessä kertoi, ettei hän ollut onnistunut kaatamaan sitä. Toinen häkeistä ammotti tyhjyyttään, susi toisessa häkissä räksytti räksyttämästä päästyäänkin. Mies maassa vaikersi. Se oli Vasili.

Amanatsei huusi – omalla kielellään, mutta sanojen merkityksestä ei voinut erehtyä. Muut venäläiset syöksyivät auttamaan ystäväänsä. Verta oli kaikkialla. Minun oli pakko istuutua, Annabel laski kätensä hartialleni.

Äkkiä kohtasin Lapsui Temkon katseen. Hän katsoi minuun, suoraan minuun. Virne oli kadonnut hänen kasvoiltaan. Ne olivat kuin kiveä. “Minä korvaan kyllä teidän menetyksenne”, minä sanoin. En edes tiennyt, paljonko kaatopalkkio olisi ollut tai olisiko meillä siihen varaa, mutta en kestänyt miehen pistävää tuijotusta.

“Sinä olet hölmö, Henry Duncan”, sanoi Amanatsei. Katsoin häntä typertyneenä. “Sinä olet hölmö”, hän toisti. “Luuletko sinä, että hän on rahoistaan huolissaan?” Amanatsein silmät leiskuivat. “Kaikki, mitä tuo susi on koskaan syönyt, on maistunut ihmiselle.” Hänen silmänsä kaventuivat. “Mistä sinä luulet, että se etsii ruokansa jatkossa?”

Vasili oli lakannut vaikertamasta.