Muistot

Minä vihaan Japania, Ryou ajatteli. Minä vihaan tätä maata, minä vihaan näitä ihmisiä. Minä vihaan näitä Asahin oluita, minä vihaan näitä kevytpiristeitä, minä vihaan näitä teennäisiä klubeja. Kyabakura, johon hän oli suunnannut suoraan neuvottelujen jälkeen, oli hänen työnantajansa suosittelema – piikki oli siis auki koko illan. Hän ei olisi jaksanut istua koko paikassa, mutta neuvottelujen jälkeen hän oli tarvinnut jotain rauhoittamaan hermojaan. Jostain syystä hän päätyi aina tällaiseen paikkaan työmatkoillaan. Kyllähän tämä hotellihuoneessa homehtumisen voitti.

Ryou siemaisi oluttaan. Se ei vähetessään varsinaisesti muuttunut yhtään sen paremmaksi, mutta hän ei halunnut tilata muutakaan. Tiskin takana touhuava mamasan sekoitteli drinkkejä kaikissa sateenkaaren väreissä ja muutamissa sellaisissa, jota tuskin sai aikaiseksi muualla kuin laboratoriossa. Ryou ei jaksanut tänään sellaista, hän oli väsynyt eikä kaivannut erikoisuuksia.

Ryou kääntyi baarijakkarallaan. Uusi tyttö oli juuri aloittelemassa karaoke-esitystään. Hän oli luultavasti töissä täällä: hän lauloi hyvin, eikä vaikuttanut olevan lainkaan humalassa. Humalainen pukumiesten porukka, jossa tyttö oli istunut vielä äsken, kannusti häntä kovaäänisesti. Ryou heitti tupakan huuleensa ja kävi läpi taskujaan löytääkseen sytyttimen.

Liekki räpsähti hänen kasvojensa edessä, Ryou säpsähti. Sytytintä piteli kaunis tyttö, joka oli pukeutunut hänen vartaloaan nuolevaan petroolinväriseen cocktail-mekkoon. Tyttö oli japanilainen. Kaulallaan hänellä oli UV-valossa hohtava tatuointi ja ohimoilla näkyivät yhteyslinkkien sileät pintaosat. Tyttö hymyili, hänkin oli töissä täällä. Kyabajō.

“Sinä olet uusi täällä”, tyttö sanoi japaniksi istuutuessaan viereiselle baarijakkaralle.

“Enkä minä ole jäämässä”, Ryou vastasi englanniksi. Hän imi tupakkaansa pitkään ja antoi savun valua suustaan.

Tytön ilme ei värähtänytkään. Hän vaihtoi saumattomasti virheettömään englantiin. “Työmatkalla vain?”

Ryou nyökkäsi. “Ylihuomenna takaisin ‘valtoihin. Otatko sä jotain juotavaa?” Tytön hymy leveni.

“Domo arigato”, hän sanoi ja nyökkäsi baarimestarille, joka ryhtyi vimmaisesti sekoittamaan ainesosia.

“Eipä kestä. Firma maksaa mun viulut ja sun illan tienestit on kuitenkin kiinni tästä”, Ryou sanoi imaisten taas tupakkaansa.

Tyttö kallisti päätään. “Useimmat miehet ei halua keskustella siitä, että minä olen töissä täällä. Eivätkä siitä, miten minä tienaan.”

“No, en mäkään varsinaisesti halua siitä keskustella. Mä tiedän, miten sä tienaat. On aika selvää, että kun mä maksan kakskytä taalaa drinksusta, johon ei tuu sekaan ees mitään alkoholia, johonkin ne rahat siitä menee. ” Mamasan tiskin takana mulkaisi Ryouta. Tyttö taas laski katseensa syliinsä. Hän ei kuitenkaan lakannut hymyilemästä.

Baarimestari laski sateenvarjolla ja kahdella pillillä koristetun drinkin tytön eteen. Siinä oli kaksi kerrosta, yksi syvän purppurainen ja yksi vaaleanpunainen. “No, sinä olet nyt ostanut jakamattoman huomioni ainakin puoleksi tunniksi”, tyttö sanoi. Hän otti molemmat pillit suuhunsa. Drinkin pinta vajosi silmin nähden. “Mistä sinä sitten haluat puhua?” hän kysyi.

“Jaa. Säästä? En mistään?” Ryou kohautti harteitaan ja tumppasi tupakkansa.

“Jos sä haluat, sä voit kyllä mennä jututtamaan jotakuta muuta. Mä en oo mitään ihan parasta juttuseuraa, meillä ei ‘valloissa oo tällasia paikkoja. En mä oikein tiedä, mistä sulle kuuluis jutella.”

Tyttö naurahti. “No, yleensä miehet haluavat puhua itsestään. Monet kertovat työstään ja menestyksestään. Useimmat kuitenkin aloittavat kertomalla nimensä.”

“Ah, niin. Mun nimeni on Ryou.”

“Manami”, tyttö sanoi ja kumarsi hieman. “Monilla Yhdysvaltain japanilaisilla on sikäläinen nimi”, hän huomautti. “Sinulla on kuitenkin japanilainen.”

“No, mä en ole sieltä päin. En alun perin.”

“Sinä kuitenkin puhut mieluummin englantia kuin japania. Mistä sinä sitten olet?”

“Mä oon syntyny Vladivostokista. Mun vanhemmat… No, ei sillä niin väliä. Japanissa mä en oo koskaan asunu, eikä kumpikaan mun vanhemmista. Ne kuitenkin halus antaa mulle nimen, joka on sieltä. ‘Valtoihin mä muutin, kun mä täytin kakskymmentä.”

“Mitä sinä sitten teet siellä?”

Ryou siemaisi oluttaan. “Mä oon… ohjelmoija. Ohjelmistokehittäjä.”

“Oi! Jännittävää! Niin moni täällä on vain pankkiiri tai sijoittaja. Mitä sinä oikein ohjelmoit?”

“Mä teen virtuaaleja”, Ryou vastasi.

“Minä rakastan virtuaaleja”, tyttö sanoi ja sipaisi yhteyslinkkejään.

Ryou naurahti. “Kaikkihan niitä rakastaa. Ja kun kattoo ympärilleen, sitä ymmärtää kyllä, miks.” Tyttökin nauroi. Ryou ei ollut aivan varma siitä, nauroiko tyttö tosissaan vai työn puolesta. Hän on hyvä, Ryou totesi. Todella hyvä.

“Mut kutsuttiin tänne neuvottelemaan mun uusimman luomuksen julkasusta.” Ryou tyhjensi olutlasinsa. “Se kokous olisi hyvin voitu pitää virtuaalissa, mutta ei. Vanhan liiton miehet vaatii saada tavata kasvokkain. Ne haluu nähä Ryoun, joka on lihaa ja verta. Ikään ku se ois jotenkin aidompi versio musta. Ja meikäläinenhän se sitten on, joka lentää 11 tuntia yli Tyynenmeren tänne kuuntelemaan madonluvut.”

“Ei kai tilanne nyt noin paha ole? Meinataanko sinun projektisi lakkauttaa?” Manami kysyi myötätuntoisella äänellä.

“Eivät he lakkauttaa aio”, Ryou sanoi. “He aikovat julkaista”

Manami kohotti kulmiaan.

“Se projekti, jota kehitän, se on täysin uuden sukupolven virtuaali. Se linkittyy käyttäjän muistoihin ja käyttää niitä luodessaan ympäristöjä. Yksityiskohtien taso ja tarkkuus on täysin lyömätön!” Ryou huomasi korottaneensa ääntään.

“Kuulostaa upealta.”

“Se on upea. Mutta se ei ole valmis julkaistavaksi kolmen viikon päästä.”

“Mikä siinä sitten on vikana?” Manami kysyi.

“Kasvoton nainen, joka kaataa koko järjestelmän.”

“Anteeksi mikä?”

“Hän nousee junasta ja katsoo minua. Joka kerta sama juttu. Kun jään yksin asemalle, juna tulee, hän nousee junasta ja kaataa koko järjestelmän.”

Manami tuijotti Ryouta hetken aikaa. “Kuka hän oikein on?” hän lopulta kysyi.

“Minä en tiedä. Hänellä ei ole kasvoja.”

“Mutta hän nousee junasta?”

“Niin. Käytän aika usein testiajoissa ympäristönä erästä juna-asemaa lapsuudestani. Siellä ei pitäisi pysähtyä matkustajajunia, mutta hänen junansa tulee silti. Ja sitten virtuaali kaatuu.”

“Kuulostaa siltä, että sinun pitäisi puhua hänen kanssaan”, Manami sanoi.

“Luuletko sinä, etten minä ole yrittänyt? Joka kerta minä koitan ehtiä hänen luokseen! Juoksen pää kolmantena jalkana. Mutta joka kerta virtuaali kaatuu juuri ennen kuin ehdin puhutella häntä. Joka kerta!” Ryou veti henkeä. Olut tuntui päänahassa. Baarimestari loi häneen kiukkuisen katseen.

“Ehkä sinun pitäisi luopua virtuaalistasi. Mennä tapaamaan häntäkin kasvokkain” Manami sanoi rauhallisella äänellä. Ryou tuijotti häntä.

“Mitä sinä oikein tarkoitat?”

“No siis. Sinä juuri kerroit, että järjestelmäsi perustuu käyttäjän muistoihin, eikö? Ja juna-asema, jonne palaat, on muisto lapsuudestasi?”

Ryou tuijotti häntä edelleen. “Niin?”

“Jos sinä et saa häneltä vastauksia virtuaalissa, voisit juosta hänet kiinni tässä todellisuueessa. Olla lihaa ja verta hänen edessään. Sinä et ehkä muista hänen kasvojaan, mutta jostakin syystä hän siellä on, sinun muistojesi keskellä.”

Ryou yritti sanoa jotakin. Mitä tahansa. “Manami, sinä olet nero”, oli se, mitä hän lopulta sai ulos suustaan. Manami laski taas katseensa, mutta hänen hymynsä oli voitonriemuinen. “Vladivostokiin lentää täältä alle kaksi tuntia.“

“Kaksi tuntia? Minulla on huomenna tyhjä päivä… Saanko mä tarjota sulle lisää juotavaa?”