Suonjar

Hengitykseni höyrysi. Kylmyys ja piiskaavan tuulen paiskomat jäähileet olivat raapineet kasvoni araksi. Silmäripseni yrittivät uudestaan ja uudestaan jäätyä yhteen. Kun eilen aamulla olin saanut lumikengät ensimmäistä kertaa jalkaani, kuvittelin, että tästä matkasta tulisi helppo. Lumi kantoi askelten alla ja tuntui, ettei hanki voisi minua pidätellä. Se oli ollut kauan sitten. Nyt oli pimeää, myrsky yltyi ja Ánten selkä häämötti jossain kaukana edessä. Ahkio raahautui perässäni, tuntui kuin joku olisi nakellut siihen lisää kiviä joka askeleella. Reisiä poltteli. Yritin keskittyä eteenpäin raahustamiseen ja olla ajattelematta mitään. Olin kuitenkin joutunut huomaamaan, että ei minkään ajatteleminen oli yllättävän vaikeaa. Täällä, lumen ja jään ja tunturien keskellä kaikki muistutti hänestä.

Olin tietysti oppinut yhdistämään kaikki nuo asiat häneen vasta paljon myöhemmin. Silloin baarin hämärässä hänessä ei ollut mitään erikoista. Olihan hän tietysti ollut kaunis, vaikkei se ollut sana, jota olisin käyttänyt muuten kuin viekoitellessani hänet sänkyyn. Ei siihen aikaan. Hän ei kuitenkaan ollut erikoisen näköinen. Mikään hänessä ei ollut viitannut Lapin erämaihin, tuntureihin tai kylmävetisiin vuoripuroihin. Ei hän ollut näyttänyt siltä, että hän puhui äidinkielenään inarinsaamea, eikä suomea. Hiukset olivat tummat, mutta ei sitä hämärässä tiennyt, oliko ne värjätty. Päällään hänellä oli ollut mustat farkut ja harmaa T-paita, jonka rinnassa luki cash. Hän oli näyttänyt tavalliselta rokkarimimmiltä, joka joi tavallista olutta pullosta ja nauroi muiden mukana.

Hän oli istunut meidän pöydässämme, Riikka ja Tommi olivat tunteneet hänet yliopistolta. Enhän minä sitä tietysti silloin tiennyt, ei meitä kukaan ollut esitellyt. Hän oli vain sattunut samaan pöytään, niin kuin baareissa voi käydä, ja minä tein parhaani ollakseni tuijottamatta.

Mietin sitä hetkeä, jolloin olin kuullut hänen nimensä ensimmäistä kertaa. Rohtuneet huuleni toistivat sen ääneti pakkasen keskellä

Olin lähtenyt tiskille vähän hänen perässään, varmana siitä, että olin kuullut keskustelusta tarpeeksi napatakseni hänen nimensä.

"Niin, sä olit Sonja vai?" minä olin kysynyt hänen odotellessa oluttaan. Hän oli kääntynyt minun puoleeni ja katsonut minua ylhäältä alas. Hänen hymynsä oli ollut terävä kuin neula, joka puhkaisee ilmapallon.

"Suonjar", hän oli vastannut.

"Ai mitä?" minä olin kysynyt hölmönä ja nojautunut lähemmäs.

"Mun nimi on Suonjar. Ei Sonja. Suonjar." Hän oli napannut oluensa baarimikon kädestä ja lähtenyt takaisin pöytään.

"Mun nimi on Johannes!" minä olin huikannut hänen peräänsä. Hän oli katsonut minua olkansa yli, enkä ollut tiennyt vielä silloinkaan, oliko hänen hymynsä ystävällinen.

En ollut kehdannut puhua hänelle loppuiltana, mutta hän oli huomannut kyllä, että  minä katsoin. Hän oli lähtenyt baarista hyvissä ajoin ennen pilkkua, mutta mielessäni hän kummitteli paljon pidempään.

“Suonjar, Suonjar”, minä toistin hänen nimeään hiljaa. Tuuli oli yltynyt entisestään, se riepotteli minua. Olin käärinyt kaulahuivin kasvojeni suojaksi, se oli nyt hengitykseni huurtama. Saatoin enää hädin tuskin erottaa Ánten edelläni.

Aamulla olin laittanut hänen nimensä numerotiedusteluun. Helsingissä hänen nimisiään oli tasan yksi. Olin laittanut viestiä puolen päivän aikaan, kertonut Tommin antaneen hänen numeronsa ja pyytänyt kahville. En ollut halunnut vaikuttaa epäilyttävältä, mutta en minä ollut Tommilta kehdannut numeroa oikeasti kysyä. Hän oli vastannut iltamyöhään, etten antanut kovin hyvää vaikutelmaa itsestäni käyttämällä ensin väärää nimeä hänestä ja sen jälkeen valehtelemalla.

    Seuraavana päivänä hän oli laittanut viestiä, että lähtee kahville, jos minä tarjoan. En vieläkään tiedä, miksi hän muutti mieltään ja päätti antaa minulle mahdollisuuden. Hän ei suostunut kertomaan, hymyili vain salaperäistä hymyään. Hän oli sellainen, oikukas kuin myrskytuuli, ja yhtä raju suuttuessaan. Hän oli tullut paikalle porokuvioisessa villahupparissa ja laittanut minut tarjoamaan paitsi kahvit myös pizzat, leffan ja kaljat.

Kompastelin muutaman askeleen puuskan tarratessa minuun. Kaaduin polvilleni, yritin uudestaan pystyyn, ja kaaduin kunnolla hankeen makaamaan. Minusta ei ollut enää nousemaan. Kierähdin kyljelleni ja loin katseeni taivaalle.

Kun tapasin hänet, en ollut koskaan nähnyt revontulia. Muistan ensimmäisen aamun sängyssään. Kattoon oli maalattu valon vihreä tanssi. Se kuulemma sai hänet tuntemaan olonsa kotoisaksi, samoin kuin poronsarvet seinillä ja talja sohvalla. Hän ikävöi pohjoiseen kuin muuttolintu. Kun tapasimme, hän oli juuri saamassa opintojaan valmiiksi. Hän kirjoitti graduaan inarinsaamen erikoisuuksista, joita hän yritti minullekin avata. Eihän siitä paljoa mieleen jäänyt, hajanaisia sanoja vain. Hänen saamensa oli kummaa: kun sitä ei kuunnellut, tuntui melkein siltä, että pystyi ymmärtämään, mitä hän sanoi. Jos koitti kuunnella, tajusi, ettei ymmärtänyt mitään.

Monet saamen sanat muistuttivat suomea. Tánssáđ oli tanssia. Osasin kuiskata sen hänen korvaansa, kun tartuin hänen lantioonsa. Se sai hänet kihertämään. Vildáá tarkoitti hurjaa. Se oli sana, jota käytin hänestä. Hän rakasti sitäkin. Kolmuđ tarkoitti paleltumista. Sitä sanaa en käyttänyt koskaan hänestä, hän ei tuntenut kylmää. Se oli varattu minulle.

Katselin revontulien verkkaista tanssia. Hänen sänkynsä oli pehmeä, ja lämmin. Niin lämmin. Hänen raukea vartalonsa vierelläni. “Suonjar”, minä kuiskasin.

“Ylös sieltä”, Ánte ärähti ja kiskoi minut pystyyn. Hän ojensi minulle juomapullon, otin kunnon kulauksen. Se ei ollut vettä. Otin toisenkin. Hän irrotti ahkion aisat minusta. “Laavulle on enää kilometri matkaa. Nyt ei ole mikään aika tuupertua.” Nyökkäsin, päässäni tuntui hataralta. Tuuli ulvoi ulvomistaan.

Ánte joi itsekin pullostaan. Hän katsoi minua koko ajan, silmät sirrillään ja     mietteliäinä. Hän näyttää siltä, miltä saamelaisen kuuluu näyttää, minä ajattelen. Tummat silmät, kultainen iho. “Se sun noitanaises… se taitaa olla aikamoinen villikissa?” Ánte sanoi.

“Vildáá”, minä kuiskasin. Ánte nyökkäsi.

“Kai sää tierät, notta tää myrsky on sua varten?” Ajattelin Iittalan lautasiamme. Teema-sarjaa, punaisia ja valkoisia. Minä olin siivonnut sirpaleet lattialta, kun hän oli lukkiutunut makuuhuoneeseen. Olin nukkunut sohvalla sen yön. Oli minun vuoroni nyökätä.

“Mä oon tottunut myrskyihin”, minä sanoin.

“Ei oo mikkään häppee kääntyä takaasin. Nukutaan yö laavulla ja huomenna takaasin”, Ánte ehdotti. “Hää on tunturin tyttöjä. Niit’ ei voi kesyttää.” Katsoin rumpua, joka oli sidottu ahkion päällimmäiseksi. Kylmä oli saanut sen pois vireestä, normaalisti kireäksi pingottunut poronnahka roikkui löysänä ja kupruilla. Minä voisin kääntyä takaisin. Tuuli luultavasti tyyntyisi, antaisi meidän kävellä rauhassa takaisin, jättäisi helmikuun auringon lämmittämään selkiämme. Minä voisin kääntyä takaisin. Katsoin rumpua.

Melodia alkoi soida päässäni. Mietin niitä linjoja, joita pitkin kuljemme. Mietin karttaa, jokien muodostamia verkostoja, joita saattoi seurata yläjuoksulle, ylös saakka, kunnes pauhaava joki muuttui pieniks puroiksi. Tunturien huipulle. Hänen luokseen. “Cause you’re mine, I walk the line”, minä mutisin.

“Ai mitä?” Ánte kysyi.

“Sanoin, että mulla ois ollu satoja hetkiä kääntyä takasin. Tuhansia. Tää ei oo enää yks niistä.” Ánte nyökkäsi. Hän ei ollut puhelias mies.

“Kilometri laavulle”, hän sanoi. “Huomenna huiputetaan Morgam-Viibus. Ja lepytetään sun noitanaises.”