Valjuja kopioita

Kylmän tuntu oli käsinkosketeltava. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä, antoi sen pistellä iholla. Se oli onnistunut, lähes täydellinen. Lumihiutaleet leijailivat hiljakseen taivaalta. Ne laskeutuivat junaraiteelle, asemalaiturille, radan toisella puolella retkottavan katoksen päälle, täplittivät ne talven värein. Ohitusasema oli juuri niin karu, yksinkertainen ja autio kuin hänen lapsuudessaan. Ryou hymyili tyytyväisenä itseensä ja haukkasi kanahkoaan. Hän pureskeli sitä hitaasti: maku oli tietysti helppo, eihän se paljon miltään maistunut, mutta myös suutuntuma oli oikeanlainen.

Ryou tarjosi kanahkoa Andylle, joka istui penkillä hänen vieressään. “Maistuuko?” hän kysyi.

Andy pudisti päätään. “Sori, ei oo mun makuun.”

“Hei, maistuu aivan oikealle kanalle!” Ryou naurahti matkien mainoksen ääntä.

    “Ehkä sellasten ihmisten mielestä, jotka ei oo koskaan maistanu oikeeta kanaa. Mut kana nyt ei itsessäänkään maistu paljon miltään, ja kanahko on valju kopio siitä”, Andy sanoi. “Ja no, ottaen huomioon, että me ollaan virtuaalissa, tää on oikeestaan vielä valju kopio siitäkin.”

“Ai valju kopio vai?” Ryou kysyi. Hän lähinnä vitsaili, mutta kysymyksessä oli pieni väre, joka pakotti vastaamaan siihen.

“No, virtuaali on aina valju kopio. Mutta tää on kyllä… Kyllä aikamoinen. Mä tykkään erityisesti tästä pikkupakkasesta. Tosi usein tällaset jätetään huomiotta ja virtuaalitilat on semmosia laimeita kakskytviisasteisia. Tällanen antaa aina vähän särmää. Ja tää haju, mikä tää on?”

“Terva. Ne on nää puurakenteet, ne on tervattu.”

“Tosi rouhee. Millon te meinaatte julkasta tän?”

Ryoun katseli jonnekin radan toiselle puolelle. Hän hymyili edelleen, muttei enää yhtä tyytyväisenä itseensä. “Firma haluais julkasta tän heti seuraavan kvartaalin alussa.”

“Sä et?”

“Tää ei oo valmis vielä.”

Andy kohotti kulmiaan. “Tää vaikuttaa aika valmiilta. Tiedätkö sä, millasta keskenerästä kuraa nykyään julkastaan?”

”Ihan sama. Tää ei oo mikään Chongqingin hikipajan halpisvirtuaali. Tää on 10pointsLabin kärkituote, kokonaan uuden sukupolven virtuaali!”

“Okei, okei, älä hikeenny. Mä koitan vaan sanoa, että sulla on aina ollu taipumusta perfektionismiin. Se ei oo aina hyvä juttu. Mä pystyn laskemaan halkeamat tossa tiiliseinässä toisella puolen rataa ja erottamaan noi varikset toisistaan äänen perusteella. Tää on… No, jos mä en tietäs, että mä oon virtuaalissa, ni kestäis hetken tajuta.”

“Ei tässä oo kyse tarkkuudesta. Se on helppo hoitaa. Ongelma on, että tää järjestelmä, se on edelleen… epävakaa.”

“Mitä sä tarkotat?”

Ryou huokaisi syvään. “No, mähän sanoin, että tää on uuden sukupolven virtuaali? Tää on linkitetty primäärikäyttäjän muistikeskuksiin. Se poimii elementtejä sieltä ja mallintaa niiden mukaan.” Ryou heilautti kättään. “Tää ohitusasema, tää on oikeesti olemassa. Tai no, jotain tän kaltasta on olemassa. Vähän Vladivostokista pohjoseen, siellä missä mä elin lapsuuteni.”

Andy kurtisti kulmiaan. “Okei? Mitä epävakaa tässä yhteydessä meinaa?”

“Tää kaatuu. Aina välillä. Se liittyy jotenkin niihin muistipalikoihin, mitä se hakee primäärikäyttäjältä. Mut mä en oo… me ei olla vielä onnistuttu paikantamaan sitä varsinaista ongelmaa. Että mikä sen aiheuttaa.” Ryou rusautteli puhuessaan sormiaan, yksi kerallaan, ensin eteenpäin, sitten taakse. Kun yksikään ei enää naksahtanut, hän pyöräytti kumpaakin rannettaan.

“Kuinka usein sitä tapahtuu?” Andy kysyi.

Ryou oli hetken hiljaa. “Liian usein”, hän lopulta mutisi. Andy huokaisi.

“No, onhan tätä kvartaalia vielä. Mä oon varma, että jos joku pystyy löytämään sen vian, se oot sä.” Hän muksautti Ryoua olkavarteen. “Mun täytyy hei logata ulos. Kello alkaa lähestyä yhtätoista täällä itärannikolla ja mulla on palaveri aamulla.” Ryou nyökkäsi katsellen edelleen jonnekin toiselle puolen rataa. He olivat hetken kumpikin hiljaa. “Ryou? Eikö sulla oo kello siellä Losissa lähempänä kahta?” Ryou kohautti harteitaan.

“Mä työskentelen usein myöhään”, hän vastasi.

“No, koita saada nukutuksikin, okei?” Andy sanoi ja nousi ylös. Sitten hän oli poissa. Lumihiutaleet leijailivat yhä taivaalta. Toinen variksista raakkui, ja pian toinen vastasi. Ne todella erotti äänestä.

Ryou nousi ylös ja astui lähemmäs junarataa. Alkoi olla hämärää. Se johtui luultavasti siitä, että Andy oli maininnut kellonajan. Tässä versiossa vuorokautta ei oltu asetettu etenemään lineaarisesti. Ryou katseli vasemmalle radan suuntaan. Länteen, hän ajatteli. Junan valot erottuivat kaukaisuudessa. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä. Juna lähestyi nopeasti,

Ääni kuului kaukaa, se kasvoi kasvamistaan. Nämä eivät olleet hiljaisia junia, jotka pysähtyivät Union Stationille häiritsemättä ketään. Nämä olivat vanhoja venäläisiä rotiskoja, jotka rämisisvät ja kolisivat kalkattavia raiteita läpi Siperian erämaiden. Sähkönsiniset kipinät sinkoilivat kohdasta, jossa junan johdin kiinnittyi pakkasen hyytämiin kaapeleihin radan yllä. Ryou tuijotti, kuinka juna lähestyi. Sen ei kuulunut pysähtyä tässä, tämä oli pelkkä seisake, ohitusasema. Junan kuului ohittaa asema hidastamatta, pauhaten eteenpäin kohti Vladivostokia. Sen kuului tönäistä laiturilla seisovia rajulla ilmavirrallaan ja heittää lumihiutaleet heidän kasvoilleen kiitäessään ohi.

Mutta juna ei tehnyt mitään sellaista. Juna hidasti.

Matkustajavaunut lipuivat hitaasti Ryoun ohi, ennen kuin juna lopetti liikkeensä. Ne olivat kirkkain valoin valaistuja ja enimmäkseen tyhjiä. Kun juna oli pysähtynyt toden teolla, ovet aukesivat sihahtaen. Kaikkein kauimmaisesta matkustajavaunusta astui ulos nainen. Hän oli pukeutunut pitkään valkeaan trenssitakkiin. Nainen seisoi siinä, asemalaiturilla, vain muutaman kymmenen metrin päässä Ryousta. Hänen kasvoissaan oli jotakin vikaa. Hän katsoi Ryouun, eikä hänen kasvoistaan silti erottanut mitään. Ei kasvonpiirteitä. Ei väriä.

Maailma särähti. Kerran, rajusti ja nopeasti. Ryou otti askeleen naista kohden. Maailma särähti uudestaan. Nainen seisoi yhä paikallaan. Ryou ei miettinyt. Hän juoksi. Kymmenen metriä. Maailma särähti useita kertoja nopeassa tahdissa. Kaksikymmentä metriä. Koko virtuaali sirpaloitui, asemalaituri, katokset, juna, raiteet, nainen, varikset. Ohikiitävän hetken Ryou tunsi putoavansa.

Patricia irrotti diodit hänen ohimoiltaan. “Sinä melkein revit itsesi irti laitteesta! Mitä tapahtui, onko kaikki hyvin?” Hän taputteli Ryoun otsaa pyyhkeellä. “Sinä olet ihan hikinenkin!”

“Kaikki on ihan kunnossa”, Ryou sanoi yrittäessään pystyyn. “Minä tarvitsen lukemat tuosta äskeisestä prosessista, joka johti...” Lause jäi kesken hänen romahtaessaan takaisin istualteen. Silmissä pimeni, päässä heitti. Virtuaalikrapula, hän manasi mielessään. Kauanko hän oli ollut sisässä? Tunnin, kaksi?

“Arvon herra ohjelmistokehittäjä ottaa nyt ihan rauhassa”, Patricia ilmoitti. Hän nosti tarjottimen Ryoun syliin. “Olet nyt kiltti poika ja syöt iltapalasi. Sitten saat luvan tulla sänkyyn minun kanssani.” Patricia nousi ja nojautui suukottamaan Ryoun otsaa. Ryou irvisti katsoessaan tarjotinta. Paahtoleipä, marmeladia, kuppi teetä, proteiinipatukka ja monivitamiinijuoma, joka poreili yhä. Kaikki mitä hän tarvitsi. Hänen ei tehnyt mieli mitään niistä.

“Patricia, kulta, minun on pakko työskennellä vielä. Tämä saattaa olla avain koko ongelman ratkaisuun!”

“Olitko sinä asemalla taas?” Patricia kysyi. Hän ei kuulostanut enää vitsikkäältä, eikä sen puoleen ystävälliseltäkään. Ryou nyökkäsi hitaasti. “Juna tuli ja pysähtyi?” Patricia jatkoi. “Ja sitten ulos astui nainen, jonka kasvoista et saanut selvää?” Ryou ei vastannut mitään. Patricia huokaisi. “Kulta, tämä ei ole menossa minnekään”, hän sanoi. “Virtuaali on valmis. Se toimii kaikilla muille satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Ainoastaan sinun juna-asemasi saa sen jatkuvasti tilttiin.” Ryou nosti tarjottimen sylistään.

“Jos sinä et aio syödä, niin älä syö. Samapa tuo, omapahan on vatsasi. Mutta sänkyyn sinä saat luvan tulla”, Patricia ilmoitti. Ryou mittaili häntä kulmiensa alta.

“Sinä saat koko prosessin datan työpöydällesi heti huomenaamusta. Minä pidän siitä huolen. Mutta sinä lähdet illalla Japaniin taas, enkä minä tiedä kauanko sinulla tällä kertaa kestää. Anna minun edes tämä yö nukkua vieressäsi.”

Ryou huokaisi. “No, mennään nukkumaan. Mutta data heti aamusta sitten?”

Etuvartioasema

Kun auto lopulta ilmestyy näköpiiriin, he ovat osanneet odottaa sitä jo kauan. Taivaanrannassa kohoava pölypilvi on merkki, josta ei voi erehtyä. Se on tuttu heille, kuorma-auto tuo muonat ja ammukset kerran viikossa, joka maanantai. Paitsi että tänään ei ole maanantai. Kulunvalvonnalla seisoskelevat vartiomiehet tihrustavat horisonttiin yrittäen saada selkoa auton muodosta. Lopulta he tunnistavat sen jeepiksi ja valmistautuvat ottamaan sen vastaan.

Jeeppi ajaa puomille asti. Toinen vartiomiehistä kävelee kuskin puolelle. Kuski näyttää papereita, puomi avataan. Jeeppi kaartaa pihaan, mies pelkääjänpaikalta nousee rivakasti autosta. Hän kiiruhtaa takaluukulle, mistä hän nappaa suuren rinkan. Hän lyö takaluukun kiinni. Jeeppi lähtee liikkeelle, pysähtyy puomille siksi hetkeksi, että vartiomiehet saavat sen auki, ja kaasuttaa sitten tiehensä.

Jeepistä noussut mies seisoo keskellä pihaa. Hän katselee ympärilleen, yrittäen kohdata jonkun katseen. Hän on nuori mies, arka ja linnunluinen. Kukaan ei katso häneen, vartiomiehet kulunvalvonnalla keskustelevat keskenään. Aurinko paistaa, ilma on pölyinen ja kuuma. Hän seisoo keskellä pihaa rinkkansa kanssa tietämättä mitä tehdä, eikä kukaan katso häntä.

Kasarmirakennuksen ovi aukeaa. Ulos astuu vähänläntä mies. Hänen hiuksensa näyttävät siltä, että hiekkapöly on antanut niille värinsä, ja univormu sointuu niiden kanssa siististi yhteen. Hän kävelee verkkaisesti nuorukaisen luo ja pysähtyy hänen eteensä.

“Julian Neale?” pölynvärjäämä mies sanoo.

Nuorukainen lyö kantansa yhteen. “Herra vääpeli.”

Vääpeliksi puhuteltu mies kohottaa kulmiaan. Hänellä tosiaan on vääpelin natsat rinnuksissaan, mutta hän ei muista, koska häntä olisi viimeksi puhuteltu herra vääpeliksi. Luultavasti edellisellä kerralla, kun tukikohtaan tuli uutta verta.

“Lepo vaan. Me ei täällä hirveemmin herrotella, sano Barryksi vaan”, hän sanoo.

Nuorukainen nyökkää, mutta ei vastaa mitään.

“Tervetuloa Kaistaleelle, ainoalle etuvartioasemista, jota ei ole koskaan murrettu. Minulla alkaa kahden tunnin päästä partiointi, sinä voit tulla silloin mukaani, niin näytän sinulle varustukset.” Barry katsahtaa maassa lojuvaa rinkkaa. “Voit ilmoittautua parakilla. Alikersantti Colby ottaa sinut vastaan ja näyttää sinulle punkkasi. Tunnin päästä tällä paikalla, käymme hakemassa sinulle aseen ja sitten lähdemme partioimaan.”

Barry nyökkää vielä omille sanoilleen, kääntyy sitten ja lähtee. Nuorukainen jää keskelle pihaa seisomaan. Hän katsoo, kuinka Barry katoaa sisään kasarmirakennuksen ovesta. Hän seisoo siinä vielä hetken, pölyn ja auringon ja kasarmiaukean ympäröimänä. Sitten hän poimii rinkkansa ja lähtee päättäväisesti parakkien suuntaan.

Tunnin päästä hän palannut kasarmiaukiolle. Aurinko paistaa kenties hieman matalammalta, lipputankojen varjot ovat kenties pidentyneet. Hän ei osaa sanoa: hän tietää, että niin pitäisi olla, mutta auringonpaiste tuntuu aivan yhtä armottomalta kuin aiemminkin.

Puolentoista tunnin päästä hän on taas kasarmiaukiolla, tällä kertaa rynnäkkökivääri selässään. Se on vanha ja kolhiintunut kapistus, mutta se on hänen rynnäkkökiväärinsä. Hän muistaa jo sen sarjanumeron ulkoa: 500874. Hän hokee sitä itselleen hiljaa mielessään, sillä hän tietää, että hänen on muistettava se.

“Käydään ensin läpi miinoitukset, ne on kaikkein tärkein osa”, Barry sanoo. He kävelevät portille – ei sille, jonka kautta Julian aiemmin saapui tukikohtaan. He kävelevät portille, joka aukeaa toiseen suuntaan, Kaistaleelle. Portilla he kohtaavat toisen partiomiehen, sänkipartaisen korpraalin, jolla on hymy herkässä. Barry ja hän nyökkäävät toisilleen vaihdon merkiksi. Korpraali katsoo Juliania, mutta kukaan ei sano mitään, ja sitten korpraali on jo mennyt.

“Tiesitkö sinä, että meillä on kaikkein pienin kuolleisuus? Kaikista etuvartioasemista?” Barry kysyy, kun he astuvat kannakselle, joka jää kahden öljyisen vesimassan väliin.

“Se kuulemma johtuu siitä, että Kaistaletta on niin helppo puolustaa”, Julian sanoo. Hän on lukenut sen kirjasta, jonka hän on saanut lahjaksi. “Peikkovartio” se on nimeltään. Se on hänellä mukana, pakattu syvälle hänen rinkkansa uumeniin muiden siviilitavaroiden kanssa. Katsellessa Kaistaletta väite on helppo uskoa. Vaikka kannas ei ole kapea, se on silti rajattu alue, joka on karsittu puustosta ja muista suojapaikoista. Toisella puolella kaistale lähtee leviämään, siellä puut törröttävät vielä pystyssä. Julian katsoo siihen suuntaan. Hän ei ole koskaan nähnyt joutomaata, saastan valtaamaa alaa. Näin kaukaa se ei näytä kummoiselta. Jos hän ei tietäisi, ei vastaranta näyttäisi mitenkään erityiseltä.

“Onhan se totta, kyllä meillä on täällä paremmat paikat kuin vaikkapa Massiivin vartioasemalla.” Barry pudistaa päätään. “Ei käy kateeksi niitä poikia, vahdittava ala on valtava ja maasto aivan kauheaa. Mutta ei se täälläkään mitään lastenleikkiä ole. Nyt on ollut pitkään rauhallista, mutta kun tuolta alkaa vyöryä...” Hän nyökkää vastarannan suuntaan. “...silloin tarvitaan jokainen mies.” He kulkevat syvemmälle kaistaleelle kärsineen piikkilanka-aidan viertä. “Ja tietysti Koalition miehet ovat sitä mieltä, että koska meillä kaikki menee niin kuin pitääkin, me emme tarvitsee lisää miehiä, lisää varusteita, lisää mitään. Sano minun sanoneen, jos nyt alkaa...” Barry vaikenee äkisti ja lähtee harppomaan. Julian kiiruhtaa hänen perässään, vaikkei näekään minne he ovat menossa.

Barry pysähtyy ja pysäyttää Julianin kohdalleen. Heitä vastaan iskee löyhkä; jotain on mennyt pahaksi, todella pahaksi. “Saatanan saatana”, Barry kiroaa. “Tästä alkaa vihreä miinoitus. Näitä on kolme muutakin, punainen, sininen ja keltainen.” Miinoitus on merkitty pienin vihrein viirein siellä täällä. Julian seuraa katseellaan viirejä, kunnes hänkin näkee sen, mikä oli saanut Barryn liikkeelle.

Se vain makaa siinä. Liikkumattomana. Kuolleena. Varmasti, vastaansanomattomasti kuolleena. Sen toinen jalka on poissa polvea myöten – tai sitä myöten, minkä Julian haluaa uskoa polveksi. Olennon ranka on niin epämuodostunut, että on vaikea edes hahmottaa, millä tavalla se muistuttaa ihmistä. Sen iho on musta ja siitä törröttää suomumaisia asioita. Julian yrittää hahmottaa, miten iso olento olisi, jos se seisoisi, huojuisi häntä kohden. Se olisi häntä pidempi, siitä hän on varma. Se olisi selvästi häntä isompi.

Olennon rinnassa on ammottava aukko, kuin veitsellä leikattu. Julianilla kestää hetki ymmärtää, että se on sydämen kohdalla. Sydän on viety. Virnistävä korpraali välähtää hänen mieleensä.

“Tämä on tavallinen, se on harhaillut yksinään Kaistaleelle ja osunut miinoituksiin. Jonkun olisi pitänyt raportoida räjähdys. Tämä on luultavasti viime yöltä.” Barry töytäisee maassa makaavaa ruhoa.

“Entä… sydän?” Julian kysyy. Hänen äänensä värähtää.

“No, kuten sanoin, tämä on tavallinen. Sen sydämestä saa muutaman kympin. Satasenkin, jos sattuu käymään tuuri. Nyt on ollut pitkään hiljaista, joten hinnat ovat koholla. Connell on varmaan helvetin tyytyväinen, hänhän sen on tietysti käynyt keikkaamassa. Hän saa kyllä luvan hoitaa miinoituksenkin kuntoon.” Barry kääntyy katsomaan nuorukaista. “Kyllähän sinä tiesit, että sydämet otetaan talteen?”

Julian nyökkää. Hän ei irrota katsettaan ruhosta.

“Tämä tuli sinun kohdallasi vastaan nopeammin, kuin oli tarkoitus. Yleensä tulokkaiden annetaan edes tutustua paikkoihin, ennen kun he joutuvat nenätysten peikonraadon kanssa.” Barry hymyili. “No, ainakaan et törmännyt elävään heti ensimmäisenä päivänä. Sehän tästä olisikin vielä puuttunut.”

Julian tuijottaa edelleen epämuodostunutta ruumista.

“Hei, poju!” Barry sanoo ja napsauttaa sormiaan. “Tervetuloa peikkovartioon. Näitä tulee vastaan vielä enemmän kuin ois väliksi. Sä kerkeet ihastella niitä sitten, kun oot ite laittanu muutaman kylmäks. Mennään, mä näytän sulle bunkkerit.”

Viisikymmentäkuusi krediittiä ja kaksi röökiä

Selliosaston oven saranat narisivat. Sen takaa kajastava valo sai Nestorin räpyttelemään silmiään. Hän nousi ylös nähdäkseen, kuka ovesta tulisi. “Ymmärrättehän, hyvä kapteeni, että me emme varsinaisesti pidä kirjaa tällaisista tiedoista”, vanginvartija selitti. “Meillä on nimet ja numerot, tuomio ja säädetty rangaistus. Yksittäisten vankien työhistoria ei kuulu säilytettävien tietojen piiriin.”

“Ymmärrän kyllä, mutta luulisi nyt, että täältä ainakin yksi mekaanikko löytyy”, vastasi kapteeniksi puhuteltu vastasi. Mies oli pitkä ja hoikka, pitkään laivastotakkiin pukeutunut, muttei selvästikään armeijan väkeä. Tuuheat pulisongit reunustivat hänen kapeita kasvojaan. Nestor nojautui kaltereita vasten.

“Hoi, kapteeni! Rasva-apinaako sä kaipailit?” Kapteeni käveli verkkaisesti hänen kohdalleen ja katsoi häntä päästä varpaisiin. Hänen katseensa viipyili hetken Nestorin mekaanisessa käsivarressa.

“Mekaanikkoa. Sinä et varmaan sattuisi tietämään yhtäkään?”

“Saattaahan tuo olla, että tietäisinkin, mutta kun nyt justiinsa ei pysty oikein muuta ajattelemaan ku sitä, miten kamalasti tekee mieli tupakkia...” Nestor sanoi pyöräyttäen silmiään.

Kapteeni ymmärsi yskän ja kaivoi povitaskustaan metallisen tupakkarasian. Hän poimi kaksi sätkää ja ojensi toisen Nestorille. Toisen hän otti itse ja sytytti. Sitten hän tarjosi kaltereiden välistä tulta myös Nestorille. Vanginvartija katsoi vierestä paheksuva ilme kasvoillaan, muttei sanonut mitään.

Nestor veti syvät henkoset ja antoi savun valua nautinnollisesti huuliensa välistä. “No nyt muistuu. Niinhän se olikin, että tämän selliosaston paras mekaanikko seisoo tässä ihan edessänne!”

“Kuinkas sattuikaan”, kapteeni sanoi. Pieni hymy karehti hänen suupielillään, eikä mikään ilmaissut hänen yllättyneen. “Sinun sanaasiko tässä sitten pitää luottaa?”

Nestor imi sätkäänsä pitkään ja hartaasti. “Onko ITA Goodall tuttu alus?”

Kapteenin silmät kapenivat. “Eiköhän Goodall ole kaikille tuttu. Iso risteilijä, repeytyi pahasti ylittäessään Tyhjyyttä. Kapteeni onnistui luotsaamaan aluksensa turvavyöhykkeelle manuaalisesti. Hän oli sankari, sai muistaakseni Magellanin kunniaristin.”

Nestor sylkäisi kaltereiden välistä lattialle. “Pahottelut nyt vaan, mutta se mies ei sankari missään muussa ku viskipullojen tyhjentämisessä ja muiden ihmisten kunnian viemisessä. Jos jotakuta komentosillalla pitää kiittää siitä, että sieltä selvittiin, niin se on se nuori försti, joka piti koko homman kasassa samalla, kun kapteeni koitti saada kaiken viinan aluksella juotua ennen kuin loputkin järjestelmät pettivät.”

Nestor tumppasi sätkänsä kalteriin. “Kun oltiin selvitty satamaan, försti sai lähtöpassit saman tien. Samoin aika moni muukin meistä. Kaksikymmentäkahdeksan tuntia työtä vailla taukoja, kun pidettiin Goodall koossa. Ei tullut palkintoristejä meille, kättä päälle ja potkut persuksille. Mutta jos nyt jäi epäselväksi, niin ei tässä nyt ensimmäistä kertaa olla konehuoneeseen hyppäämässä.”

Kapteeni katsoi häntä hetken sanomatta mitään. Sitten hän kääntyi vanginvartijan puoleen. “Paljonko?”

Vanginvartija lehteili papereitaan. “Nestor Piepenbrink, viisikymmentäkuusi krediittiä.” Kapteeni vihelsi.

“Viisikymmentäkuusi? Mitä sinä oikein olet tehnyt?”

Nestor kohautti olkiaan. “No, tuli pientä kärhämää parin xenon kanssa tossa aseman kapakassa ja sitten jotenkin kummasti pääs käymään niin, että inkubaattorijousi, joka oli jääny mun taskuuni, ihan sattumalta tietenkin, ja vielä viritettynä...” Nestor pudisteli päätään. “Mä en todellakaan tiedä, miten siinä niin pääs käymään, kauhea onnettomuus. Jotenkin se laukes ja pääty sitten kulkemaan yhen xenon rumasta naamasta läpi.”

Kapteeni kohotti kulmiaan “Selitätkö sinä nyt ihan vakavalla naamalla, että sait viisikymmentäkuusi baaritappelusta?”

Nestor huokaisi. “Kerro sä sille”, hän sanoi vanginvartijalle.

“Piepenbrinkille on merkitty tuomio vahingontuottamisesta korporaation omaisuudelle.”

“Korporaation asema, korporaation säännöt”, Nestor sanoi. “Se xeno oli ilmeisesti osa jotain kaivostiimiä, joka jouduttiin ottamaan ton välikohtauksen takia kokonaan teloille, joten ne päätti pistää mun kunnolla poseen siitä hyvästä. Vaikka ei se ees kuollu siihen tai mitään.”

Kapteeni katsoi häntä hetken vaiti. “Jos sinä todella olet niin hyvä kuin väität, sinulle voi olla rahakas keikka tiedossa”, hän sanoi sitten. “Mutta jos sinä yrität kusettaa päästäksesi täältä, sinä todennäkösesti kuolet. Me luultavasti kuolemme kaikki. Joten mieti sitä. Viisikymmentäkuusi krediittiä on paljon rahaa. En haluisi käyttää sellaista summaa oman kuolemantuomioni allekirjoittamiseen.”

“Viiskytkuus krediä ja yks rööki”, Nestor huomautti. “Tai itse asiassa, kaks röökiä.”

Kapteeni kaivoi sätkärasiansa taskustaan. Nestor poimi avonaisesta rasiasta uuden sätkän ja nakkasi sen huultensa väliin. Sytyttimen liekki välkähti hämärässä. Hetken oli hiljaista. Vanginvartija vaihtoi painoaan jalalta toiselle. Nestor poltti sätkäänsä ja katseli, kuinka savu kiemurteli. Sitten hän pudotti tumpin lattialle ja astui sen päälle.

“No, mennäänkö sitten?” hän sanoi.

Kapteeni kaivoi povitaskustaan nahkaisen lompakon. Hän laski vanginvartijan ojennettuun käteen viisi kymmenen krediitin seteliä. Sitten hän laski vielä kaksi. “Jos sovitaan, että siinä on tasaraha ja jätetään paperityöt myöhemmäksi?”

Vanginvartija katsoi rahanippua kädessään, sitten kapteenia. Hän työnsi rahat taskuunsa ja sanaakaan sanomatta avasi sellin oven. “Herrat varmasti löytävät itsekin tiensä ulos”, hän totesi. He lähtivät, pitkä kapteeni pitkässä takissaan ja Nestor hänen perässään. Kumpikaan ei sanonut mitään, eikä kumpikaan katsonut taakseen. Jos vanginvartija katsoikin heidän peräänsä, hän ei enää nähnyt heidän kasvojaan.

Kaksikko oli kulkenut hyvän matkaa hiljaisuuden vallitessa, kun Nestor lopulta avasi suunsa. “No, sotaväkeä sä et oo, se on selvää. Sä maksat käteisellä rahalla, joten sä tuskin oot korporaatioidenkaan leivissä. Joten… yksityinen?”

“Niinkin voisi sanoa”, kapteeni vastasi.

“Rehellinen pienyrittäjä, joka koittaa vaan ansaita leipänsä?”

“Kutakuinkin.”

“Ja haluaa vaan säästää poloista virkamiesparkaa turhalta paperityöltä?”

“Juurikin niin.”

“Kuulostaa hyvältä. Jos passaa kysyä, keneltä me halutaan säästää rahojensa laskemisen vaiva?”

Kapteeni pysähtyi, ja Nestor pysähtyi hänen viereensä. “Puhutaan siitä sitten aluksella. Meillä on lähtö vielä tämän kierron aikana”, kapteeni sanoi. Sitten hän jatkoi kävelemistä. Nestor kiiruhti hänen peräänsä.

“Okei, no voitasko me jostain puhua tässä? Mikä sun nimes on? Millanen meidän alus on?”

“Minua voit puhutella kapteeni Burnhamiksi. Ja alus… Alus on tässä.” Burnham avasi ilmalukon laiturialueelle.

Laiturissa odotti pieni Pontefract-luokan alus. Nestor tuijotti alusta. “Voi Schwarzschild...” hän kirosi. “Mikä romu.” Silmäkulmassaan Nestor huomasi jotain ja kääntyi kohtaamaan kapteenin katseen. “Tai siis että, enhän mä tosissani, ihan vitsillä vaan… Vähän pitää testata, tiedätkös, ei se oo kapteeni eikä mikään, jos ei omaa alustaan rakasta”, hän sönkötti.

    Burnham lähti taas liikkeelle sanomatta mitään, ja Nestor tuli perässä. Aluksen lastaussilta oli alhaalla. “Alus on oivallisessa kunnossa. Älä anna ulkopinnan hämätä. Kymmenen hengen miehistö, täysi avaruusvalmius. Ei itsenäistä hyppykykyä, mutta täysin portaaliyhteensopiva. Minä näytän sinulle konehuoneen, mekaanikkojen majoitustilat ovat siinä lähellä.”

    “Mekaanikkojen? Siis… onko sulla useampi mekaanikko?” Nestor kysyi.

    “Minulla oli yksi. Nyt minulla on kaksi. Eli kyllä, useampi.”

    Oli Nestorin vuoro pysähtyä. Kapteeni käveli vielä muutaman askeleen ennen kuin hänkin pysähtyi ja kääntyi.

    “Okei, mä ymmärrän, että sä tarviit mekaanikon. Sellanen on hyvä olla tällasen aluksen kanssa. Mutta kaks? Mihin ihmeeseen sä tarviit kaks rasva-apinaa? Tää on pieni Pontefract, ykskin on jo aika luksusta!”

    Kapteeni hymähti. “Siellä, minne me olemme menossa, teille tulee kummallekin käyttöä. Sen minä lupaan.”