Etuvartioasema

Kun auto lopulta ilmestyy näköpiiriin, he ovat osanneet odottaa sitä jo kauan. Taivaanrannassa kohoava pölypilvi on merkki, josta ei voi erehtyä. Se on tuttu heille, kuorma-auto tuo muonat ja ammukset kerran viikossa, joka maanantai. Paitsi että tänään ei ole maanantai. Kulunvalvonnalla seisoskelevat vartiomiehet tihrustavat horisonttiin yrittäen saada selkoa auton muodosta. Lopulta he tunnistavat sen jeepiksi ja valmistautuvat ottamaan sen vastaan.

Jeeppi ajaa puomille asti. Toinen vartiomiehistä kävelee kuskin puolelle. Kuski näyttää papereita, puomi avataan. Jeeppi kaartaa pihaan, mies pelkääjänpaikalta nousee rivakasti autosta. Hän kiiruhtaa takaluukulle, mistä hän nappaa suuren rinkan. Hän lyö takaluukun kiinni. Jeeppi lähtee liikkeelle, pysähtyy puomille siksi hetkeksi, että vartiomiehet saavat sen auki, ja kaasuttaa sitten tiehensä.

Jeepistä noussut mies seisoo keskellä pihaa. Hän katselee ympärilleen, yrittäen kohdata jonkun katseen. Hän on nuori mies, arka ja linnunluinen. Kukaan ei katso häneen, vartiomiehet kulunvalvonnalla keskustelevat keskenään. Aurinko paistaa, ilma on pölyinen ja kuuma. Hän seisoo keskellä pihaa rinkkansa kanssa tietämättä mitä tehdä, eikä kukaan katso häntä.

Kasarmirakennuksen ovi aukeaa. Ulos astuu vähänläntä mies. Hänen hiuksensa näyttävät siltä, että hiekkapöly on antanut niille värinsä, ja univormu sointuu niiden kanssa siististi yhteen. Hän kävelee verkkaisesti nuorukaisen luo ja pysähtyy hänen eteensä.

“Julian Neale?” pölynvärjäämä mies sanoo.

Nuorukainen lyö kantansa yhteen. “Herra vääpeli.”

Vääpeliksi puhuteltu mies kohottaa kulmiaan. Hänellä tosiaan on vääpelin natsat rinnuksissaan, mutta hän ei muista, koska häntä olisi viimeksi puhuteltu herra vääpeliksi. Luultavasti edellisellä kerralla, kun tukikohtaan tuli uutta verta.

“Lepo vaan. Me ei täällä hirveemmin herrotella, sano Barryksi vaan”, hän sanoo.

Nuorukainen nyökkää, mutta ei vastaa mitään.

“Tervetuloa Kaistaleelle, ainoalle etuvartioasemista, jota ei ole koskaan murrettu. Minulla alkaa kahden tunnin päästä partiointi, sinä voit tulla silloin mukaani, niin näytän sinulle varustukset.” Barry katsahtaa maassa lojuvaa rinkkaa. “Voit ilmoittautua parakilla. Alikersantti Colby ottaa sinut vastaan ja näyttää sinulle punkkasi. Tunnin päästä tällä paikalla, käymme hakemassa sinulle aseen ja sitten lähdemme partioimaan.”

Barry nyökkää vielä omille sanoilleen, kääntyy sitten ja lähtee. Nuorukainen jää keskelle pihaa seisomaan. Hän katsoo, kuinka Barry katoaa sisään kasarmirakennuksen ovesta. Hän seisoo siinä vielä hetken, pölyn ja auringon ja kasarmiaukean ympäröimänä. Sitten hän poimii rinkkansa ja lähtee päättäväisesti parakkien suuntaan.

Tunnin päästä hän palannut kasarmiaukiolle. Aurinko paistaa kenties hieman matalammalta, lipputankojen varjot ovat kenties pidentyneet. Hän ei osaa sanoa: hän tietää, että niin pitäisi olla, mutta auringonpaiste tuntuu aivan yhtä armottomalta kuin aiemminkin.

Puolentoista tunnin päästä hän on taas kasarmiaukiolla, tällä kertaa rynnäkkökivääri selässään. Se on vanha ja kolhiintunut kapistus, mutta se on hänen rynnäkkökiväärinsä. Hän muistaa jo sen sarjanumeron ulkoa: 500874. Hän hokee sitä itselleen hiljaa mielessään, sillä hän tietää, että hänen on muistettava se.

“Käydään ensin läpi miinoitukset, ne on kaikkein tärkein osa”, Barry sanoo. He kävelevät portille – ei sille, jonka kautta Julian aiemmin saapui tukikohtaan. He kävelevät portille, joka aukeaa toiseen suuntaan, Kaistaleelle. Portilla he kohtaavat toisen partiomiehen, sänkipartaisen korpraalin, jolla on hymy herkässä. Barry ja hän nyökkäävät toisilleen vaihdon merkiksi. Korpraali katsoo Juliania, mutta kukaan ei sano mitään, ja sitten korpraali on jo mennyt.

“Tiesitkö sinä, että meillä on kaikkein pienin kuolleisuus? Kaikista etuvartioasemista?” Barry kysyy, kun he astuvat kannakselle, joka jää kahden öljyisen vesimassan väliin.

“Se kuulemma johtuu siitä, että Kaistaletta on niin helppo puolustaa”, Julian sanoo. Hän on lukenut sen kirjasta, jonka hän on saanut lahjaksi. “Peikkovartio” se on nimeltään. Se on hänellä mukana, pakattu syvälle hänen rinkkansa uumeniin muiden siviilitavaroiden kanssa. Katsellessa Kaistaletta väite on helppo uskoa. Vaikka kannas ei ole kapea, se on silti rajattu alue, joka on karsittu puustosta ja muista suojapaikoista. Toisella puolella kaistale lähtee leviämään, siellä puut törröttävät vielä pystyssä. Julian katsoo siihen suuntaan. Hän ei ole koskaan nähnyt joutomaata, saastan valtaamaa alaa. Näin kaukaa se ei näytä kummoiselta. Jos hän ei tietäisi, ei vastaranta näyttäisi mitenkään erityiseltä.

“Onhan se totta, kyllä meillä on täällä paremmat paikat kuin vaikkapa Massiivin vartioasemalla.” Barry pudistaa päätään. “Ei käy kateeksi niitä poikia, vahdittava ala on valtava ja maasto aivan kauheaa. Mutta ei se täälläkään mitään lastenleikkiä ole. Nyt on ollut pitkään rauhallista, mutta kun tuolta alkaa vyöryä...” Hän nyökkää vastarannan suuntaan. “...silloin tarvitaan jokainen mies.” He kulkevat syvemmälle kaistaleelle kärsineen piikkilanka-aidan viertä. “Ja tietysti Koalition miehet ovat sitä mieltä, että koska meillä kaikki menee niin kuin pitääkin, me emme tarvitsee lisää miehiä, lisää varusteita, lisää mitään. Sano minun sanoneen, jos nyt alkaa...” Barry vaikenee äkisti ja lähtee harppomaan. Julian kiiruhtaa hänen perässään, vaikkei näekään minne he ovat menossa.

Barry pysähtyy ja pysäyttää Julianin kohdalleen. Heitä vastaan iskee löyhkä; jotain on mennyt pahaksi, todella pahaksi. “Saatanan saatana”, Barry kiroaa. “Tästä alkaa vihreä miinoitus. Näitä on kolme muutakin, punainen, sininen ja keltainen.” Miinoitus on merkitty pienin vihrein viirein siellä täällä. Julian seuraa katseellaan viirejä, kunnes hänkin näkee sen, mikä oli saanut Barryn liikkeelle.

Se vain makaa siinä. Liikkumattomana. Kuolleena. Varmasti, vastaansanomattomasti kuolleena. Sen toinen jalka on poissa polvea myöten – tai sitä myöten, minkä Julian haluaa uskoa polveksi. Olennon ranka on niin epämuodostunut, että on vaikea edes hahmottaa, millä tavalla se muistuttaa ihmistä. Sen iho on musta ja siitä törröttää suomumaisia asioita. Julian yrittää hahmottaa, miten iso olento olisi, jos se seisoisi, huojuisi häntä kohden. Se olisi häntä pidempi, siitä hän on varma. Se olisi selvästi häntä isompi.

Olennon rinnassa on ammottava aukko, kuin veitsellä leikattu. Julianilla kestää hetki ymmärtää, että se on sydämen kohdalla. Sydän on viety. Virnistävä korpraali välähtää hänen mieleensä.

“Tämä on tavallinen, se on harhaillut yksinään Kaistaleelle ja osunut miinoituksiin. Jonkun olisi pitänyt raportoida räjähdys. Tämä on luultavasti viime yöltä.” Barry töytäisee maassa makaavaa ruhoa.

“Entä… sydän?” Julian kysyy. Hänen äänensä värähtää.

“No, kuten sanoin, tämä on tavallinen. Sen sydämestä saa muutaman kympin. Satasenkin, jos sattuu käymään tuuri. Nyt on ollut pitkään hiljaista, joten hinnat ovat koholla. Connell on varmaan helvetin tyytyväinen, hänhän sen on tietysti käynyt keikkaamassa. Hän saa kyllä luvan hoitaa miinoituksenkin kuntoon.” Barry kääntyy katsomaan nuorukaista. “Kyllähän sinä tiesit, että sydämet otetaan talteen?”

Julian nyökkää. Hän ei irrota katsettaan ruhosta.

“Tämä tuli sinun kohdallasi vastaan nopeammin, kuin oli tarkoitus. Yleensä tulokkaiden annetaan edes tutustua paikkoihin, ennen kun he joutuvat nenätysten peikonraadon kanssa.” Barry hymyili. “No, ainakaan et törmännyt elävään heti ensimmäisenä päivänä. Sehän tästä olisikin vielä puuttunut.”

Julian tuijottaa edelleen epämuodostunutta ruumista.

“Hei, poju!” Barry sanoo ja napsauttaa sormiaan. “Tervetuloa peikkovartioon. Näitä tulee vastaan vielä enemmän kuin ois väliksi. Sä kerkeet ihastella niitä sitten, kun oot ite laittanu muutaman kylmäks. Mennään, mä näytän sulle bunkkerit.”