Lohta ja muita herkkuja

Trubaduuri lopetti laulantansa ja kumarsi. Ihmiset hurrasivat, jotkut heittelivät häntä kohti kuparikolikoita, jotka hän keräsi tunnollisesti talteen ennen kuin poistui salista. Prinssi Fitzroy ei hurrannut. Hän istui kunniapaikallaan isännän pöydässä miltei koskematon ruoka edessään, eikä hän hurrannut.

“Eikö teidän korkeutenne nauttinut meidän toistaitoisten pelimanniemme musisoinnista?” Prinssi Fitzroy käänsi katseensa vieressään istuvaan nuoreen naiseen. Hän oli luultavasti isännän tytär, olihan hänet istutettu Fitzroyn viereen. Kenties isäntä oli elätellyt toiveita, että Fitzroy iskisi silmänsä häneen. Eihän se tietysti ollut mahdollista: nyt oltiin kaukana idässä, ei täällä ollut yhtäkään lordia, jonka tytär olisi ollut tarpeeksi korkea-arvoinen hänen puolisokseen.

Fitzroy yritti kaivella muististaan naisen nimeä. Hän oli kyllä varmasti kuullut sen, mutta niin hän oli kuullut epäilemättä satoja muitakin nimiä tällä matkalla, eikä yksikään niistä tahtonut jäädä hänen päähänsä. “En ole koskaan juuri perustanut musikanteista”, Fitzroy tyytyi toteamaan. “Ja isäni uroteoista olen kuullut riittämiin.”

Nainen kallisti päätään. ”Teidän täytyy olla tavattoman ylpeä”, hän sanoi.

“Niin, niin minun täytyy”, Fitzroy huokaisi.

Lordin tytär oli kyllä sievä. Hänellä oli ylänköjen ihmisten tummat silmät, jotka tässä valaistuksessa näyttivät miltei mustilta. Hänen kasvonsa olivat kapeat, mutta voimakaspiirteiset, ja hänen hymyssään oli ilkikurisuutta, jollaista harvoin näki hovin tyhjäkasvoisten naisten ilmeissä. Hän oli pukeutunut yksinkertaiseen pellavamekkoon ja kaulassaan hänellä oli koru, johon oli upotettu sinisen sävyissä kimalteleva opaali. Korun oli täytynyt maksaa pieni omaisuus hänen isälleen. Tämä ei ole paikka, jossa rahaa tuhlataan koruihin, Fitzroy tajusi. Täällä raha käytettiin teräkseen.

“Isänne on kuningas, jonka tämä ruhtinaskunta tarvitsee”, nainen sanoi. Fitzroy havahtui takaisin keskusteluun. “Hän yhdisti koko valtakunnan, rannikolta tänne ylängöille. Ilman häntä me olisimme vain joukko keskenään kinastelevia lordeja, jotka hädin tuskin pystyvät laittamaan vastaan itäläisten rosvojoukoille”, nainen sanoi.

“Niin. Ja rautanyrkein hän pitää kuningaskuntansa koossa”, Fitzroy sanoi.

“Joskus sellainen on tarpeen”, nainen sanoi. “Minun isäni on ylpeä saadessaan olla isänne uskollinen vasalli.”

Hän siis on lordin tytär, Fitzroy ajatteli. Uskoiko hän todella sen, mitä hän sanoi, vai oliko hänet vain opetettu sanomaan niin? Hänen virnettään oli vaikea lukea. Fitzroy tiesi, että näillä main tuskin kukaan oli hänen isänsä uskollinen vasalli, vaikka kaikki olivat niin valmiita vannomaan. Hänen isänsä oli laittanut heidät polvistumaan ja vannomaan uskollisuutta, mutta he olivat olleet vuosisatoja omien maidensa herroja, eivätkä he olleet tottuneet nöyryyteen. Mitä idemmäs mentiin, sitä vähemmän linnakkeet muistuttivat kunnollisia linnoja ja sitä vähemmän lordit ja heidän tyttärensä muistuttivat rannikon hovien ihmisiä. Hänen isänsä oli sanonut, että tarpeeksi kauas itään mentäessä hänen alamaisensa muistuttivat enemmän itäläisiä kuin sivistyneitä ihmisiä.

“Minun isäni lähetti minut tälle matkalle, koska hän halusi minun näkevän hänen valtakuntansa. Ei vain rannikon kaupunkien puutarhoja ja tammilehtoja, ei vain kirjastoja ja turnajaiskenttiä. Hän halusi minun näkevän koko valtakunnan, ne ihmiset, joita hän hallitsee. Matkani jatkuu Hopeavuolle saakka, minne isäni kerran pysähtyi.”

“Mitä sinä pidät näkemästäsi?”

“Olen nähnyt paljon kaunista, vuolaana virtaavia koskia ja humisevia metsiä”, Fitzroy aloitti. “Olen kohdannut monia urheita lordeja, lukuisia viisaita miehiä, jotka rakastavat alamaisiaan. Olen…” Hän katseli hämärää salia, koiria jotka kinastelivat lihaisasta luunpalasta lattialla. Hän yritti keksiä jotain sanottavaa. “Olen nähnyt paljon.”

“Sinä taidat vihata sitä kaikkea?”

Fitzroy säpsähti. Hän käännähti katsomaan vierellään istuvaa naista. Hymy oli kaikonnut hänen kasvoiltaan, mutta sen tilalla ei ollut kiukkua tai ärtymystä. Kulmakarvat olivat kysyvästi kohollaan, ja nainen vaikutti rehellisen kiinnostuneelta. Fitzroy oli niin häkeltynyt, että hän hädin tuskin huomasi naisen pudottaneen muodollisen teitittelyn pois.

“Minä… en minä… Kuinka niin?” hän sai sanotuksi.

“Sinä et hurraa trubaduureillemme, vaikka isäni on etsinyt seudun parhaat ja käskenyt heitä laulamaan sinun isästäsi. Sinä et koske ruokaasi, vaikka isäni on nähnyt niin paljon vaivaa tarjotakseen sinulle kotiseutujesi herkkuja, lohta, silliä, makrillia. Ja minä, minua sinä katsot kuin maalaistyttöä.” Hän ei syyttänyt, hän vain totesi.

“Minä...” Fitzroy aloitti. Hän vaikeni ja oli hetken hiljaa. Toisaalla salissa aloiteltiin laulua. “Minä vihaan kalaa. Sitä minä vihaan”, Fitzroy sanoi lopulta. “Minä vihaan kaikkea kalaa. Vihaan lohta, vihaan turskaa, vihaan nieriää. Vihaan sitä kaikissa muodoissaan. Loimutettuna, savustettuna, graavattuna, kermaan hukutettuna. Minä vihaan sitä.” Hän oli hetken hiljaa, tietämättä miten jatkaa. Hän tiesi naisen tuijottavan häntä, mutta hän ei vastannut katseeseen. Hän tuijotti lohta lautasellaan.

“Rannikolla, siellä ei muuta syödäkään kuin kalaa. Sitä tarjotaan kaikkialla. Köyhimmät kalastajaeukot syövät kalaa siinä missä isäni korkeassa tornissaan. Kokit kehittelevät toinen toistaan erikoisempia tapoja valmistaa kalaa, mutta kalalta se maistuu silti. Ja nyt, kun tulen tänne, itäisille maille, lordit kuvittelevat tekevänsä minuun vaikutuksen tarjoamalla minulle kalaa. Rannikolla kala on sentään tuoretta, ainakin parhaimmillaan.” Fitzroy vilkaisi keskustelukumppaniaan. Tämä nyökkäsi hitaasti, muttei sanonut mitään.

“Kerran me karkasimme linnasta, minä ja Gerald. Hän on minun veljeni, tai siis isäni äpärä. Vähän minua vanhempi. Me menimme rantaan, ilman saattueita tai henkivartijoita. Gerald meni uimaan, hänellä oli pieni piikki mukanaan. Hän pyydysti sillä meille useamman kampelan, ne kuulemma olivat niin laiskoja, että ne saattoi vain poimia mukaansa. Teimme tulet ja käristimme kampelat. Aurinko paistoi ja kaikki muu tuntui kaukaiselta.” Hetken aikaa Fitzroy katsoi kaukaisuuteen, toiseen aikaan ja paikkaan.

“Siitä sinä taisit pitää?” lordin tytär kysyi.

“Silloin minä pidin kalasta. Sinä päivänä minä pidin siitä, tuoreesta kampelasta. Palattuamme linnalle saimme läksytyksen oltuamme poissa miekkailuharjoituksista. Kukaan ei kuitenkaan kysynyt, missä olimme olleet, emmekä me kertoneet. Emme koskaan kertoneet kenellekään. Se jäi meidän kahden salaisuudeksi.”

“Ja nyt minä olen täällä, ylängöillä, missä kukaan ei tunne minua. Kukaan ei tiedä, mistä minä pidän tai mitä minä haluan. He luulevat tietävänsä, ovathan he tavanneet isäni, ovathan he kuulleet hänestä kertovat laulut. He luulevat minun olevan samanlainen, olenhan minä isäni poika. He luulevat tietävänsä, kuinka minuun tehdään vaikutus. Ja minä hymyilen, ja minä nyökkään, ja minä kehun heidän ruokansa ja laulajansa ja linnansa ja tyttärensä. Koska niin isäni käski minun tehdä. Muista tämä, Fitzroy, hän sanoi. Valtakuntaa ei voi hallita pelkästään pelolla. Alamaisten täytyy rakastaa sinua, ja siksi sinun on välitettävä siitä, mikä on heille tärkeää. Niin hän sanoi.” Fitzroy vaikeni.

“Haluatko sinä sitä?” opaalikoruinen nainen kysyi. “Hallita tätä valtakuntaa?”

“En. En tippaakaan”, Fitzroy vastasi epäröimättä. “Minä olen kertonut nyt sinulle enemmän siitä, mitä minä todella ajattelen, mitä minä tunnen, kuin kenellekään koko tällä matkalla. Enemmän kuin kenties kenellekään vuosikausiin. Onko mikään ihme, etteivät he tiedä mitä minä haluan? Onko ihme, että he luulevat tietävänsä mistä pidän, kun en kerro heille totuutta? Minä olen lukittuna tähän tanssiin, tähän valheiden verkkoon, jossa totuutta ei kerrota koskaan. Kuninkaana olen sitä lopun ikääni. Ja niin ovat kaikki muutkin. Enkä minä tiedä voiko tästä vapautua koskaan, mutta minä yritän rimpuilla, ja päädyn kertomaan tämän kaiken jonkun lordin tyttärelle, jonka nimeä en muista ja jota tuskin tulen tapaamaan uudestaan.”

“Minun nimeni on Malva.”

Malva hymyili.

“Tämä on Korpinkedon linnake. Ja jos sinä tulet paluumatkallasi tätä kautta, lupaan että tarjolla on jotain muuta kuin kalaa.”