Taylor

Tässä kaupungissa oli huonoja alueita ja todella huonoja alueita. Tai ehkä minä vain päädyin viettämään kaiken aikani niillä alueilla. Tämä alue oli jälkimmäistä. Talot olivat kolhoja, korkeita ilmestyksiä, joiden pintaa sadevesi nuoli. Parkkeerasin auton talon edustalle ja olin lähinnä tyytyväinen, ettei se ollut partioauto. En tiedä, kuinka pitkään poliisin tunnuksilla varustettu auto olisi selvinnyt täällä.

Hissi ei toiminut, joten jouduin kävelemään. Onneksi asunto oli kolmannessa kerroksessa, eikä sen pidemmällä. En tiedä olisiko pumppuni kestänyt enempää rappusia. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä ennen kun soitin ovikelloa. Laskin sekunteja mielessäni ja koetin päätellä mitä pystyin asunnon ovesta. Se oli halpa, lastulevyä, kirkkaanpunainen. Ei kranssia tai koristeita, mutta en muistanut nähneeni sellaista yhdessäkään ovessa matkalla ylös.

Valpastuin, kun kuulin liikettä oven takana. Hetken ovi hiljaista, sitten ovi aukesi raolleen. “Mitä asiaa?” kuului naisen ääni sen takaa.

Vedin virkamerkkini povitaskusta. “Rikoskomisario Langley. Etsin Taylor Kempfiä.” Ovi raottui hieman enemmän. Ilmestys, joka sen takaa paljastui, sai minut säpsähtämään taaksepäin ja käteni tavoittelemaan asetta kainalokotelosta.

“Minä olen Taylor Kempf”, nainen oviaukossa sanoi. Jos Ella Ward oli esimerkki siitä, miten demonityttö saattoi näyttää enimmäkseen ihan tavalliselta ihmiseltä, tämän Taylorin kasvot kertoivat toisenlaista tarinaa. Hänen ihonsa oli enimmäkseen mustien suomujen peitossa, siellä täällä suomut tekivät tilaa märkivälle kudokselle. Sarvet, jotka hänen otsastaan kohosivat, olivat pitkät ja kiemuraiset. Silmät, jotka minua tuijottavat, olivat keltaiset, eivätkä ne muistuttaneet lainkaan ihmisen silmiä. Hän tuskin olisi ollut kaunis edes ilman demonipiirteitä.

“No, ajattelitko sinä ampua minut tähän vai tuletko sisään ensin?” hän kysyi ja tuhahti ivallisesti. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan suuntasi sisään asuntoon. Helvetin Preston, minä kirosin mielessäni. Hän oli tiennyt, että tämä Taylor oli nainen. Aivan varmasti hän oli tiennyt, mutta ei ollut vaivautunut sanomaan sitä minulle. Minä työnsin virkamerkin kärttyisänä takaisin taskuuni ja suuntasin Taylorin perään.

“Kuppi kahvia ennen niskalaukausta?” Taylor kysyi keittokomeron ovelta.

“Kyllä, kiitos”, minä mutisin. Mieleni teki ärähtää hänen pilkalleen, mutta olin  ansainnut sen, reaktioni oli ollut naurettava. Oli helppo arvata, ettei hänen kaltaiselleen virkavalta ollut ystävä. Katselin ympärilleni. Asunto oli pieni, kaksi huonetta ja keittokomero. Makuuhuoneen ovi oli raollaan, mutta valot olivat pimeänä. Istuuduin kuluneelle sohvalle. Televisiota ei ollut, mutta yhtä seinää peitti kirjahylly.

“Maitoa ei ole, maistuuko sokeri?” Taylor huikkasi.

“Ei tarvitse, kiitos”, minä sanoin.

Taylor toi olohuoneeseen kaksi kahvikuppia ja sokeriastian. Kahvinkeitin porisi taustalla. Taylor palasi keittokomeroon ja minä jäin yksin olohuoneeseen. Huomioni kiinnittyi kärpäseen, joka pörräsi ikkunaa vasten. Kesän viimeinen, minä ajattelin. Se kuolee pian joka tapauksessa, nyt se vain rimpuilee epätoivoisena, yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Katselin kärpästä hetken ja liisksin sen sitten ikkunalasia vasten. Se taisi olla väsynyt, ei edes yrittänyt karkuun.

“Tapoit sitten ystäväni?” Taylor sanoi.

Minä säpsähdin toistamiseen ja käännyin häntä kohti. “Ei vaan minä...” yritin aloittaa, mutta en saanut sanaa suustani katsoessani hänen keltaisiin silmiinsä.

Hän nyökkäsi ikkunaa kohden. “Kärpäsen. Minä olin juuri miettimässä nimeä sille.”

Koetan tapailla sanoja, mutta en saa mitään sanottua. Hän laski kahvipannun sohvapöydälle ja veti tuolin minua vastapäätä. “Häiritseekö mun ulkonäköni sua?” hän kysyy. “Sä et taida olla tottunu työskentelemään näin pahasti vääristyneiden kanssa?”

“En, en oo”, minä saan sanottua. “Suoraan sanottuna mä en oo koskaan tavannu ketään, joka ois noin pahasti… vääristyny.”

Taylor hymähti. “Niin, eikä televisio koskaan valmistanu sua tähän. Sinne pääsee vaan ne nätit ja melkeen ihmisen kaltaset.”

Taylor kaatoi kahvia kuppeihin. “Mun kämppikseni on sellanen. Nätti ku sika pienenä. Tai no, ehkä peura pienenä, sarvet ne on silläkin. Se säästää leikkaukseen, että se sais ne poistettua ja otsan siloteltua.”

“Sulla ei taida olla sellasta mahollisuutta?” Kuvio alkoi hahmottua päässäni.

Taylor naurahti. “Tällä naamalla? Vaikka mä ikinä saisin rahat kokoon, mua ei sais siloteltua kukaan.” Hän alkoi lapata sokeria kahviinsa. “Ja no, mä oon ihan tyytyväinen näin. Mä oon sitä mieltä, että kaikkien daemonettejen pitäis olla ylpeesti sitä, mitä ne on.”

“Ja sun kämppikses on varmaan eri mieltä? Siitäkö te riitelitte?” minä kysyin.

Sokerilusikka pysähtyi kesken liikkeen.

“Mistä… mistä sä tiedät, että me riideltiin?” Taylorin itsevarmassa ja ivallisessa äänessä kuuluu ensimmäistä kertaa särö.

“Me löysimme neiti Wardin ruumiin.”

Taylor tuijotti minua rävähtämättä keltaisilla silmillään. Tällä kertaa en väistänyt katsetta. On hänen vuoronsa.

Kun Taylor käänsi katseensa, kyyneleet karkasivat hänen silmäkulmastaan. “Mä tiesin et… tai siis että...” Hän vaikeni. “Miten se kuoli?” hän kysyi sitten. Hän käänsi katseensa takaisin minun puoleeni.

Yritin lukea hänen ilmettään, mutta hän muistuttaa niin vähän ihmistä, että minun on vaikea sanoa, mitä hän todella ajattelee. Kyynelten merkityksen minä tietysti tunnistan, mutta kuuluvatko ne krokotiilille ihmisen sijaan?

“Lukuisia pistohaavoja rintaan”, minä sanoin.

“Onko teillä jo… epäiltyä?” hän kysyi. Hänen katseensa harhaili pöydällä, kahvikupeissa, sokeriastiassa.

En vastannut mitään. Hän kohotti katseensa. Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme silmiin.

“Mitä, et kai sä tarkota...” Äkkiä hänen kasvonsa täyttyivät tunteista, jotka tunnistin kyllä. Vihasta, pelosta, suuttumuksesta. Siirsin painoani sohvalla. “Me riideltiin joo, mutta en mä… en mä ikinä! Me ollaan tunnettu Ellan kanssa lapsesta asti! Me tultiin yhessä tähän paskakaupunkiin!” Hänen äänensä oli kohonnut kimeäksi, hallitsemattomaksi.

“Neiti Kempf, meillä on aihetta olettaa, että kyseessä on intohimorikos. Tekotapa ja muut yksityiskohdat viittaavat siihen. Oliko suhteenne neiti Wardiin intiimi?” minä kysyin.

“Ei. Me ollaan vaan ystäviä”, Taylor vastasi hiljaa. “Oltiin.”

“Neiti Kempf, minun täytyy myöntää, että tämä tapaaminen ei mennyt. Haluaisin kuitenkin esittää muutaman kysymyksen”, minä sanoin.

Taylor kohautti harteitaan. “Jos se auttaa tän jutun selvittämisessä”, hän sanoi.

“Sanoit, että olette tunteneet lapsesta asti?” minä kysyn.

“Joo. Me asuttiin samassa kaupungissa, Maysvillessä. Käytiin samat koulut ja silleen. Ei me kavereita ollu, ei ennen kun… kun murrosiässä vääristymät alko puhjeta. Ellan vanhemmat syytti mua, että mä olin tartuttanu tän siihen. Ne oli ihan raivohulluja. Eihän se tietenkään niin toimi, mutta ihmiset on aina valmiita löytämään syyllisen jostain. Mä en ollu koskaan niitä suosittuja tyttöjä ja mulla tää puhkes tosi nuorena...” Taylor kaivoi nenäliinan taskustaan ja niisti. “No, tää vähän niin ku yhdisti meijät. Me paettiin yhessä, tultiin tänne rannikolle, kaupunkiin… Me aateltiin, että täällä asiat ois paremmin. Ettei meitä vihattas niin paljon, että ihmiset ois jotenkin avoimempia. Ja pitihän se paikkansa, mut… No, täällä ihmiset on vaan eri tavalla pahoja. Ihan yhtä julmia ne kuitenkin osaa olla.”

Taylor alkoi nyyhkyttää hallitsemattomasti. Jos tämä on meidän murhaajamme, hän ansaitsee Oscarin, minä ajattelin. En sanonut mitään, annoin hänen itkeä rauhassa. En koskaan ole ollut hyvä tässä osuudessa. Laita minut kuulustelemaan koska vaan, mutta surevat omaiset…

“Anteeks”, Taylor sanoi. “Tiedätkö, mä en koskaan aatellu… tai siis. Mulla on moni tuttu, kaverikin kuollu kadulla. Elämä on vaarallista daemonetelle. Mut jostain syystä mä en koskaan uskonu, että Ella tai mä… Tai siis, kyllähän sitä aina pelkää. Kun sä näytät tältä, elämä on yhtä pelkäämistä. Mutta en mä koskaan uskonu, että näin kävis. Ella on työskennelly kaduilla jo vuosia, ja aina se on tullu takas.”

Minä nyökkäsin. “Neiti Kempf, minä luulen, että olisitte parasta, jos tulette huomenna asemalle. Nukutte yön rauhassa. Kirjataan teidän lausuntonne ylös. Ja ruumis täytyy tunnistaa.”

Taylor nyökkäsi.

“Kysykää rikoskomisario Langleyta, kun saavutte asemalle. Minä löydän ulos itsekin.” Minä nousin ja jätin Taylorin pöydän ääreen kahden koskemattoman kahvikupin kanssa.