Susi

Kompuroin miestenvessan ovesta sisään. Löyhkä tulvahti minua vastaan, se oli likainen, tunkkainen paikka. Jos oksennus ei olisi ollut jo tulossa, viimeistään tämän paikka olisi riittänyt havahduttamaan sen mahalaukkuni pohjukasta. Seinien tummat kaakelit oli sotkettu sekalaisten bändien tarroilla ja lennokkailla tägeillä. Lattia oli tulvillaan märkää vessapaperia, tupakantumppeja, ties mitä roskaa ja saastaa.

Riuhtaisin lähimmän vessakopin ovea, mutta se ei antanut periksi. Lukossa. Kokeilin toista, mutta sekin oli lukossa. Tuijotin lukittuja ovia kauhuissani. Sisälläni möyri, kiemurteli ja murisi. Pakotin kurkkuani ylös ujuttautuvan saastan takaisin alas. Tässä ei voi käydä näin, minä ajattelin. Lyödä paukautin toisen vessakopin ovea. Raivokas ärähdys oven takaa sai minut loikkaamaan metrin verran taaemmas. Tässä ei todellakaan voi käydä näin, minä mietin pidätellessäni niin itkua kuin oksennustakin.

Vilkaisin pisuaareja, siellä kusella seisova äijä katsoi minua olkansa yli ja sylkäisi lattialle. Hän oli minua varmaan päätä pidempi ja pukeutunut hihattomaan vaimonhakkaajapaitaan. Päässään hänellä oli tasalippainen lippalakki. En halunnut mennä lähemäs häntä, en askeltakaan.

Katseeni harhaili vessan peiliin, ja toivoin, etten olisi tullut katsoneeksi siihen suuntaan. Vähänläntä, huonosti istuvaan pukuun pukeutunut ukonreppana katseli minua kauhu ja pahoinvointi kasvoillaan. Olin tavallistakin surkeamman näköinen. Kouristus kipristi minua, otin tukea lavuaarin reunasta. Näytin kalpealta, hikipisarat valuivat otsallani. Kasvoni olivat kuin paksua vahaa tai taikinaa.

Kusi lorisi taustalla. Joku ähkäisi vessakopissa. Jostain kaukaa klubin tanssibiitti kantautui korviini. Se sai pääni särkemään. Löysäsin kravattia, mutta se ei auttanut lainkaan. Pahoinvointini oli päässyt jo liian pitkälle.

Minä vihasin näitä paikkoja. Samat tympeät hitit, joita luukutettiin niin lujaa, ettei kuullut edes omaa ääntään seuraavaa olutta tilatessaan. Join aina olutta, olin juonut nytkin, vaikken edes pitänyt oluesta liiemmin. En kuitenkaan kehdannut tilata mitään muutakaan. Ei baarimikko kuitenkaan minua kuullut, ja jonoakin oli vaikka kuinka, enkä ollut muistanut nostaa käteistä, vaikka aina musitutettiin, että oli epäkohteliasta maksaa baarissa kortilla. Miten tällaisessa paikassa oli tarkoitus viihtyä? Tai löytää vielä seuraa?

Vaimonhakkaajapaitainen lorottelija ilmestyi viereeni. “Peseks sä käsiäs?” hän ärähti. Tajusin seisovani hänen tiellään ja kierähdin selkä seinää vasten.

“Sori”, minä mutisin, kun hän ryhtyi pesemään käsiään. Hän todella oli päätä pidempi kuin minä, ja paita jätti hänen käsivarsiensa pullottavat lihakset esiin. Pyyhkäisin hikeä otsaltani. Hän mulkaisi minua. “Ootsä ihan kunnossa”, hän sanoi. Olin melko varma, ettei häntä kiinnostanut vastaukseni.

Lorottelija kuivasi kätensä ja lähti. Mennessään hän tölväisi minua kuin olisin koristekasvi. Tuijotin tyhjää pisuaaria vessan toisella puolella. Vatsassani alkoi taas raivokas akrobatia, jokin yritti ulos raivokkaasti, kuin kahlittu peto. Otin horjuvan askeleen kohti pisuaaria. Tila tuntui äkkiä suuremmalta, loputtoman suurelta. Matka toiselle puolelle pisuaarin ääreen olisi kuin pyhiinvaellus. Minua huimasi, tarrauduin uudestaan kiinni altaan reunaan.

Pisuaari olisi liian kaukana, minä päätin, kun tila alkoi kieppua ympärilläni entistä vinhempaan tahtiin. Hapuilin vielä epätoivoisesti vessakoppien ovia, läimin niitä heikoin nyrkein. Miten pitkään ihmisellä voi kestää paskantaa, minä ihmettelin. Yritin niellä suuhuni kihoavaa vatsahappoa, niellä vielä pienen hetken. Miten voi olla, että ihminen unohtaa pytylle päästessään, miten hän on itse juuri jalat ristissä odottanut vuoroaan?

Käteni hilautuivat alas pitkin vessakopin ovea ja yrittivät ovenkahvaan tarrautumalla pitää minut vielä hetken pystyssä. Vaivuin kuitenkin hitaasti mutta sitäkin varmemmin alas lattialle. Ensin polveni muksahtivat märille kaakeleille. Tunsin, kuinka vesi lattialla – minä toivoin, että se oli vettä – tuli läpi housujeni kankaasta. Otin käsilläni tukea lattiasta, vasen kämmeneni lässähti lattialla lojuvaan, litimärkään vessapaperiin. Silmissäni hämärtyi.

Toisen vessakopin ovi heilahti auki ja töytäisi minua. Pysyin hädin tuskin edes nelinkontin. Näin alas olin vajonnut, ja tästä minut veisi loppuun kevyinkin tönäisy. Kuulin puhetta, sanoja, mutta en käsittänyt niiden merkitystä. Tuijotin lattiaa edessäni, tummia kaakeleita. Kehoni läpi kulkivat kouristukset, sappi nousi suuhuni. Enää en voisi niellä. Minä olin nelinkontin lattialla, vessan kuvottavalla, saataisella lattialla. Sille on rajansa, kuinka kauan ihminen voi niellä.

Toisenkin vessakopin ovi aukesi, erotin hämärästi, kuinka kenkäpari kiersi minut näkökenttäni laitamilla. Lisää puhetta, en edelleenkään ymmärtänyt sanoja. Olin kehoni keskellä, vatsalihakseni nykivät. Minä oksentaisin. Oksentaisin nyt. En voisi enää pidätellä.

Se lähti liikkeelle syvältä sisältäni. Tuntui siltä, että kaikki kehoni lihakset jännittyivät. Jos lattiakaakeleissa olisi ollut mitään, mistä olisi saanut kiinni, olisin puristanut sitä kaikin voimin. Nyt sormeni vain koukistuivat saamatta mistään otetta.

Tunsin sen kurkussani, se pursui ulos, täytti suuni kokonaan. Tunsin, kuinka karvat pyyhkivät kitalakeani.

Se ei mahtuisi ulos suustani, ei mitenkään. Se oli valtava. En käsittänyt, miten se mahtui sisälleni. Avasin suuni ammolleen, niin auki kun sain, vaikka tiesin, ettei se tulisi riittämään. Kurkkuni oli täynnä sitä. Suuni oli täynnä sitä. Vatsalihakseni jännittyivät, mutta se ei kaivannut enää minun apuani päästäkseen ulos. Tunsin kuinka lihakset jännittyivät, sen lihakset.

Sitä luulisi, että se sattuu, kun leukaperät antavat periksi. En kuitenkaan tuntenut kipua, en lainkaan. Olin siinä, nelinkontin vessan lattialla, ja minä olin vielä minä, mutta kun se työntyi ulos suustani, pienen ohikiitävän hetken aikaa se oli minä ja minä olin se. Me olimme me. Ja sitten hetki oli ohi, sen tassut ulottuivat lattiaan ja se veti itsensä kokonaan ulos, enkä minä ollut enää minä, minä olin se.

Minä ravistin turkistani veren ja liman ja visvan. Hengitin ilmaa sisääni, löyhkää joka oli vielä hetkeä aiemmin vain ja ainoastaan kuvottanut minua, saanut minut voimaan pahoin. Nyt mikään ei saanut minua voimaan pahoin. Nyt minä saatoin erottaa hajut, kaikki toisistaan, saatoin erottaa jätökset ja käsisaippuan esanssit, saatoin erottaa hien ja pelon takaseinää vasten perääntyneiden miesten iholla. Syvä, matala murina karkasi kurkustani. Märkä läntti levisi toisen miehen housujen etumukseen.

Saatoin kuitenkin haistaa vielä jotain muuta. Minä käännyin ja näin takanani löyhkän lähteen.

Se oli surkea mytty halpaa polyesteriä ja löysää nahkaa, joka lojui pitkin pituuttaa käymälän lattialla. Kokoon lysähtäneenä, vailla luita tai lihaa sisällään, se makasi omissa eritteissään. Saatoin yhä haistaa pelon tuossa läjässä, pelon joka oli paljon syvempi kuin se, mikä ilmassa leijui nyt. Nämä miehet, he pelkäsivät minua, he pelkäsivät kuolemaa. He pelkäsivät juuri nyt, tässä hetkessä.

Lattialla lojuva läjä, tuo olento, mies, hän oli pelännyt kaiken aikaa, hän oli pelännyt kaikkea. Sitä ei peittänyt halpa deodorantti sen enempää kuin vanhan viinan löyhkäkään. Hänen koko olemuksensa oli pelkoa. Kuin hänet olisi tehty siitä. Kenties se oli kaikki, mitä hänestä oli jäljellä. Kenties se oli kaikki, mitä minusta oli jäänyt jälkeen.

En halunnut katsoa tuota säälittävää ilmestystä tämän pidempää. Täältä oli päästävä, tästä paikasta, jossa ei ollut minulle mitään.