Lohta ja muita herkkuja

Trubaduuri lopetti laulantansa ja kumarsi. Ihmiset hurrasivat, jotkut heittelivät häntä kohti kuparikolikoita, jotka hän keräsi tunnollisesti talteen ennen kuin poistui salista. Prinssi Fitzroy ei hurrannut. Hän istui kunniapaikallaan isännän pöydässä miltei koskematon ruoka edessään, eikä hän hurrannut.

“Eikö teidän korkeutenne nauttinut meidän toistaitoisten pelimanniemme musisoinnista?” Prinssi Fitzroy käänsi katseensa vieressään istuvaan nuoreen naiseen. Hän oli luultavasti isännän tytär, olihan hänet istutettu Fitzroyn viereen. Kenties isäntä oli elätellyt toiveita, että Fitzroy iskisi silmänsä häneen. Eihän se tietysti ollut mahdollista: nyt oltiin kaukana idässä, ei täällä ollut yhtäkään lordia, jonka tytär olisi ollut tarpeeksi korkea-arvoinen hänen puolisokseen.

Fitzroy yritti kaivella muististaan naisen nimeä. Hän oli kyllä varmasti kuullut sen, mutta niin hän oli kuullut epäilemättä satoja muitakin nimiä tällä matkalla, eikä yksikään niistä tahtonut jäädä hänen päähänsä. “En ole koskaan juuri perustanut musikanteista”, Fitzroy tyytyi toteamaan. “Ja isäni uroteoista olen kuullut riittämiin.”

Nainen kallisti päätään. ”Teidän täytyy olla tavattoman ylpeä”, hän sanoi.

“Niin, niin minun täytyy”, Fitzroy huokaisi.

Lordin tytär oli kyllä sievä. Hänellä oli ylänköjen ihmisten tummat silmät, jotka tässä valaistuksessa näyttivät miltei mustilta. Hänen kasvonsa olivat kapeat, mutta voimakaspiirteiset, ja hänen hymyssään oli ilkikurisuutta, jollaista harvoin näki hovin tyhjäkasvoisten naisten ilmeissä. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen pellavamekkoon ja kaulassaan hänellä oli koru, johon oli upotettu sinisen sävyissä kimalteleva opaali. Korun oli täytynyt maksaa pieni omaisuus hänen isälleen. Tämä ei ole paikka, jossa rahaa tuhlataan koruihin, Fitzroy tajusi. Täällä raha käytettiin teräkseen.

“Isänne on kuningas, jonka tämä ruhtinaskunta tarvitsee”, nainen sanoi. Fitzroy havahtui takaisin keskusteluun. “Hän yhdisti koko valtakunnan, rannikolta tänne ylängöille. Ilman häntä me olisimme vain joukko keskenään kinastelevia lordeja, jotka hädin tuskin pystyvät laittamaan vastaan itäläisten rosvojoukoille”, nainen sanoi.

“Niin. Ja rautanyrkein hän pitää kuningaskuntansa koossa”, Fitzroy sanoi.

“Joskus sellainen on tarpeen”, nainen sanoi. “Minun isäni on ylpeä saadessaan olla isänne uskollinen vasalli.”

Hän siis on lordin tytär, Fitzroy ajatteli. Uskoiko hän todella sen, mitä hän sanoi, vai oliko hänet vain opetettu sanomaan niin? Hänen virnettään oli vaikea lukea. Fitzroy tiesi, että näillä main tuskin kukaan oli hänen isänsä uskollinen vasalli, vaikka kaikki olivat niin valmiita vannomaan. Hänen isänsä oli laittanut heidät polvistumaan ja vannomaan uskollisuutta, mutta he olivat olleet vuosisatoja omien maidensa herroja, eivätkä he olleet tottuneet nöyryyteen. Mitä idemmäs mentiin, sitä vähemmän linnakkeet muistuttivat kunnollisia linnoja ja sitä vähemmän lordit ja heidän tyttärensä muistuttivat rannikon hovien ihmisiä. Hänen isänsä oli sanonut, että tarpeeksi kauas itään mentäessä hänen alamaisensa muistuttivat enemmän itäläisiä kuin sivistyneitä ihmisiä.

“Minun isäni lähetti minut tälle matkalle, koska hän halusi minun näkevän hänen valtakuntansa. Ei vain rannikon kaupunkien puutarhoja ja tammilehtoja, ei vain kirjastoja ja turnajaiskenttiä. Hän halusi minun näkevän koko valtakunnan, ne ihmiset, joita hän hallitsee. Matkani jatkuu Hopeavuolle saakka, minne isäni kerran pysähtyi.”

“Mitä sinä pidät näkemästäsi?”

“Olen nähnyt paljon kaunista, vuolaana virtaavia koskia ja humisevia metsiä”, Fitzroy aloitti. “Olen kohdannut monia urheita lordeja, lukuisia viisaita miehiä, jotka rakastavat alamaisiaan. Olen…” Hän katseli hämärää salia, koiria jotka kinastelivat lihaisasta luunpalasta lattialla. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa. “Olen nähnyt paljon.”

“Sinä taidat vihata sitä kaikkea?”

Fitzroy säpsähti. Hän käännähti katsomaan vierellään istuvaa naista. Hymy oli kaikonnut hänen kasvoiltaan, mutta sen tilalla ei ollut kiukkua tai ärtymystä. Kulmakarvat olivat kysyvästi kohollaan, ja nainen vaikutti rehellisen kiinnostuneelta. Fitzroy oli niin häkeltynyt, että hän hädin tuskin huomasi naisen pudottaneen muodollisen teitittelyn pois.

“Minä… en minä… Kuinka niin?” hän sai sanotuksi.

“Sinä et hurraa trubaduureillemme, vaikka isäni on etsinyt seudun parhaat ja käskenyt heitä laulamaan sinun isästäsi. Sinä et koske ruokaasi, vaikka isäni on nähnyt niin paljon vaivaa tarjotakseen sinulle kotiseutujesi herkkuja, lohta, silliä, makrillia. Ja minä, minua sinä katsot kuin maalaistyttöä.” Hän ei syyttänyt, hän vain totesi.

“Minä...” Fitzroy aloitti. Hän vaikeni ja oli hetken hiljaa. Toisaalla salissa aloiteltiin laulua. “Minä vihaan kalaa. Sitä minä vihaan”, Fitzroy sanoi lopulta. “Minä vihaan kaikkea kalaa. Vihaan lohta, vihaan turskaa, vihaan nieriää. Vihaan sitä kaikissa muodoissaan. Loimutettuna, savustettuna, graavattuna, kermaan hukutettuna. Minä vihaan sitä.” Hän oli hetken hiljaa, tietämättä miten jatkaa. Hän tiesi naisen tuijottavan häntä, mutta hän ei vastannut katseeseen. Hän tuijotti lohta lautasellaan.

“Rannikolla, siellä ei muuta syödäkään kuin kalaa. Sitä tarjotaan kaikkialla. Köyhimmät kalastajaeukot syövät kalaa siinä missä isäni korkeassa tornissaan. Kokit kehittelevät toinen toistaan erikoisempia tapoja valmistaa kalaa, mutta kalalta se maistuu silti. Ja nyt, kun tulen tänne, itäisille maille, lordit kuvittelevat tekevänsä minuun vaikutuksen tarjoamalla minulle kalaa. Rannikolla kala on sentään tuoretta, ainakin parhaimmillaan.” Fitzroy vilkaisi keskustelukumppaniaan. Tämä nyökkäsi hitaasti, muttei sanonut mitään.

“Kerran me karkasimme linnasta, minä ja Gerald. Hän on minun veljeni, tai siis isäni äpärä. Vähän minua vanhempi. Me menimme rantaan, ilman saattueita tai henkivartijoita. Gerald meni uimaan, hänellä oli pieni piikki mukanaan. Hän pyydysti sillä meille useamman kampelan, ne kuulemma olivat niin laiskoja, että ne saattoi vain poimia mukaansa. Teimme tulet ja käristimme kampelat. Aurinko paistoi ja kaikki muu tuntui kaukaiselta.” Hetken aikaa Fitzroy katsoi kaukaisuuteen, toiseen aikaan ja paikkaan.

“Siitä sinä taisit pitää?” lordin tytär kysyi.

“Silloin minä pidin kalasta. Sinä päivänä minä pidin siitä, tuoreesta kampelasta. Palattuamme linnalle saimme läksytyksen oltuamme poissa miekkailuharjoituksista. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, missä olimme olleet, emmekä me kertoneet. Emme koskaan kertoneet kenellekään. Se jäi meidän kahden salaisuudeksi.”

“Ja nyt minä olen täällä, ylängöillä, missä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei tiedä, mistä minä pidän tai mitä minä haluan. He luulevat tietävänsä, ovathan he tavanneet isäni, ovathan he kuulleet hänestä kertovat laulut. He luulevat minun olevan samanlainen, olenhan minä isäni poika. He luulevat tietävänsä, kuinka minuun tehdään vaikutus. Ja minä hymyilen, ja minä nyökkään, ja minä kehun heidän ruokansa ja laulajansa ja linnansa ja tyttärensä. Koska niin isäni käski minun tehdä. Muista tämä, Fitzroy, hän sanoi. Valtakuntaa ei voi hallita pelkästään pelolla. Alamaisten täytyy rakastaa sinua, ja siksi sinun on välitettävä siitä, mikä on heille tärkeää. Niin hän sanoi.” Fitzroy vaikeni.

“Haluatko sinä sitä?” opaalikoruinen nainen kysyi. “Hallita tätä valtakuntaa?”

“En. En tippaakaan”, Fitzroy vastasi epäröimättä. “Minä olen kertonut nyt sinulle enemmän siitä, mitä minä todella ajattelen, mitä minä tunnen, kuin kenellekään koko tällä matkalla. Enemmän kuin kenties kenellekään vuosikausiin. Onko mikään ihme, etteivät he tiedä mitä minä haluan? Onko ihme, että he luulevat tietävänsä mistä pidän, kun en kerro heille totuutta? Minä olen lukittuna tähän tanssiin, tähän valheiden verkkoon, jossa totuutta ei kerrota koskaan. Kuninkaana olen sitä lopun ikääni. Ja niin ovat kaikki muutkin. Enkä minä tiedä voiko tästä vapautua koskaan, mutta minä yritän rimpuilla, ja päädyn kertomaan tämän kaiken jonkun lordin tyttärelle, jonka nimeä en muista ja jota tuskin tulen tapaamaan uudestaan.”

“Minun nimeni on Malva.”

Malva hymyili.

“Tämä on Korpinkedon linnake. Ja jos sinä tulet paluumatkallasi tätä kautta, lupaan että tarjolla on jotain muuta kuin kalaa.”

Susi

Kompuroin miestenvessan ovesta sisään. Löyhkä tulvahti minua vastaan, se oli likainen, tunkkainen paikka. Jos oksennus ei olisi ollut jo tulossa, viimeistään tämän paikka olisi riittänyt havahduttamaan sen mahalaukkuni pohjukasta. Seinien tummat kaakelit oli sotkettu sekalaisten bändien tarroilla ja lennokkailla tägeillä. Lattia oli tulvillaan märkää vessapaperia, tupakantumppeja, ties mitä roskaa ja saastaa.

Riuhtaisin lähimmän vessakopin ovea, mutta se ei antanut periksi. Lukossa. Kokeilin toista, mutta sekin oli lukossa. Tuijotin lukittuja ovia kauhuissani. Sisälläni möyri, kiemurteli ja murisi. Pakotin kurkkuani ylös ujuttautuvan saastan takaisin alas. Tässä ei voi käydä näin, minä ajattelin. Lyödä paukautin toisen vessakopin ovea. Raivokas ärähdys oven takaa sai minut loikkaamaan metrin verran taaemmas. Tässä ei todellakaan voi käydä näin, minä mietin pidätellessäni niin itkua kuin oksennustakin.

Vilkaisin pisuaareja, siellä kusella seisova äijä katsoi minua olkansa yli ja sylkäisi lattialle. Hän oli minua varmaan päätä pidempi ja pukeutunut hihattomaan vaimonhakkaajapaitaan. Päässään hänellä oli tasalippainen lippalakki. En halunnut mennä lähemäs häntä, en askeltakaan.

Katseeni harhaili vessan peiliin, ja toivoin, etten olisi tullut katsoneeksi siihen suuntaan. Vähänläntä, huonosti istuvaan pukuun pukeutunut ukonreppana katseli minua kauhu ja pahoinvointi kasvoillaan. Olin tavallistakin surkeamman näköinen. Kouristus kipristi minua, otin tukea lavuaarin reunasta. Näytin kalpealta, hikipisarat valuivat otsallani. Kasvoni olivat kuin paksua vahaa tai taikinaa.

Kusi lorisi taustalla. Joku ähkäisi vessakopissa. Jostain kaukaa klubin tanssibiitti kantautui korviini. Se sai pääni särkemään. Löysäsin kravattia, mutta se ei auttanut lainkaan. Pahoinvointini oli päässyt jo liian pitkälle.

Minä vihasin näitä paikkoja. Samat tympeät hitit, joita luukutettiin niin lujaa, ettei kuullut edes omaa ääntään seuraavaa olutta tilatessaan. Join aina olutta, olin juonut nytkin, vaikken edes pitänyt oluesta liiemmin. En kuitenkaan kehdannut tilata mitään muutakaan. Ei baarimikko kuitenkaan minua kuullut, ja jonoakin oli vaikka kuinka, enkä ollut muistanut nostaa käteistä, vaikka aina musitutettiin, että oli epäkohteliasta maksaa baarissa kortilla. Miten tällaisessa paikassa oli tarkoitus viihtyä? Tai löytää vielä seuraa?

Vaimonhakkaajapaitainen lorottelija ilmestyi viereeni. “Peseks sä käsiäs?” hän ärähti. Tajusin seisovani hänen tiellään ja kierähdin selkä seinää vasten.

“Sori”, minä mutisin, kun hän ryhtyi pesemään käsiään. Hän todella oli päätä pidempi kuin minä, ja paita jätti hänen käsivarsiensa pullottavat lihakset esiin. Pyyhkäisin hikeä otsaltani. Hän mulkaisi minua. “Ootsä ihan kunnossa”, hän sanoi. Olin melko varma, ettei häntä kiinnostanut vastaukseni.

Lorottelija kuivasi kätensä ja lähti. Mennessään hän tölväisi minua kuin olisin koristekasvi. Tuijotin tyhjää pisuaaria vessan toisella puolella. Vatsassani alkoi taas raivokas akrobatia, jokin yritti ulos raivokkaasti, kuin kahlittu peto. Otin horjuvan askeleen kohti pisuaaria. Tila tuntui äkkiä suuremmalta, loputtoman suurelta. Matka toiselle puolelle pisuaarin ääreen olisi kuin pyhiinvaellus. Minua huimasi, tarrauduin uudestaan kiinni altaan reunaan.

Pisuaari olisi liian kaukana, minä päätin, kun tila alkoi kieppua ympärilläni entistä vinhempaan tahtiin. Hapuilin vielä epätoivoisesti vessakoppien ovia, läimin niitä heikoin nyrkein. Miten pitkään ihmisellä voi kestää paskantaa, minä ihmettelin. Yritin niellä suuhuni kihoavaa vatsahappoa, niellä vielä pienen hetken. Miten voi olla, että ihminen unohtaa pytylle päästessään, miten hän on itse juuri jalat ristissä odottanut vuoroaan?

Käteni hilautuivat alas pitkin vessakopin ovea ja yrittivät ovenkahvaan tarrautumalla pitää minut vielä hetken pystyssä. Vaivuin kuitenkin hitaasti mutta sitäkin varmemmin alas lattialle. Ensin polveni muksahtivat märille kaakeleille. Tunsin, kuinka vesi lattialla – minä toivoin, että se oli vettä – tuli läpi housujeni kankaasta. Otin käsilläni tukea lattiasta, vasen kämmeneni lässähti lattialla lojuvaan, litimärkään vessapaperiin. Silmissäni hämärtyi.

Toisen vessakopin ovi heilahti auki ja töytäisi minua. Pysyin hädin tuskin edes nelinkontin. Näin alas olin vajonnut, ja tästä minut veisi loppuun kevyinkin tönäisy. Kuulin puhetta, sanoja, mutta en käsittänyt niiden merkitystä. Tuijotin lattiaa edessäni, tummia kaakeleita. Kehoni läpi kulkivat kouristukset, sappi nousi suuhuni. Enää en voisi niellä. Minä olin nelinkontin lattialla, vessan kuvottavalla, saataisella lattialla. Sille on rajansa, kuinka kauan ihminen voi niellä.

Toisenkin vessakopin ovi aukesi, erotin hämärästi, kuinka kenkäpari kiersi minut näkökenttäni laitamilla. Lisää puhetta, en edelleenkään ymmärtänyt sanoja. Olin kehoni keskellä, vatsalihakseni nykivät. Minä oksentaisin. Oksentaisin nyt. En voisi enää pidätellä.

Se lähti liikkeelle syvältä sisältäni. Tuntui siltä, että kaikki kehoni lihakset jännittyivät. Jos lattiakaakeleissa olisi ollut mitään, mistä olisi saanut kiinni, olisin puristanut sitä kaikin voimin. Nyt sormeni vain koukistuivat saamatta mistään otetta.

Tunsin sen kurkussani, se pursui ulos, täytti suuni kokonaan. Tunsin, kuinka karvat pyyhkivät kitalakeani.

Se ei mahtuisi ulos suustani, ei mitenkään. Se oli valtava. En käsittänyt, miten se mahtui sisälleni. Avasin suuni ammolleen, niin auki kun sain, vaikka tiesin, ettei se tulisi riittämään. Kurkkuni oli täynnä sitä. Suuni oli täynnä sitä. Vatsalihakseni jännittyivät, mutta se ei kaivannut enää minun apuani päästäkseen ulos. Tunsin kuinka lihakset jännittyivät, sen lihakset.

Sitä luulisi, että se sattuu, kun leukaperät antavat periksi. En kuitenkaan tuntenut kipua, en lainkaan. Olin siinä, nelinkontin vessan lattialla, ja minä olin vielä minä, mutta kun se työntyi ulos suustani, pienen ohikiitävän hetken aikaa se oli minä ja minä olin se. Me olimme me. Ja sitten hetki oli ohi, sen tassut ulottuivat lattiaan ja se veti itsensä kokonaan ulos, enkä minä ollut enää minä, minä olin se.

Minä ravistin turkistani veren ja liman ja visvan. Hengitin ilmaa sisääni, löyhkää joka oli vielä hetkeä aiemmin vain ja ainoastaan kuvottanut minua, saanut minut voimaan pahoin. Nyt mikään ei saanut minua voimaan pahoin. Nyt minä saatoin erottaa hajut, kaikki toisistaan, saatoin erottaa jätökset ja käsisaippuan esanssit, saatoin erottaa hien ja pelon takaseinää vasten perääntyneiden miesten iholla. Syvä, matala murina karkasi kurkustani. Märkä läntti levisi toisen miehen housujen etumukseen.

Saatoin kuitenkin haistaa vielä jotain muuta. Minä käännyin ja näin takanani löyhkän lähteen.

Se oli surkea mytty halpaa polyesteriä ja löysää nahkaa, joka lojui pitkin pituuttaa käymälän lattialla. Kokoon lysähtäneenä, vailla luita tai lihaa sisällään, se makasi omissa eritteissään. Saatoin yhä haistaa pelon tuossa läjässä, pelon joka oli paljon syvempi kuin se, mikä ilmassa leijui nyt. Nämä miehet, he pelkäsivät minua, he pelkäsivät kuolemaa. He pelkäsivät juuri nyt, tässä hetkessä.

Lattialla lojuva läjä, tuo olento, mies, hän oli pelännyt kaiken aikaa, hän oli pelännyt kaikkea. Sitä ei peittänyt halpa deodorantti sen enempää kuin vanhan viinan löyhkäkään. Hänen koko olemuksensa oli pelkoa. Kuin hänet olisi tehty siitä. Kenties se oli kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Kenties se oli kaikki, mitä minusta oli jäänyt jälkeen.

En halunnut katsoa tuota säälittävää ilmestystä tämän pidempää. Täältä oli päästävä, tästä paikasta, jossa ei ollut minulle mitään.

Muistot

Minä vihaan Japania, Ryou ajatteli. Minä vihaan tätä maata, minä vihaan näitä ihmisiä. Minä vihaan näitä Asahin oluita, minä vihaan näitä kevytpiristeitä, minä vihaan näitä teennäisiä klubeja. Kyabakura, johon hän oli suunnannut suoraan neuvottelujen jälkeen, oli hänen työnantajansa suosittelema – piikki oli siis auki koko illan. Hän ei olisi jaksanut istua koko paikassa, mutta neuvottelujen jälkeen hän oli tarvinnut jotain rauhoittamaan hermojaan. Jostain syystä hän päätyi aina tällaiseen paikkaan työmatkoillaan. Kyllähän tämä hotellihuoneessa homehtumisen voitti.

Ryou siemaisi oluttaan. Se ei vähetessään varsinaisesti muuttunut yhtään sen paremmaksi, mutta hän ei halunnut tilata muutakaan. Tiskin takana touhuava mamasan sekoitteli drinkkejä kaikissa sateenkaaren väreissä ja muutamissa sellaisissa, jota tuskin sai aikaiseksi muualla kuin laboratoriossa. Ryou ei jaksanut tänään sellaista, hän oli väsynyt eikä kaivannut erikoisuuksia.

Ryou kääntyi baarijakkarallaan. Uusi tyttö oli juuri aloittelemassa karaoke-esitystään. Hän oli luultavasti töissä täällä: hän lauloi hyvin, eikä vaikuttanut olevan lainkaan humalassa. Humalainen pukumiesten porukka, jossa tyttö oli istunut vielä äsken, kannusti häntä kovaäänisesti. Ryou heitti tupakan huuleensa ja kävi läpi taskujaan löytääkseen sytyttimen.

Liekki räpsähti hänen kasvojensa edessä, Ryou säpsähti. Sytytintä piteli kaunis tyttö, joka oli pukeutunut hänen vartaloaan nuolevaan petroolinväriseen cocktail-mekkoon. Tyttö oli japanilainen. Kaulallaan hänellä oli UV-valossa hohtava tatuointi ja ohimoilla näkyivät yhteyslinkkien sileät pintaosat. Tyttö hymyili, hänkin oli töissä täällä. Kyabajō.

“Sinä olet uusi täällä”, tyttö sanoi japaniksi istuutuessaan viereiselle baarijakkaralle.

“Enkä minä ole jäämässä”, Ryou vastasi englanniksi. Hän imi tupakkaansa pitkään ja antoi savun valua suustaan.

Tytön ilme ei värähtänytkään. Hän vaihtoi saumattomasti virheettömään englantiin. “Työmatkalla vain?”

Ryou nyökkäsi. “Ylihuomenna takaisin ‘valtoihin. Otatko sä jotain juotavaa?” Tytön hymy leveni.

“Domo arigato”, hän sanoi ja nyökkäsi baarimestarille, joka ryhtyi vimmaisesti sekoittamaan ainesosia.

“Eipä kestä. Firma maksaa mun viulut ja sun illan tienestit on kuitenkin kiinni tästä”, Ryou sanoi imaisten taas tupakkaansa.

Tyttö kallisti päätään. “Useimmat miehet ei halua keskustella siitä, että minä olen töissä täällä. Eivätkä siitä, miten minä tienaan.”

“No, en mäkään varsinaisesti halua siitä keskustella. Mä tiedän, miten sä tienaat. On aika selvää, että kun mä maksan kakskytä taalaa drinksusta, johon ei tuu sekaan ees mitään alkoholia, johonkin ne rahat siitä menee. ” Mamasan tiskin takana mulkaisi Ryouta. Tyttö taas laski katseensa syliinsä. Hän ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä.

Baarimestari laski sateenvarjolla ja kahdella pillillä koristetun drinkin tytön eteen. Siinä oli kaksi kerrosta, yksi syvän purppurainen ja yksi vaaleanpunainen. “No, sinä olet nyt ostanut jakamattoman huomioni ainakin puoleksi tunniksi”, tyttö sanoi. Hän otti molemmat pillit suuhunsa. Drinkin pinta vajosi silmin nähden. “Mistä sinä sitten haluat puhua?” hän kysyi.

“Jaa. Säästä? En mistään?” Ryou kohautti harteitaan ja tumppasi tupakkansa.

“Jos sä haluat, sä voit kyllä mennä jututtamaan jotakuta muuta. Mä en oo mitään ihan parasta juttuseuraa, meillä ei ‘valloissa oo tällasia paikkoja. En mä oikein tiedä, mistä sulle kuuluis jutella.”

Tyttö naurahti. “No, yleensä miehet haluavat puhua itsestään. Monet kertovat työstään ja menestyksestään. Useimmat kuitenkin aloittavat kertomalla nimensä.”

“Ah, niin. Mun nimeni on Ryou.”

“Manami”, tyttö sanoi ja kumarsi hieman. “Monilla Yhdysvaltain japanilaisilla on sikäläinen nimi”, hän huomautti. “Sinulla on kuitenkin japanilainen.”

“No, mä en ole sieltä päin. En alun perin.”

“Sinä kuitenkin puhut mieluummin englantia kuin japania. Mistä sinä sitten olet?”

“Mä oon syntyny Vladivostokista. Mun vanhemmat… No, ei sillä niin väliä. Japanissa mä en oo koskaan asunu, eikä kumpikaan mun vanhemmista. Ne kuitenkin halus antaa mulle nimen, joka on sieltä. ‘Valtoihin mä muutin, kun mä täytin kakskymmentä.”

“Mitä sinä sitten teet siellä?”

Ryou siemaisi oluttaan. “Mä oon… ohjelmoija. Ohjelmistokehittäjä.”

“Oi! Jännittävää! Niin moni täällä on vain pankkiiri tai sijoittaja. Mitä sinä oikein ohjelmoit?”

“Mä teen virtuaaleja”, Ryou vastasi.

“Minä rakastan virtuaaleja”, tyttö sanoi ja sipaisi yhteyslinkkejään.

Ryou naurahti. “Kaikkihan niitä rakastaa. Ja kun kattoo ympärilleen, sitä ymmärtää kyllä, miks.” Tyttökin nauroi. Ryou ei ollut aivan varma siitä, nauroiko tyttö tosissaan vai työn puolesta. Hän on hyvä, Ryou totesi. Todella hyvä.

“Mut kutsuttiin tänne neuvottelemaan mun uusimman luomuksen julkasusta.” Ryou tyhjensi olutlasinsa. “Se kokous olisi hyvin voitu pitää virtuaalissa, mutta ei. Vanhan liiton miehet vaatii saada tavata kasvokkain. Ne haluu nähä Ryoun, joka on lihaa ja verta. Ikään ku se ois jotenkin aidompi versio musta. Ja meikäläinenhän se sitten on, joka lentää 11 tuntia yli Tyynenmeren tänne kuuntelemaan madonluvut.”

“Ei kai tilanne nyt noin paha ole? Meinataanko sinun projektisi lakkauttaa?” Manami kysyi myötätuntoisella äänellä.

“Eivät he lakkauttaa aio”, Ryou sanoi. “He aikovat julkaista”

Manami kohotti kulmiaan.

“Se projekti, jota kehitän, se on täysin uuden sukupolven virtuaali. Se linkittyy käyttäjän muistoihin ja käyttää niitä luodessaan ympäristöjä. Yksityiskohtien taso ja tarkkuus on täysin lyömätön!” Ryou huomasi korottaneensa ääntään.

“Kuulostaa upealta.”

“Se on upea. Mutta se ei ole valmis julkaistavaksi kolmen viikon päästä.”

“Mikä siinä sitten on vikana?” Manami kysyi.

“Kasvoton nainen, joka kaataa koko järjestelmän.”

“Anteeksi mikä?”

“Hän nousee junasta ja katsoo minua. Joka kerta sama juttu. Kun jään yksin asemalle, juna tulee, hän nousee junasta ja kaataa koko järjestelmän.”

Manami tuijotti Ryouta hetken aikaa. “Kuka hän oikein on?” hän lopulta kysyi.

“Minä en tiedä. Hänellä ei ole kasvoja.”

“Mutta hän nousee junasta?”

“Niin. Käytän aika usein testiajoissa ympäristönä erästä juna-asemaa lapsuudestani. Siellä ei pitäisi pysähtyä matkustajajunia, mutta hänen junansa tulee silti. Ja sitten virtuaali kaatuu.”

“Kuulostaa siltä, että sinun pitäisi puhua hänen kanssaan”, Manami sanoi.

“Luuletko sinä, etten minä ole yrittänyt? Joka kerta minä koitan ehtiä hänen luokseen! Juoksen pää kolmantena jalkana. Mutta joka kerta virtuaali kaatuu juuri ennen kuin ehdin puhutella häntä. Joka kerta!” Ryou veti henkeä. Olut tuntui päänahassa. Baarimestari loi häneen kiukkuisen katseen.

“Ehkä sinun pitäisi luopua virtuaalistasi. Mennä tapaamaan häntäkin kasvokkain” Manami sanoi rauhallisella äänellä. Ryou tuijotti häntä.

“Mitä sinä oikein tarkoitat?”

“No siis. Sinä juuri kerroit, että järjestelmäsi perustuu käyttäjän muistoihin, eikö? Ja juna-asema, jonne palaat, on muisto lapsuudestasi?”

Ryou tuijotti häntä edelleen. “Niin?”

“Jos sinä et saa häneltä vastauksia virtuaalissa, voisit juosta hänet kiinni tässä todellisuueessa. Olla lihaa ja verta hänen edessään. Sinä et ehkä muista hänen kasvojaan, mutta jostakin syystä hän siellä on, sinun muistojesi keskellä.”

Ryou yritti sanoa jotakin. Mitä tahansa. “Manami, sinä olet nero”, oli se, mitä hän lopulta sai ulos suustaan. Manami laski taas katseensa, mutta hänen hymynsä oli voitonriemuinen. “Vladivostokiin lentää täältä alle kaksi tuntia.“

“Kaksi tuntia? Minulla on huomenna tyhjä päivä… Saanko mä tarjota sulle lisää juotavaa?”