“Preston, mitä helvettiä!” minä ärjäisin. Olen varma, että hän hätkähti, mutta kääntyessään tuolissaan minua päin, hän oli jo onnistunut pyyhkimään kaikki hämmennyksen rippeetkin piirteistään. “Sitä, että sinä törmäilet muitten ihmisten toimistoihin, Langley, etkä osaa edes koputtaa. Sitä helvettiä.” Hän vaihtoi pureskelemansa hammastikun suupielestä toiseen.
Minä tuijotin häntä. Oli pakko vetää henkeä. Pakko rauhoittua. Preston ei ollut sellainen mies, jonka kanssa kannatti tapella suutuspäissään. Hän tuijotti minua takaisin. Hänestä näki selvästi, ettei hän halunnut puhua kanssani, että hän arvasi, ettei minulla ollut sanottavana mitään, mitä hän halusi kuulla.
Löin kansion pöytään. Se paukahti kuuluvasti. Preston ei katsonutkaan kansiota. Hän katsoi minua. “Anna Hagelberg”, minä sanoin. sanoi. Preston ei vastannut mitään. Löin toisenkin kansion pöytään. “Martha Goldman”, minä sanoin. Ei vieläkään vastausta. Kansio. “Samantha Carson.” Kansio. “Diane LeCourt.”
Neljä kansiota makasivat siistissä rivissä Prestonin pöydällä. Hän ei katsonut niitä, hän katsoi minua. Preston näytti hetken jotakin jauhavalta kamelilta. Melkein odotin hänen sylkäisevän. “Langley, nyt kun sulla on kädet vapaana, niin käypä vetämässä ovi kiinni.”
Toimiston ovi oli jäänyt perässäni auki, ja avokonttorissa työskentelevät olivat tosiaan kiinnittäneet huomiota meihin. Annoin Prestonin pitää päänsä ja kävin sulkemassa oven. Olin vihainen, mutta halusin vastauksia ja tiesin, etten saisi niitä, jos en leikkisi Prestonin leikkiä.
Istuin alas Prestonia vastapäätä. Hän ei ollut koskenut kansioihin. Hän katseli minua, mietteliäänä. ”No, sanooko yksikään nimistä mitään?”, minä sanoin.
Ei vastausta.
“Viimeisen viiden vuoden ajalta. Tästä kaupungista.” Avasin kansiot yksi kerrallaan, otin esiin rikospaikkakuvat. “Lukuisia pistohaavoja rintaan.Jokainen heistä on nuori nainen.”
Preston kohautti olkiaan. “Mitään muita yhdistäviä tekijöitä?”
“Jokainen heistä on katuprostituoitu. Ja jokainen heistä on daemonette.”, minä sanoin.
Preston tyrskähti. “Vai että daemonette… Kuule, Langley, näitä demonityttöjä, niitä kuolee. Se on valitettavaa, mutta niin tää nyt vaan menee.”
Minä tuijotin häntä. Yritin päätellä, bluffasiko hän vai oliko hän todella noin tyhmä, noin piittaamaton. Puuskahdin. “Helvetti vie, Preston! Etkö sä näe! Viis ruumista viiden vuoden sisään, sama modus operandi, kaikki jutut avoimena! Preston, meillä on sarjamurhaaja liikkeellä kaupungissa.”
“Sulla on vaan neljä kansiota”, Preston sanoi. Hän nojautui eteenpäin.
“Mitä?” minä kysyin.
“Sä sanoit, että viis ruumista. Sulla on neljä kansiota”, Preston sanoi.
“Kyllä sä sen viidennen ruumiin tiedät!” minä ärähdin.
“Ahaa...” Preston nojautui taaksepäin, nosti kätensä rennosti niskansa taa. “Tais mennä keikka vähän ihon alle?” Preston virnisti. “Tiedätkö, poliisin ei oo hyvä tehä duuniaan tunteiden vallassa”, hän sanoi.”Se vaikuttaa helposti arviointikykyyn. Tulee tehtyä jotain typerää. Tiedätkö, jos susta tuntuu siltä, me voidaan kyllä varmasti järkätä sulle virkavapaata, käyt moikkaamassa tyttöäs ja...”
“Preston, helvetti!” minä karjaisin. “Nää ihmiset on kuollu!” Tajusin puristavani Prestonin pöydän reunaa rystyset valkoisina.
Ovelta kuului koputus. Ennen kun kumpikaan meistä ehti sanomaan mitään, yksi konstaapeleista työnsi päänsä sisään. “Terve pomo. Onks täällä kaikki ihan kunnossa?” hän sanoi. Hän puhui Langleylle, minuun hän katsoi vain pälyillen.
“Joo, täällä on kaikki ihan ok. Me ollaan tästä komisario Langleyn kanssa lähdössä”, Preston sanoi ja nousi. Konstaapeli nyökkäsin ja veti oven perässään kiinni.
Preston otti takkinsa naulakosta. “Nyt mennään ulos. Täällä on liikaa korvia. Sä voit jättää ne kansiot siihen.”
Kiiruhdin Prestonin perässä avokonttorin läpi. Hän ei katsonut taakseen eikä jäänyt odottelemaan. Hississä seisoimme hiljaa, ja lopulta marssimme rinta rinnan ulos aseman ovista.
“Mitä...” minä aloitin.
“Ei vielä. Kävellään.”
Ulkona satoi, ilta oli jo tummunut. Tässä kaupungissa sataa, aina minä ajattelin, kun kuljimme vaitonaisina kaupungin katuja.
Kun me olimme jo hyvä matkan päässä asemalta, Preston selvitti kurkkuaan.
“Pidätkö sä mua ihan idioottina”, hän puuskahti.
“Sä vähän niin ku annat aihetta siihen”, minä tokaisin.
“Kyllä mä tiedän, että meillä on sarjamurhaaja käsissämme. Se on selvää, selvempää ku pastori sunnuntaisin.” Hän oli hetken hiljaa, me kävelimme verkkaista tahtia eteenpäin. “Mä hitto vieköön tiedän, kuka se on”, hän ärähti.
Minä pysähdyin.
“Sä tiedät, kuka se on?” minä kysyin.
“No totta helvetissä tiedän”, Preston sanoi. “Kolmannen ruumiin kohalla jäljet alko johtaa sylttytehtaalle siihen malliin, että oltiin jo menossa syyttäjälle.”
Preston sytytti tupakan, veti syvät henkoset.
“Mut sitten poliisipäällikkö ilmotti, että tapaus suljetaan”, hän sanoi. “Tiedätkö, tässä kaupungissa tapahtuu kaikenlaista. Ei oo ketään puhtaita pulmusia, on vaan enemmän tai vähemmän ryvettyneitä varpusia. Sä oot vielä kohtuullisen puhdas. Mut älä huoli, se karisee kyllä.” Preston hengitti savua ulos nenän kautta. “Mä koitan sanoa, että ei tässä kannata näppejään polttaa. Okei, se tappaa yhen tai kaks demonityttöä vuodessa.” Preston kohautti olkiaan. “Mä en oo valmis vetämään uraani ja elämääni alas vessasta sen takia. Helpompi kattoa muualle.”
“Kuka se on?” minä kysyin.
“Et sä halua tietää”, Preston sanoi. Hän veti viimeiset savut tupakastaan ja pudotti sen katuun. “Ei siitä oo sulle mitään iloa.”
“Kuka se on?” minä kysyin toistamiseen.
Preston mulkaisi minua.
“Jos sä et kerro, mulla ei oo muuta vaihtoehtoa, kun jatkaa tutkimuksia”, minä sanoin. Huomasin keskeyttäneeni hengittämisen. En tiennyt itsekään, bluffasinko.
“Helvetti sun kanssas, Langley. Mä ihan oikeesti tarkotin, mitä mä sanoin siitä , ,virkavapaasta”, Preston mutisi.
“Kerro nyt vaan, kuka se on”, minä sanoin.
Preston huokasi syvään. “Lupaatko, ettet lähe sen perään? Ettet tee mitään tyhmää? Kai sä tajuut, että jos sä rupeet törttöilemään jotain, sä et oo ainoo, joka on korviaan myöten kusessa?” Preston sanoi.
Minä nyökkäsin. “Mä lupaan. En lähe sen perään, en koita saada sitä kiinni.”
Preston mittaili minua katseellaan. Hän ei vieläkään tiennyt, uskalsiko hän luottaa minuun. Lopulta hän ilmeisesti päätti, ettei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa.
“Se on Duncan Daniels.”
“Daniels? Siis pormestarin… poika?”
Preston nyökkäsi. “Vanha herra Daniels on helvetin tarkka maineestaan ja helvetin tarkka pojastaan. Sillä on rahaa, sillä on valtaa ja sillä on kontakteja survoa sut niin syvälle maan rakoon ku ikinä vaan uppoaa, jos siitä tuntuu, että sä uhkaat sitä, mitä sillä on.”
“No, älä huoli.. Mä en aio tehä sille mitään”, minä sanoin.
“Parasta olis, Langley”, Preston sanoi. “Tää kaupunki ei kaipaa mitään kyyhkysiä.”
Hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin asemalle päin. Muutaman metrin käveltyään hän kääntyi. “Oot vaan kiltti varpunen, niin ku me muutkin”, hän huikkasi ja jatkoi sitten matkaansa.
Minä katselin hänen loittonevaa selkäänsä. En ollut valehdellut sanoessani, etten aikonut tehdä hänelle mitään. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä.
Tiesin kuitenkin erään, joka voisi kyllä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti