Lapsui Temko

Meidän pieni saattueemme istui hajallaan metsässä mättäillä ja kannonnokissa. Miehet keskustelivat hiljaa, veistelivät puupalikoita tai järjestelivät tavaroitaan. Ilta oli alkanut jo hämärtyä, mutta Annabel luonnosteli yhä hiilellä papereihinsa. Hänellä oli pieni käpy polvella, jota hän käänteli aika ajoin ja koitti jäljentää. Hän pureskeli alahuultaan, niin kuin aina keskittyessään.

Olin aina ihastellut hänen kykyään keskittyä, sulkea ulkopuolelle kaikki muu, pahinkin melu ja pauhu. Olin nähnyt hänen piirtävän keskellä Pariisin rautatieasemaa, autuaan tietämättömänä siitä, että hänen veljensä oli toistanut hänen nimensä jo useaan kertaan yrittäessään saada hänen huomionsa. Tämä paikka ei tietysti olisi voinut kauempana meluisasta asemalaiturista. Metsässä oli hiljaista, syksy oli vaientanut sen. Olisi luullut, että vaikkei meteli häntä häirinnyt, edes tällainen hiljaisuus olisi saanut hänen keskittymisensä herpaantumaan.

    Minä nousin ylös ja kävelin hänen luokseen. “Mitä sinä olet löytänyt?” kysyin ja istuuduin hänen vierelleen mättäälle. Hän jatkoi piirtämistä, enkä hetkeen ollut lainkaan varma, oliko hän edes kuullut kysymystäni.

    “Kävyn”, hän vastasi lopulta nostamatta katsettaan.

    “Picea abies?” minä kysyin. Koitin saada silmäyksen hänen piirroksestaan. Hän pudisti päätään tarmokkaasti.

    “Katso suomujen reunoja. Ne ovat miltei pyöreät.” Hän ojensi käpynsä minulle. “Se on kyllä picea, mutta eri lajia.” Hän sulki lehtiönsä ja veti sen itseään vasten. “Tai sitten se on jonkinlainen alalaji. Otetaan se kuitenkin talteen, voimme vertailla sitä euroopankuusiin, kun pääsemme takaisin Pietariin.”

    “Jos me pääsemme takaisin Pietariin.” Se oli Vasili. Tummakulmainen venäläinen oli ollut mukanamme Moskovasta saakka, eikä hänellä ollut koko matkan aikana mitään hyvää sanottavaa kenestäkään, paitsi keisarista – tai tsaarista hän tietysti puhui, kuten venäläisillä oli tapana. “Se metsäläinen on hylännyt meidät tänne. Jättänyt meidät harhailemaan.” Hänen inhonsa Amanatseita kohtaan ylitti kaiken muun, eikä hän lainkaan epäröinyt tuoda sitä esiin.

    “Hän luultavasti seuraa meitä matkan päästä, ja kun näännymme nälkään, hän putsaa meidän ruumiimme.” Puhuja oli toinen venäläismies, en muistanut hänen nimeään. Hän oli tullut mukaan Jekaterinburgista. “Olen kuullut, että metsäläiset tekevät niin”, hän totesi nyökytellen.

    Annabel vilkaisi minua huolestuneena. Ei hän tietenkään uskonut moiseen hölynpölyyn, mutta hänkään ei pitänyt Amanatseista. “Hän tulee kyllä takaisin ennen pimeää”, minä ilmoitin tavoitellen vakuuttavaa sävyä. Vasili ja toinen venäläinen vilkaisivat toisiaan.

    “Usko pois, me emme näe häntä enää koskaan”, Vasili sanoi.

    “Ette varmasti, jos ette pidä silmiänne auki.”

    Se oli Amanatsei. Vasili karkasi puoliksi pystyyn, samoin toinen mies. Amanatsei hymyili luunaamionsa alla. “Tämä metsäläinen veisi teidät nyt leiripaikkaan, kun täällä vielä näkee eteensä. Henry Duncan, onko teillä rahaa maksaa ruoasta?”

    Minä nyökkäsin. Muonaa riitti vielä, mutta matka oli pitkä, eikä meillä ollu aikaa pysähdellä metsästämään. Keisarin kopeekoita riitti, ja tuore ruoka tulisi tarpeeseen.

Amanatsei kääntyi ja lähti kävelemään. Muut keräilivät kamppeitaan, Vasili mutisi jotain. En välittänyt mitä hän sanoi. Annabel liimautui käsipuoleeni. Venäläiset olivat saaneet hänet hermostumaan. Otin hänet käsikynkkään ja taputin häntä rauhoittavasti kämmenelle. Hän hymyili minulle pikaisesti, mutta palasi sitten mietteisiinsä.

Tuntui siltä, kuin Amanatsei olisi seurannut jotakin polkua, jota kukaan muu ei pystynyt näkemään, niin varmoin askelin hän eteni. Hän piti kivääriään selässään, aivan kuin näissä metsissä ei olisi mitään, mitä pelätä. Minulle, joka olin tottunut Keski-Euroopan kesytettyihin, kartoitettuihin metsiin, joissa jokainen asia oli lokeroitu ja lajiteltu, tämä paikka oli outo ja vieras. Ajattelin Annabelin käpyä. Kuusia oli kaikkialla ympärillämme. Minä en ollut huomannut mitään, mutta Annabel osasi kiinnittää huomionsa yksityiskohtiin. Täällä mikään ei ollut niin kuin kotona. Tämä oli villiä, arvaamatonta seutua. Ei ihme, että Aleksanteri halusi kesyttää valtakuntansa.

Me tulimme aukealle äkkiä ja yllättäen. Se oli pienessä notkelmassa, minä olisin saattanut harhailla sen ohi moneen kertaan huomaamatta mitään, kenties ihmetellen vain savun hajua. Aukealle oli pystytetty pieni leiri: muutamia vuodista kyhättyjä kotia, nuotiopaikka. Kahden puun väliin oli viritetty köysi, siinä riippui jäniksen raatoja. Ne oli suolestettu, sisuksista törrötti kuusenhavuja. Tajusin Annabelin tuijottavan niitä.

Minua kiinnostivat enemmän kaksi häkkiä sivummalla. Ne olivat ahtaita häkkejä, puusta rakennettuja. Molemmissa oli sisällä koira, joka oli aivan liian suuri pieneen häkkiin. Toinen niistä nukkui, mutta toinen pyöri häkissään vaivalloisen näköisesti ja murisi. Tuijotin otusta ja tajusin, ettei se ollut koira. “Canis lupus”, kuiskasin hiljaa itsekseni. “Susi.” Yksi nuotion ääressä istuvista miehistä hermostui otuksen metelöintiin, hän paiskasi oksankarahkan häkkiä vasten. Susi vinkaisi ja häkeltyi hetkeksi. Pian se kuitenkin jatkoi rähinöintiään.

Ihmiset leirissä olivat samanlaisia villejä kuin Amanatsei: nahkaiset vaatteet, hunajainen iho. Hiukset pikimustat ja silmät kuin yö. Kolme miestä istui nuotion ääressä, he mulkoilivat meitä epäluuloisina. Yksi heistä kyni jonkinlaista metsäkanaa, metsoa kenties. Kodan ovella seisoi nainen, hän meni sisään meidät nähtyään.

Äkkiä kodan takaa juoksi esiin kiljuva lapsilauma. Meidän miehemme kohottivat aseensa, he olivat hermostuneita jokainen. Kaksi metsäläismiehistä karkasi pystyyn, Amanatsei käännähti. “Aseet pois, idiootit!” hän ärähti hampaidensa välistä. Toinen pystyyn nousseista miehistä ärähti lapsille jotain, nämä karkasivat joka suuntaan ja katosivat näkyvistä. Mies ei ollut puhunut venäjää.

Yksi metsäläisistä käveli Amanatsein luokse ripein askelin. Hän kuiskasi jotain, vieraalla kielellä taas ja nyökkäsi sitten miestemme suuntaan. Amanatsei katsoi minuun. “Lapsui Temko toivoisi, etteivät miehesi ampuisi hänen lapsiaan, niin pelottavilta kuin he vaikuttavatkin.” Sanojen kepeys ei kuulunut hänen äänessään. Minä mulkaisin miehiäni, he heittivät happamina kiväärit olalle.

“Voimme yöpyä täällä, he ovat tehneet tilaa yhteen kodista”, Amanatsei sanoi. “He myös jakavat ruokansa kanssamme. Jos teillä on millä maksaa.” Hän katsoi minuun merkitsevästi. Kaivoin rahamassistani kourallisen kopeekoita, joita laskin metsäläisen ojennettuun käteen, kunnes tämä nyökkäsi. Hän huusi jotain muille miehille ja heilautti kättään. “Laitimmainen kota on meidän käyttöömme. Asetutaan yöpuulle pian.” Meidän seurueemme lähti kotaa kohti, Vasili etunenässä. He mutisivat ja sadattelivat mennessään, hiljaisin ja nyrein äänin.

Metsäläismies kuiskasi Amanatseille jotain. Tämä vastasi, vieraalla kielellä taas. Oli vaikea sanoa, mitä hän ajatteli miehen puheista luunaamion peittäessä suurimman osan hänen kasvoistaan. Mies kuitenkin toisti sanansa, kiivaammin tällä kertaa. Amanatsei kääntyi minun puoleeni.

“Lapsui Temko toivoo, että Henry Duncan liittyy hänen seuraansa iltanuotiolla”, Amanatsei sanoi.

“Saanko minäkin tulla?” Annabel kysyi.

Minä katsoin ensin häntä, sitten Amanatseita. Oppaamme vilkaisi isäntäämme. Lapsui Temko katsoi hieman hämmentyneenä minua ja Annabeliä. Hän ei ollut mikään nuori mies, hänen mustan partansa seassa näkyi harmaata. Hän oli paljon vanhempi kuin muut miehet, perheensä pää luultavasti. Tajusin hänen ilmeestään, ettei hän ollut ymmärtänyt Annabelin kysymystä. Hän ei ilmeisesti puhunut venäjää lainkaan.

Amanatsei kumartui hänen puoleensa, he kävivät lyhyen keskustelun omalla kielellään. Lopulta Amanatsei kohautti harteitaan. “Jos Annabel Duncan halua liittyä seuraamme iltanuotiolla, hän on tervetullut.”