Pelko

Taylor istui aseman tuolissa ja vilkuili silmäkulmistaan. Hänellä oli isot aurinkolasit ja huppu syvällä päässä, mutta pään pienet liikkeet paljastivat hänet. Hän ei halua olla täällä, minä tajusin. Hän ei todellakaan halua olla täällä. Minun toimistoni oli lasitettu koppi avokonttorin kulmassa, mutta meidät näki kyllä. Tekee hyvää ilmapiirille, päällikkö oli sanonut. Kaikki ovat samassa tilassa. Me kävelimme konttorin läpi Taylorin kanssa hänen saapuessaan, ja hänet kyllä huomattiin. Sarviaan hän ei saa piiloon, vaikka kuinka yrittäisi. Monet päät kääntyivät jäljessämme, ja Taylor tiesi hyvin, että hänen peräänsä tuijotettiin.

“Saisko olla jotain? Kahvia? Teetä? Lasi vettä?”

Taylor ravisti päätään. “Hoidetaan tää nyt vaan nopeesti pois alta, jooko?”

Minä istuuduin häntä vastapäätä.

“Haluan nyt korostaa, että sua kuullaan todistajana, ei epäiltynä. Sun ei tarvii olla yhtään hermostunut.”

Taylor tuhahti.

“Joo, mä tiedän, että tää voi olla vähän hankala ympäristö, mutta...” minä sanoin. Vaikenin kesken lauseen. Ei tämä mitään auttanut. Hoidetaan tämä vain nopeasti, pari kysymystä ja ruumiin tunnistaminen, niin hän pääsee lähtemään.

Istuin alas Tayloria vastapäätä. “Tämä keskustelu nauhoitetaan. Mikäli se on tarpeen, nauhoitusta voidaan käyttää todistusaineistona tuomioistuimessa. Ymmärrätkö?”

Taylor nyökkäsi. “Käyttäkää mihin vaan, jos se auttaa nappaamaan sen paskiaisen, joka laitto Ellan kylmäks.”

Katsoin Tayloria silmiin. Hän katsoi takaisin, mutta minä näin vain oman kuvani hänen peililaseissaan. Hänen kulmansa olivat kurtussa.

“Hyvä. Aloitetaan sitten”, minä sanoin ja napsautin sanelukoneen käyntiin.

Kävimme läpi henkilötiedot ja muun pakollisen. Taylor vastaili ilmeettömästi, kuin kone. “Suhteenne uhriin?” minä kysyin. Hänen silmäkulmansa karehti.

“Ystävä”, hän vastasi. “Me asuimme samassa asunnossa.”

“Ja kuinka kauan te asuitte samassa asunnossa?” minä kysyin.

“Kahdeksan vuotta.” Ääni pysyi tasaisena, ilmeettömänä. “Yhtä kauan kuin olemme asuneet kaupungissa.”

Yritin lukea hänen ilmettään. Ilman aurinkolasejakin se olisi ollut vaikeaa, niin erikoiseksi vääristymät hänen piirteensä saivat. Hän kuitenkin vaikutti rauhalliselta, joten päätin jatkaa.

“Olitko sinä tietoinen siitä, että asuinkumppanisi työskentelee prostituoituna?” minä kysyin.

Ei vastausta. Ei ilmettä. Vain minun vaivaantuneet kasvoni peililasien pinnalla.

“Tarkoitan, että...”

“Ella oli jumalaisen kaunis”, Taylor keskeytti minut. “Sen lisäksi hän oli daemonette. Tietenkin hän työskenteli prostituoituna.”

“Se ei varsinaisesti ole...” minä aloitin.

“Tiedätkö, kun me lähdettiin Maysvillestä, me tultiin ensin bussilla isompaan kaupunkiin ja jatkettiin sieltä junalla tänne. Meijän juna lähti joskus keskellä yötä, oli perjantai-ilta, ja me jouduttiin oottamaan juna-asemalla.” Taylor puhui tasaisella, hiljaisella äänellä. Nauhuri pyöri. Minä tuijotin häntä.

“Perjantai-ilta ei oo mitenkään mukavaa aikaa juna-asemalla kahelle nuorelle tytölle pikkukaupungista, usko pois. Ja vielä pahempi, jos törröttää sarvet otsassa. Miehet pyöri meijän kimpussa ku kärpäset paskassa. Tai no, pyöri Ellan kimpussa. Siihen on syynsä, miks mä en myy persettä: Mä en haluu tavata niitä tyyppejä, jotka haluu mun näkösen daemoneten. Eikä kyllä kukaan muukaan tervejärkinen.”

Taylor kohautti olkiaan. Sitten hän jatkoi.

“Mutta Ellan halus kaikki. Se ei siihen aikaan vielä ees tehny temppuja, jos ymmärrät mitä mä tarkotan, ei, me oltiin ihan vakavissaan tulossa tähän kaupunkiin elämään niin ku tavalliset ihmiset elää, tekemään työtä ja olemaan… tavallisia. Mutta no, päätökset oli tehty meijän puolesta. Mä en viitti ees toistaa niitä ehdotuksia, mitä Ella sai osakseen sen illan aikana, tää menee kuitenkin nauhalle. Mutta voin kertoa, että kyllä se alko aika nopeesti hirvittää. Äkkiä tuntu, että me oltiin riistaa, sarvineen kaikkineen. Mä menin jossain vaiheessa kysymään sen aseman vartijalta, että ollaanko me turvassa täällä. En mitään sen ihmeellisempää. Ollaanko me turvassa täällä?”

Taylor otti aurinkolasinsa pois. Hänen keltaiset silmänsä leiskuivat.

“Ja mitä se vastaa?” hän sanoo. “En voi taata teidän turvallisuuttanne, se sanoo.”

Napsautin sanelukoneen pois päältä. Tämä haastattelu ei voinut johtaa enää mihinkään hyvään. Parempi lopettaa tähän.

“Okei, kiitos. Tää riittää tällä erää. Me ollaan yhteydessä, jos tarvitaan lisää tietoa”, minä sanoin.

Taylor näytti hetken siltä kuin aikoisi sanoa vielä jotain. Hän kuitenkin laittoi lasit takaisin päähänsä ja pysyi vaiti.

Minä nousin ylös, hän seurasi perässä.

“Ruumis täytyy tunnistaa. Kun ottaa huomioon läheisen suhteenne vainajaan on...”

“Kyllä mä voin sen tunnistaa”, Taylor sanoi.

“Sun ei oo pakko, sitä mä vaan”, minä selitin.

“Mä haluan nähdä sen” Taylor sanoi. Hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Enkä minä aikonut väittää vastaan. Ei meillä tosiasiassa ollut ketään muutakaan tunnistamaan Ellaa.

Me kävelimme hiljaisuuden vallitessa aseman käytäviä. Vastaantulijat väistivät ensin minua ja sitten vielä rivakammin huomatessaan Taylorin.

Jouduimme vaihtamaan rakennusta päästäksemme ruumishuoneelle. Matka ei onneksi ollut pitkä, menimme kävellen.

Ruumishuoneen hoitaja tuli meitä vastaan. Hän oli keski-iän ohittanut nainen, joka tuntui katsovan kaikkia nenänvarttaan pitkin, minua siinä missä Tayloriakin. Kerroin asiamme, hän ei sanonut sanaakaan, vaan lähti edellämme kylmiöön. Me seurasimme perässä ja katsoimme, kun hän avasi luukun seinällä ja veti ruumiin ulos. Hän taittoi tottuneesti ruumiin kasvot esiin, jätti loput lakanan alle piiloon.

Ella makasi siinä kalmankalpeana. Hänen sarvensa näyttivät siroilta verrattuna Taylorin kiemuraisiin sarviin. Hän näyttää aivan Agnesilta, minä ajattelin. Aivan helvetisti liikaa Agnesilta. Minun oli katsottava pois.

Taylor nyökkäsi. “On se Ella”, hän sanoi.

Ruumishuoneen hoitaja taittoi kasvot piiloon ja alkoi työntää Ellaa takaisin seinän sisään.

“Odota.” Taylorin ääni oli kireä. “Mä haluaisin nähdä ne haavat. Onnistuuko se?”

Ruumishuoneen hoitaja katsoi minua. Minä nyökkäsin. Hän pyöräytti silmiään, mutta veti Ellan taas kokonaan ulos. Hän taittoi kankaan kahteen kertaan, ensin pois kasvojen päältä, sitten rintakehän.

Haavat oli tietysti puhdistettu, nyt ne olivat vain reikiä hänen rinnassaan. Niitä oli paljon, selvästi yli kymmenen, varmaan lähemmäs kahtakymmentä. Taylor otti aurinkolasinsa pois ja hieroi silmiään. Sitten hän nyökkäsi ruumishuoneen hoitajalle, joka taitteli ruumiin lakanan kätköihin ja työnsi sen seinän uumeniin.

Minä viittasin Taylorille, hän seurasi minua vaitonaisena ulos kylmiöstä.

“Hoidetaan tästä vielä paperit, niin pääset lähtemään”, minä sanoin.

Taylor nojautui seinää vasten, tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.

“Tää ei oo eka kerta, kun mä nään tollasia haavoja”, Taylor kuiskasi.

“Mitä sä tarkotat?” minä kysyin.

“Just sitä. Lukemattomia pistohaavoja rintakehässä. Daemonetten rintakehässä”, hän sanoi. “Älä yritä selittää mulle, ettei tää tekotapa ois tunnistettava.”

En voinut väittää hänelle vastaan. Tekotapa oli hyvin tunnusmerkkinen. “Missä sä oot nähnyt tällasta?” minä kysyin.

“Anna Hagelberg, vuos sitten”, Taylor sanoi. “Martha Goldman, kaks vuotta sitten. Ehkä muitakin. Noista mä oon kuitenkin varma.”

“Daemonetteja?” minä kysyin, vaikka arvasin jo vastauksen.

Taylor nyökkäsi. “Ei niitä koskaan selvitetty. Todettiin vaan, että kappas, seuraava kuollu demonityttö.” Hän käänsi katseensa minuun. “Kuule Langley. Uskotko sä, että me ollaan pahoja? Että me ollaan kotosin helvetin lieskoista, että me ollaan riivattuja, Saatanan sikiöitä ja ansaitaan kaikki tää paska?”

Pudistin päätäni.

“Hyvä. Koska jos sä et usko siihen, sä voit selvittää tän jutun. Kaiva paperit esiin noista. Kai niistä jotain paperitöitä on tehty, vaikka se onkin sitten jätetty sikseen. Kaiva ne esiin ja selvitä tää juttu. Ellan takia.”