Valjuja kopioita

Kylmän tuntu oli käsinkosketeltava. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä, antoi sen pistellä iholla. Se oli onnistunut, lähes täydellinen. Lumihiutaleet leijailivat hiljakseen taivaalta. Ne laskeutuivat junaraiteelle, asemalaiturille, radan toisella puolella retkottavan katoksen päälle, täplittivät ne talven värein. Ohitusasema oli juuri niin karu, yksinkertainen ja autio kuin hänen lapsuudessaan. Ryou hymyili tyytyväisenä itseensä ja haukkasi kanahkoaan. Hän pureskeli sitä hitaasti: maku oli tietysti helppo, eihän se paljon miltään maistunut, mutta myös suutuntuma oli oikeanlainen.

Ryou tarjosi kanahkoa Andylle, joka istui penkillä hänen vieressään. “Maistuuko?” hän kysyi.

Andy pudisti päätään. “Sori, ei oo mun makuun.”

“Hei, maistuu aivan oikealle kanalle!” Ryou naurahti matkien mainoksen ääntä.

    “Ehkä sellasten ihmisten mielestä, jotka ei oo koskaan maistanu oikeeta kanaa. Mut kana nyt ei itsessäänkään maistu paljon miltään, ja kanahko on valju kopio siitä”, Andy sanoi. “Ja no, ottaen huomioon, että me ollaan virtuaalissa, tää on oikeestaan vielä valju kopio siitäkin.”

“Ai valju kopio vai?” Ryou kysyi. Hän lähinnä vitsaili, mutta kysymyksessä oli pieni väre, joka pakotti vastaamaan siihen.

“No, virtuaali on aina valju kopio. Mutta tää on kyllä… Kyllä aikamoinen. Mä tykkään erityisesti tästä pikkupakkasesta. Tosi usein tällaset jätetään huomiotta ja virtuaalitilat on semmosia laimeita kakskytviisasteisia. Tällanen antaa aina vähän särmää. Ja tää haju, mikä tää on?”

“Terva. Ne on nää puurakenteet, ne on tervattu.”

“Tosi rouhee. Millon te meinaatte julkasta tän?”

Ryoun katseli jonnekin radan toiselle puolelle. Hän hymyili edelleen, muttei enää yhtä tyytyväisenä itseensä. “Firma haluais julkasta tän heti seuraavan kvartaalin alussa.”

“Sä et?”

“Tää ei oo valmis vielä.”

Andy kohotti kulmiaan. “Tää vaikuttaa aika valmiilta. Tiedätkö sä, millasta keskenerästä kuraa nykyään julkastaan?”

”Ihan sama. Tää ei oo mikään Chongqingin hikipajan halpisvirtuaali. Tää on 10pointsLabin kärkituote, kokonaan uuden sukupolven virtuaali!”

“Okei, okei, älä hikeenny. Mä koitan vaan sanoa, että sulla on aina ollu taipumusta perfektionismiin. Se ei oo aina hyvä juttu. Mä pystyn laskemaan halkeamat tossa tiiliseinässä toisella puolen rataa ja erottamaan noi varikset toisistaan äänen perusteella. Tää on… No, jos mä en tietäs, että mä oon virtuaalissa, ni kestäis hetken tajuta.”

“Ei tässä oo kyse tarkkuudesta. Se on helppo hoitaa. Ongelma on, että tää järjestelmä, se on edelleen… epävakaa.”

“Mitä sä tarkotat?”

Ryou huokaisi syvään. “No, mähän sanoin, että tää on uuden sukupolven virtuaali? Tää on linkitetty primäärikäyttäjän muistikeskuksiin. Se poimii elementtejä sieltä ja mallintaa niiden mukaan.” Ryou heilautti kättään. “Tää ohitusasema, tää on oikeesti olemassa. Tai no, jotain tän kaltasta on olemassa. Vähän Vladivostokista pohjoseen, siellä missä mä elin lapsuuteni.”

Andy kurtisti kulmiaan. “Okei? Mitä epävakaa tässä yhteydessä meinaa?”

“Tää kaatuu. Aina välillä. Se liittyy jotenkin niihin muistipalikoihin, mitä se hakee primäärikäyttäjältä. Mut mä en oo… me ei olla vielä onnistuttu paikantamaan sitä varsinaista ongelmaa. Että mikä sen aiheuttaa.” Ryou rusautteli puhuessaan sormiaan, yksi kerallaan, ensin eteenpäin, sitten taakse. Kun yksikään ei enää naksahtanut, hän pyöräytti kumpaakin rannettaan.

“Kuinka usein sitä tapahtuu?” Andy kysyi.

Ryou oli hetken hiljaa. “Liian usein”, hän lopulta mutisi. Andy huokaisi.

“No, onhan tätä kvartaalia vielä. Mä oon varma, että jos joku pystyy löytämään sen vian, se oot sä.” Hän muksautti Ryoua olkavarteen. “Mun täytyy hei logata ulos. Kello alkaa lähestyä yhtätoista täällä itärannikolla ja mulla on palaveri aamulla.” Ryou nyökkäsi katsellen edelleen jonnekin toiselle puolen rataa. He olivat hetken kumpikin hiljaa. “Ryou? Eikö sulla oo kello siellä Losissa lähempänä kahta?” Ryou kohautti harteitaan.

“Mä työskentelen usein myöhään”, hän vastasi.

“No, koita saada nukutuksikin, okei?” Andy sanoi ja nousi ylös. Sitten hän oli poissa. Lumihiutaleet leijailivat yhä taivaalta. Toinen variksista raakkui, ja pian toinen vastasi. Ne todella erotti äänestä.

Ryou nousi ylös ja astui lähemmäs junarataa. Alkoi olla hämärää. Se johtui luultavasti siitä, että Andy oli maininnut kellonajan. Tässä versiossa vuorokautta ei oltu asetettu etenemään lineaarisesti. Ryou katseli vasemmalle radan suuntaan. Länteen, hän ajatteli. Junan valot erottuivat kaukaisuudessa. Ryou hengitti pakkasta sisäänsä. Juna lähestyi nopeasti,

Ääni kuului kaukaa, se kasvoi kasvamistaan. Nämä eivät olleet hiljaisia junia, jotka pysähtyivät Union Stationille häiritsemättä ketään. Nämä olivat vanhoja venäläisiä rotiskoja, jotka rämisisvät ja kolisivat kalkattavia raiteita läpi Siperian erämaiden. Sähkönsiniset kipinät sinkoilivat kohdasta, jossa junan johdin kiinnittyi pakkasen hyytämiin kaapeleihin radan yllä. Ryou tuijotti, kuinka juna lähestyi. Sen ei kuulunut pysähtyä tässä, tämä oli pelkkä seisake, ohitusasema. Junan kuului ohittaa asema hidastamatta, pauhaten eteenpäin kohti Vladivostokia. Sen kuului tönäistä laiturilla seisovia rajulla ilmavirrallaan ja heittää lumihiutaleet heidän kasvoilleen kiitäessään ohi.

Mutta juna ei tehnyt mitään sellaista. Juna hidasti.

Matkustajavaunut lipuivat hitaasti Ryoun ohi, ennen kuin juna lopetti liikkeensä. Ne olivat kirkkain valoin valaistuja ja enimmäkseen tyhjiä. Kun juna oli pysähtynyt toden teolla, ovet aukesivat sihahtaen. Kaikkein kauimmaisesta matkustajavaunusta astui ulos nainen. Hän oli pukeutunut pitkään valkeaan trenssitakkiin. Nainen seisoi siinä, asemalaiturilla, vain muutaman kymmenen metrin päässä Ryousta. Hänen kasvoissaan oli jotakin vikaa. Hän katsoi Ryouun, eikä hänen kasvoistaan silti erottanut mitään. Ei kasvonpiirteitä. Ei väriä.

Maailma särähti. Kerran, rajusti ja nopeasti. Ryou otti askeleen naista kohden. Maailma särähti uudestaan. Nainen seisoi yhä paikallaan. Ryou ei miettinyt. Hän juoksi. Kymmenen metriä. Maailma särähti useita kertoja nopeassa tahdissa. Kaksikymmentä metriä. Koko virtuaali sirpaloitui, asemalaituri, katokset, juna, raiteet, nainen, varikset. Ohikiitävän hetken Ryou tunsi putoavansa.

Patricia irrotti diodit hänen ohimoiltaan. “Sinä melkein revit itsesi irti laitteesta! Mitä tapahtui, onko kaikki hyvin?” Hän taputteli Ryoun otsaa pyyhkeellä. “Sinä olet ihan hikinenkin!”

“Kaikki on ihan kunnossa”, Ryou sanoi yrittäessään pystyyn. “Minä tarvitsen lukemat tuosta äskeisestä prosessista, joka johti...” Lause jäi kesken hänen romahtaessaan takaisin istualteen. Silmissä pimeni, päässä heitti. Virtuaalikrapula, hän manasi mielessään. Kauanko hän oli ollut sisässä? Tunnin, kaksi?

“Arvon herra ohjelmistokehittäjä ottaa nyt ihan rauhassa”, Patricia ilmoitti. Hän nosti tarjottimen Ryoun syliin. “Olet nyt kiltti poika ja syöt iltapalasi. Sitten saat luvan tulla sänkyyn minun kanssani.” Patricia nousi ja nojautui suukottamaan Ryoun otsaa. Ryou irvisti katsoessaan tarjotinta. Paahtoleipä, marmeladia, kuppi teetä, proteiinipatukka ja monivitamiinijuoma, joka poreili yhä. Kaikki mitä hän tarvitsi. Hänen ei tehnyt mieli mitään niistä.

“Patricia, kulta, minun on pakko työskennellä vielä. Tämä saattaa olla avain koko ongelman ratkaisuun!”

“Olitko sinä asemalla taas?” Patricia kysyi. Hän ei kuulostanut enää vitsikkäältä, eikä sen puoleen ystävälliseltäkään. Ryou nyökkäsi hitaasti. “Juna tuli ja pysähtyi?” Patricia jatkoi. “Ja sitten ulos astui nainen, jonka kasvoista et saanut selvää?” Ryou ei vastannut mitään. Patricia huokaisi. “Kulta, tämä ei ole menossa minnekään”, hän sanoi. “Virtuaali on valmis. Se toimii kaikilla muille satunnaisia poikkeuksia lukuunottamatta. Ainoastaan sinun juna-asemasi saa sen jatkuvasti tilttiin.” Ryou nosti tarjottimen sylistään.

“Jos sinä et aio syödä, niin älä syö. Samapa tuo, omapahan on vatsasi. Mutta sänkyyn sinä saat luvan tulla”, Patricia ilmoitti. Ryou mittaili häntä kulmiensa alta.

“Sinä saat koko prosessin datan työpöydällesi heti huomenaamusta. Minä pidän siitä huolen. Mutta sinä lähdet illalla Japaniin taas, enkä minä tiedä kauanko sinulla tällä kertaa kestää. Anna minun edes tämä yö nukkua vieressäsi.”

Ryou huokaisi. “No, mennään nukkumaan. Mutta data heti aamusta sitten?”