Neljä kansiota, viisi ruumista

“Preston, mitä helvettiä!” minä ärjäisin. Olen varma, että hän hätkähti, mutta kääntyessään tuolissaan minua päin, hän oli jo onnistunut pyyhkimään kaikki hämmennyksen rippeetkin piirteistään. “Sitä, että sinä törmäilet muitten ihmisten toimistoihin, Langley, etkä osaa edes koputtaa. Sitä helvettiä.” Hän vaihtoi pureskelemansa hammastikun suupielestä toiseen.

Minä tuijotin häntä. Oli pakko vetää henkeä. Pakko rauhoittua. Preston ei ollut sellainen mies, jonka kanssa kannatti tapella suutuspäissään. Hän tuijotti minua takaisin. Hänestä näki selvästi, ettei hän halunnut puhua kanssani, että hän arvasi, ettei minulla ollut sanottavana mitään, mitä hän halusi kuulla.

Löin kansion pöytään. Se paukahti kuuluvasti. Preston ei katsonutkaan kansiota. Hän katsoi minua. “Anna Hagelberg”, minä sanoin. sanoi. Preston ei vastannut mitään. Löin toisenkin kansion pöytään. “Martha Goldman”, minä sanoin. Ei vieläkään vastausta. Kansio. “Samantha Carson.” Kansio. “Diane LeCourt.”

Neljä kansiota makasivat siistissä rivissä Prestonin pöydällä. Hän ei katsonut niitä, hän katsoi minua. Preston näytti hetken jotakin jauhavalta kamelilta. Melkein odotin hänen sylkäisevän. “Langley, nyt kun sulla on kädet vapaana, niin käypä vetämässä ovi kiinni.”

Toimiston ovi oli jäänyt perässäni auki, ja avokonttorissa työskentelevät olivat tosiaan kiinnittäneet huomiota meihin. Annoin Prestonin pitää päänsä ja kävin sulkemassa oven. Olin vihainen, mutta halusin vastauksia ja tiesin, etten saisi niitä, jos en leikkisi Prestonin leikkiä.

Istuin alas Prestonia vastapäätä. Hän ei ollut koskenut kansioihin. Hän katseli minua, mietteliäänä. ”No, sanooko yksikään nimistä mitään?”, minä sanoin.

Ei vastausta.

“Viimeisen viiden vuoden ajalta. Tästä kaupungista.” Avasin kansiot yksi kerrallaan, otin esiin rikospaikkakuvat. “Lukuisia pistohaavoja rintaan.Jokainen heistä on nuori nainen.”

Preston kohautti olkiaan. “Mitään muita yhdistäviä tekijöitä?”

“Jokainen heistä on katuprostituoitu. Ja jokainen heistä on daemonette.”, minä sanoin.

Preston tyrskähti. “Vai että daemonette… Kuule, Langley, näitä demonityttöjä, niitä kuolee. Se on valitettavaa, mutta niin tää nyt vaan menee.”

Minä tuijotin häntä. Yritin päätellä, bluffasiko hän vai oliko hän todella noin tyhmä, noin piittaamaton. Puuskahdin. “Helvetti vie, Preston! Etkö sä näe! Viis ruumista viiden vuoden sisään, sama modus operandi, kaikki jutut avoimena! Preston, meillä on sarjamurhaaja liikkeellä kaupungissa.”

“Sulla on vaan neljä kansiota”, Preston sanoi. Hän nojautui eteenpäin.

“Mitä?” minä kysyin.

“Sä sanoit, että viis ruumista. Sulla on neljä kansiota”, Preston sanoi.

“Kyllä sä sen viidennen ruumiin tiedät!” minä ärähdin.

“Ahaa...” Preston nojautui taaksepäin, nosti kätensä rennosti niskansa taa. “Tais mennä keikka vähän ihon alle?” Preston virnisti. “Tiedätkö, poliisin ei oo hyvä tehä duuniaan tunteiden vallassa”, hän sanoi.”Se vaikuttaa helposti arviointikykyyn. Tulee tehtyä jotain typerää. Tiedätkö, jos susta tuntuu siltä, me voidaan kyllä varmasti järkätä sulle virkavapaata, käyt moikkaamassa tyttöäs ja...”

“Preston, helvetti!” minä karjaisin. “Nää ihmiset on kuollu!” Tajusin puristavani Prestonin pöydän reunaa rystyset valkoisina.

Ovelta kuului koputus. Ennen kun kumpikaan meistä ehti sanomaan mitään, yksi konstaapeleista työnsi päänsä sisään. “Terve pomo. Onks täällä kaikki ihan kunnossa?” hän sanoi. Hän puhui Langleylle, minuun hän katsoi vain pälyillen.

“Joo, täällä on kaikki ihan ok. Me ollaan tästä komisario Langleyn kanssa lähdössä”, Preston sanoi ja nousi. Konstaapeli nyökkäsin ja veti oven perässään kiinni.

Preston otti takkinsa naulakosta. “Nyt mennään ulos. Täällä on liikaa korvia. Sä voit jättää ne kansiot siihen.”

Kiiruhdin Prestonin perässä avokonttorin läpi. Hän ei katsonut taakseen eikä jäänyt odottelemaan. Hississä seisoimme hiljaa, ja lopulta marssimme rinta rinnan ulos aseman ovista.

“Mitä...” minä aloitin.

“Ei vielä. Kävellään.”

Ulkona satoi, ilta oli jo tummunut. Tässä kaupungissa sataa, aina minä ajattelin, kun kuljimme vaitonaisina kaupungin katuja.

Kun me olimme jo hyvä matkan päässä asemalta, Preston selvitti kurkkuaan.

“Pidätkö sä mua ihan idioottina”, hän puuskahti.

“Sä vähän niin ku annat aihetta siihen”, minä tokaisin.

“Kyllä mä tiedän, että meillä on sarjamurhaaja käsissämme. Se on selvää, selvempää ku pastori sunnuntaisin.” Hän oli hetken hiljaa, me kävelimme verkkaista tahtia eteenpäin. “Mä hitto vieköön tiedän, kuka se on”, hän ärähti.

Minä pysähdyin.

“Sä tiedät, kuka se on?” minä kysyin.

“No totta helvetissä tiedän”, Preston sanoi. “Kolmannen ruumiin kohalla jäljet alko johtaa sylttytehtaalle siihen malliin, että oltiin jo menossa syyttäjälle.”

Preston sytytti tupakan, veti syvät henkoset.

“Mut sitten poliisipäällikkö ilmotti, että tapaus suljetaan”, hän sanoi. “Tiedätkö, tässä kaupungissa tapahtuu kaikenlaista. Ei oo ketään puhtaita pulmusia, on vaan enemmän tai vähemmän ryvettyneitä varpusia. Sä oot vielä kohtuullisen puhdas. Mut älä huoli, se karisee kyllä.” Preston hengitti savua ulos nenän kautta. “Mä koitan sanoa, että ei tässä kannata näppejään polttaa. Okei, se tappaa yhen tai kaks demonityttöä vuodessa.” Preston kohautti olkiaan. “Mä en oo valmis vetämään uraani ja elämääni alas vessasta sen takia. Helpompi kattoa muualle.”

“Kuka se on?” minä kysyin.

“Et sä halua tietää”, Preston sanoi. Hän veti viimeiset savut tupakastaan ja pudotti sen katuun. “Ei siitä oo sulle mitään iloa.”

“Kuka se on?” minä kysyin toistamiseen.

Preston mulkaisi minua.

“Jos sä et kerro, mulla ei oo muuta vaihtoehtoa, kun jatkaa tutkimuksia”, minä sanoin. Huomasin keskeyttäneeni hengittämisen. En tiennyt itsekään, bluffasinko.

“Helvetti sun kanssas, Langley. Mä ihan oikeesti tarkotin, mitä mä sanoin siitä , ,virkavapaasta”, Preston mutisi.

“Kerro nyt vaan, kuka se on”, minä sanoin.

Preston huokasi syvään. “Lupaatko, ettet lähe sen perään? Ettet tee mitään tyhmää? Kai sä tajuut, että jos sä rupeet törttöilemään jotain, sä et oo ainoo, joka on korviaan myöten kusessa?” Preston sanoi.

Minä nyökkäsin. “Mä lupaan. En lähe sen perään, en koita saada sitä kiinni.”

Preston mittaili minua katseellaan. Hän ei vieläkään tiennyt, uskalsiko hän luottaa minuun. Lopulta hän ilmeisesti päätti, ettei hänellä ollut muutakaan vaihtoehtoa.

“Se on Duncan Daniels.”

“Daniels? Siis pormestarin… poika?”

Preston nyökkäsi. “Vanha herra Daniels on helvetin tarkka maineestaan ja helvetin tarkka pojastaan. Sillä on rahaa, sillä on valtaa ja sillä on kontakteja survoa sut niin syvälle maan rakoon ku ikinä vaan uppoaa, jos siitä tuntuu, että sä uhkaat sitä, mitä sillä on.”

“No, älä huoli.. Mä en aio tehä sille mitään”, minä sanoin.

“Parasta olis, Langley”, Preston sanoi. “Tää kaupunki ei kaipaa mitään kyyhkysiä.”

Hän kääntyi ja lähti kävelemään takaisin asemalle päin. Muutaman metrin käveltyään hän kääntyi. “Oot vaan kiltti varpunen, niin ku me muutkin”, hän huikkasi ja jatkoi sitten matkaansa.

Minä katselin hänen loittonevaa selkäänsä. En ollut valehdellut sanoessani, etten aikonut tehdä hänelle mitään. Ei ollut mitään, mitä olisin voinut tehdä.

Tiesin kuitenkin erään, joka voisi kyllä.

Pelko

Taylor istui aseman tuolissa ja vilkuili silmäkulmistaan. Hänellä oli isot aurinkolasit ja huppu syvällä päässä, mutta pään pienet liikkeet paljastivat hänet. Hän ei halua olla täällä, minä tajusin. Hän ei todellakaan halua olla täällä. Minun toimistoni oli lasitettu koppi avokonttorin kulmassa, mutta meidät näki kyllä. Tekee hyvää ilmapiirille, päällikkö oli sanonut. Kaikki ovat samassa tilassa. Me kävelimme konttorin läpi Taylorin kanssa hänen saapuessaan, ja hänet kyllä huomattiin. Sarviaan hän ei saa piiloon, vaikka kuinka yrittäisi. Monet päät kääntyivät jäljessämme, ja Taylor tiesi hyvin, että hänen peräänsä tuijotettiin.

“Saisko olla jotain? Kahvia? Teetä? Lasi vettä?”

Taylor ravisti päätään. “Hoidetaan tää nyt vaan nopeesti pois alta, jooko?”

Minä istuuduin häntä vastapäätä.

“Haluan nyt korostaa, että sua kuullaan todistajana, ei epäiltynä. Sun ei tarvii olla yhtään hermostunut.”

Taylor tuhahti.

“Joo, mä tiedän, että tää voi olla vähän hankala ympäristö, mutta...” minä sanoin. Vaikenin kesken lauseen. Ei tämä mitään auttanut. Hoidetaan tämä vain nopeasti, pari kysymystä ja ruumiin tunnistaminen, niin hän pääsee lähtemään.

Istuin alas Tayloria vastapäätä. “Tämä keskustelu nauhoitetaan. Mikäli se on tarpeen, nauhoitusta voidaan käyttää todistusaineistona tuomioistuimessa. Ymmärrätkö?”

Taylor nyökkäsi. “Käyttäkää mihin vaan, jos se auttaa nappaamaan sen paskiaisen, joka laitto Ellan kylmäks.”

Katsoin Tayloria silmiin. Hän katsoi takaisin, mutta minä näin vain oman kuvani hänen peililaseissaan. Hänen kulmansa olivat kurtussa.

“Hyvä. Aloitetaan sitten”, minä sanoin ja napsautin sanelukoneen käyntiin.

Kävimme läpi henkilötiedot ja muun pakollisen. Taylor vastaili ilmeettömästi, kuin kone. “Suhteenne uhriin?” minä kysyin. Hänen silmäkulmansa karehti.

“Ystävä”, hän vastasi. “Me asuimme samassa asunnossa.”

“Ja kuinka kauan te asuitte samassa asunnossa?” minä kysyin.

“Kahdeksan vuotta.” Ääni pysyi tasaisena, ilmeettömänä. “Yhtä kauan kuin olemme asuneet kaupungissa.”

Yritin lukea hänen ilmettään. Ilman aurinkolasejakin se olisi ollut vaikeaa, niin erikoiseksi vääristymät hänen piirteensä saivat. Hän kuitenkin vaikutti rauhalliselta, joten päätin jatkaa.

“Olitko sinä tietoinen siitä, että asuinkumppanisi työskentelee prostituoituna?” minä kysyin.

Ei vastausta. Ei ilmettä. Vain minun vaivaantuneet kasvoni peililasien pinnalla.

“Tarkoitan, että...”

“Ella oli jumalaisen kaunis”, Taylor keskeytti minut. “Sen lisäksi hän oli daemonette. Tietenkin hän työskenteli prostituoituna.”

“Se ei varsinaisesti ole...” minä aloitin.

“Tiedätkö, kun me lähdettiin Maysvillestä, me tultiin ensin bussilla isompaan kaupunkiin ja jatkettiin sieltä junalla tänne. Meijän juna lähti joskus keskellä yötä, oli perjantai-ilta, ja me jouduttiin oottamaan juna-asemalla.” Taylor puhui tasaisella, hiljaisella äänellä. Nauhuri pyöri. Minä tuijotin häntä.

“Perjantai-ilta ei oo mitenkään mukavaa aikaa juna-asemalla kahelle nuorelle tytölle pikkukaupungista, usko pois. Ja vielä pahempi, jos törröttää sarvet otsassa. Miehet pyöri meijän kimpussa ku kärpäset paskassa. Tai no, pyöri Ellan kimpussa. Siihen on syynsä, miks mä en myy persettä: Mä en haluu tavata niitä tyyppejä, jotka haluu mun näkösen daemoneten. Eikä kyllä kukaan muukaan tervejärkinen.”

Taylor kohautti olkiaan. Sitten hän jatkoi.

“Mutta Ellan halus kaikki. Se ei siihen aikaan vielä ees tehny temppuja, jos ymmärrät mitä mä tarkotan, ei, me oltiin ihan vakavissaan tulossa tähän kaupunkiin elämään niin ku tavalliset ihmiset elää, tekemään työtä ja olemaan… tavallisia. Mutta no, päätökset oli tehty meijän puolesta. Mä en viitti ees toistaa niitä ehdotuksia, mitä Ella sai osakseen sen illan aikana, tää menee kuitenkin nauhalle. Mutta voin kertoa, että kyllä se alko aika nopeesti hirvittää. Äkkiä tuntu, että me oltiin riistaa, sarvineen kaikkineen. Mä menin jossain vaiheessa kysymään sen aseman vartijalta, että ollaanko me turvassa täällä. En mitään sen ihmeellisempää. Ollaanko me turvassa täällä?”

Taylor otti aurinkolasinsa pois. Hänen keltaiset silmänsä leiskuivat.

“Ja mitä se vastaa?” hän sanoo. “En voi taata teidän turvallisuuttanne, se sanoo.”

Napsautin sanelukoneen pois päältä. Tämä haastattelu ei voinut johtaa enää mihinkään hyvään. Parempi lopettaa tähän.

“Okei, kiitos. Tää riittää tällä erää. Me ollaan yhteydessä, jos tarvitaan lisää tietoa”, minä sanoin.

Taylor näytti hetken siltä kuin aikoisi sanoa vielä jotain. Hän kuitenkin laittoi lasit takaisin päähänsä ja pysyi vaiti.

Minä nousin ylös, hän seurasi perässä.

“Ruumis täytyy tunnistaa. Kun ottaa huomioon läheisen suhteenne vainajaan on...”

“Kyllä mä voin sen tunnistaa”, Taylor sanoi.

“Sun ei oo pakko, sitä mä vaan”, minä selitin.

“Mä haluan nähdä sen” Taylor sanoi. Hän puristi huulensa tiukaksi viivaksi. Enkä minä aikonut väittää vastaan. Ei meillä tosiasiassa ollut ketään muutakaan tunnistamaan Ellaa.

Me kävelimme hiljaisuuden vallitessa aseman käytäviä. Vastaantulijat väistivät ensin minua ja sitten vielä rivakammin huomatessaan Taylorin.

Jouduimme vaihtamaan rakennusta päästäksemme ruumishuoneelle. Matka ei onneksi ollut pitkä, menimme kävellen.

Ruumishuoneen hoitaja tuli meitä vastaan. Hän oli keski-iän ohittanut nainen, joka tuntui katsovan kaikkia nenänvarttaan pitkin, minua siinä missä Tayloriakin. Kerroin asiamme, hän ei sanonut sanaakaan, vaan lähti edellämme kylmiöön. Me seurasimme perässä ja katsoimme, kun hän avasi luukun seinällä ja veti ruumiin ulos. Hän taittoi tottuneesti ruumiin kasvot esiin, jätti loput lakanan alle piiloon.

Ella makasi siinä kalmankalpeana. Hänen sarvensa näyttivät siroilta verrattuna Taylorin kiemuraisiin sarviin. Hän näyttää aivan Agnesilta, minä ajattelin. Aivan helvetisti liikaa Agnesilta. Minun oli katsottava pois.

Taylor nyökkäsi. “On se Ella”, hän sanoi.

Ruumishuoneen hoitaja taittoi kasvot piiloon ja alkoi työntää Ellaa takaisin seinän sisään.

“Odota.” Taylorin ääni oli kireä. “Mä haluaisin nähdä ne haavat. Onnistuuko se?”

Ruumishuoneen hoitaja katsoi minua. Minä nyökkäsin. Hän pyöräytti silmiään, mutta veti Ellan taas kokonaan ulos. Hän taittoi kankaan kahteen kertaan, ensin pois kasvojen päältä, sitten rintakehän.

Haavat oli tietysti puhdistettu, nyt ne olivat vain reikiä hänen rinnassaan. Niitä oli paljon, selvästi yli kymmenen, varmaan lähemmäs kahtakymmentä. Taylor otti aurinkolasinsa pois ja hieroi silmiään. Sitten hän nyökkäsi ruumishuoneen hoitajalle, joka taitteli ruumiin lakanan kätköihin ja työnsi sen seinän uumeniin.

Minä viittasin Taylorille, hän seurasi minua vaitonaisena ulos kylmiöstä.

“Hoidetaan tästä vielä paperit, niin pääset lähtemään”, minä sanoin.

Taylor nojautui seinää vasten, tuijotti jonnekin kaukaisuuteen.

“Tää ei oo eka kerta, kun mä nään tollasia haavoja”, Taylor kuiskasi.

“Mitä sä tarkotat?” minä kysyin.

“Just sitä. Lukemattomia pistohaavoja rintakehässä. Daemonetten rintakehässä”, hän sanoi. “Älä yritä selittää mulle, ettei tää tekotapa ois tunnistettava.”

En voinut väittää hänelle vastaan. Tekotapa oli hyvin tunnusmerkkinen. “Missä sä oot nähnyt tällasta?” minä kysyin.

“Anna Hagelberg, vuos sitten”, Taylor sanoi. “Martha Goldman, kaks vuotta sitten. Ehkä muitakin. Noista mä oon kuitenkin varma.”

“Daemonetteja?” minä kysyin, vaikka arvasin jo vastauksen.

Taylor nyökkäsi. “Ei niitä koskaan selvitetty. Todettiin vaan, että kappas, seuraava kuollu demonityttö.” Hän käänsi katseensa minuun. “Kuule Langley. Uskotko sä, että me ollaan pahoja? Että me ollaan kotosin helvetin lieskoista, että me ollaan riivattuja, Saatanan sikiöitä ja ansaitaan kaikki tää paska?”

Pudistin päätäni.

“Hyvä. Koska jos sä et usko siihen, sä voit selvittää tän jutun. Kaiva paperit esiin noista. Kai niistä jotain paperitöitä on tehty, vaikka se onkin sitten jätetty sikseen. Kaiva ne esiin ja selvitä tää juttu. Ellan takia.”

Taylor

Tässä kaupungissa oli huonoja alueita ja todella huonoja alueita. Tai ehkä minä vain päädyin viettämään kaiken aikani niillä alueilla. Tämä alue oli jälkimmäistä. Talot olivat kolhoja, korkeita ilmestyksiä, joiden pintaa sadevesi nuoli. Parkkeerasin auton talon edustalle ja olin lähinnä tyytyväinen, ettei se ollut partioauto. En tiedä, kuinka pitkään poliisin tunnuksilla varustettu auto olisi selvinnyt täällä.

Hissi ei toiminut, joten jouduin kävelemään. Onneksi asunto oli kolmannessa kerroksessa, eikä sen pidemmällä. En tiedä olisiko pumppuni kestänyt enempää rappusia. Pysähdyin hetkeksi vetämään henkeä ennen kun soitin ovikelloa. Laskin sekunteja mielessäni ja koetin päätellä mitä pystyin asunnon ovesta. Se oli halpa, lastulevyä, kirkkaanpunainen. Ei kranssia tai koristeita, mutta en muistanut nähneeni sellaista yhdessäkään ovessa matkalla ylös.

Valpastuin, kun kuulin liikettä oven takana. Hetken ovi hiljaista, sitten ovi aukesi raolleen. “Mitä asiaa?” kuului naisen ääni sen takaa.

Vedin virkamerkkini povitaskusta. “Rikoskomisario Langley. Etsin Taylor Kempfiä.” Ovi raottui hieman enemmän. Ilmestys, joka sen takaa paljastui, sai minut säpsähtämään taaksepäin ja käteni tavoittelemaan asetta kainalokotelosta.

“Minä olen Taylor Kempf”, nainen oviaukossa sanoi. Jos Ella Ward oli esimerkki siitä, miten demonityttö saattoi näyttää enimmäkseen ihan tavalliselta ihmiseltä, tämän Taylorin kasvot kertoivat toisenlaista tarinaa. Hänen ihonsa oli enimmäkseen mustien suomujen peitossa, siellä täällä suomut tekivät tilaa märkivälle kudokselle. Sarvet, jotka hänen otsastaan kohosivat, olivat pitkät ja kiemuraiset. Silmät, jotka minua tuijottavat, olivat keltaiset, eivätkä ne muistuttaneet lainkaan ihmisen silmiä. Hän tuskin olisi ollut kaunis edes ilman demonipiirteitä.

“No, ajattelitko sinä ampua minut tähän vai tuletko sisään ensin?” hän kysyi ja tuhahti ivallisesti. Hän ei jäänyt odottamaan vastausta, vaan suuntasi sisään asuntoon. Helvetin Preston, minä kirosin mielessäni. Hän oli tiennyt, että tämä Taylor oli nainen. Aivan varmasti hän oli tiennyt, mutta ei ollut vaivautunut sanomaan sitä minulle. Minä työnsin virkamerkin kärttyisänä takaisin taskuuni ja suuntasin Taylorin perään.

“Kuppi kahvia ennen niskalaukausta?” Taylor kysyi keittokomeron ovelta.

“Kyllä, kiitos”, minä mutisin. Mieleni teki ärähtää hänen pilkalleen, mutta olin  ansainnut sen, reaktioni oli ollut naurettava. Oli helppo arvata, ettei hänen kaltaiselleen virkavalta ollut ystävä. Katselin ympärilleni. Asunto oli pieni, kaksi huonetta ja keittokomero. Makuuhuoneen ovi oli raollaan, mutta valot olivat pimeänä. Istuuduin kuluneelle sohvalle. Televisiota ei ollut, mutta yhtä seinää peitti kirjahylly.

“Maitoa ei ole, maistuuko sokeri?” Taylor huikkasi.

“Ei tarvitse, kiitos”, minä sanoin.

Taylor toi olohuoneeseen kaksi kahvikuppia ja sokeriastian. Kahvinkeitin porisi taustalla. Taylor palasi keittokomeroon ja minä jäin yksin olohuoneeseen. Huomioni kiinnittyi kärpäseen, joka pörräsi ikkunaa vasten. Kesän viimeinen, minä ajattelin. Se kuolee pian joka tapauksessa, nyt se vain rimpuilee epätoivoisena, yrittää taistella kohtaloaan vastaan. Katselin kärpästä hetken ja liisksin sen sitten ikkunalasia vasten. Se taisi olla väsynyt, ei edes yrittänyt karkuun.

“Tapoit sitten ystäväni?” Taylor sanoi.

Minä säpsähdin toistamiseen ja käännyin häntä kohti. “Ei vaan minä...” yritin aloittaa, mutta en saanut sanaa suustani katsoessani hänen keltaisiin silmiinsä.

Hän nyökkäsi ikkunaa kohden. “Kärpäsen. Minä olin juuri miettimässä nimeä sille.”

Koetan tapailla sanoja, mutta en saa mitään sanottua. Hän laski kahvipannun sohvapöydälle ja veti tuolin minua vastapäätä. “Häiritseekö mun ulkonäköni sua?” hän kysyy. “Sä et taida olla tottunu työskentelemään näin pahasti vääristyneiden kanssa?”

“En, en oo”, minä saan sanottua. “Suoraan sanottuna mä en oo koskaan tavannu ketään, joka ois noin pahasti… vääristyny.”

Taylor hymähti. “Niin, eikä televisio koskaan valmistanu sua tähän. Sinne pääsee vaan ne nätit ja melkeen ihmisen kaltaset.”

Taylor kaatoi kahvia kuppeihin. “Mun kämppikseni on sellanen. Nätti ku sika pienenä. Tai no, ehkä peura pienenä, sarvet ne on silläkin. Se säästää leikkaukseen, että se sais ne poistettua ja otsan siloteltua.”

“Sulla ei taida olla sellasta mahollisuutta?” Kuvio alkoi hahmottua päässäni.

Taylor naurahti. “Tällä naamalla? Vaikka mä ikinä saisin rahat kokoon, mua ei sais siloteltua kukaan.” Hän alkoi lapata sokeria kahviinsa. “Ja no, mä oon ihan tyytyväinen näin. Mä oon sitä mieltä, että kaikkien daemonettejen pitäis olla ylpeesti sitä, mitä ne on.”

“Ja sun kämppikses on varmaan eri mieltä? Siitäkö te riitelitte?” minä kysyin.

Sokerilusikka pysähtyi kesken liikkeen.

“Mistä… mistä sä tiedät, että me riideltiin?” Taylorin itsevarmassa ja ivallisessa äänessä kuuluu ensimmäistä kertaa särö.

“Me löysimme neiti Wardin ruumiin.”

Taylor tuijotti minua rävähtämättä keltaisilla silmillään. Tällä kertaa en väistänyt katsetta. On hänen vuoronsa.

Kun Taylor käänsi katseensa, kyyneleet karkasivat hänen silmäkulmastaan. “Mä tiesin et… tai siis että...” Hän vaikeni. “Miten se kuoli?” hän kysyi sitten. Hän käänsi katseensa takaisin minun puoleeni.

Yritin lukea hänen ilmettään, mutta hän muistuttaa niin vähän ihmistä, että minun on vaikea sanoa, mitä hän todella ajattelee. Kyynelten merkityksen minä tietysti tunnistan, mutta kuuluvatko ne krokotiilille ihmisen sijaan?

“Lukuisia pistohaavoja rintaan”, minä sanoin.

“Onko teillä jo… epäiltyä?” hän kysyi. Hänen katseensa harhaili pöydällä, kahvikupeissa, sokeriastiassa.

En vastannut mitään. Hän kohotti katseensa. Hetken aikaa me tuijotimme toisiamme silmiin.

“Mitä, et kai sä tarkota...” Äkkiä hänen kasvonsa täyttyivät tunteista, jotka tunnistin kyllä. Vihasta, pelosta, suuttumuksesta. Siirsin painoani sohvalla. “Me riideltiin joo, mutta en mä… en mä ikinä! Me ollaan tunnettu Ellan kanssa lapsesta asti! Me tultiin yhessä tähän paskakaupunkiin!” Hänen äänensä oli kohonnut kimeäksi, hallitsemattomaksi.

“Neiti Kempf, meillä on aihetta olettaa, että kyseessä on intohimorikos. Tekotapa ja muut yksityiskohdat viittaavat siihen. Oliko suhteenne neiti Wardiin intiimi?” minä kysyin.

“Ei. Me ollaan vaan ystäviä”, Taylor vastasi hiljaa. “Oltiin.”

“Neiti Kempf, minun täytyy myöntää, että tämä tapaaminen ei mennyt. Haluaisin kuitenkin esittää muutaman kysymyksen”, minä sanoin.

Taylor kohautti harteitaan. “Jos se auttaa tän jutun selvittämisessä”, hän sanoi.

“Sanoit, että olette tunteneet lapsesta asti?” minä kysyn.

“Joo. Me asuttiin samassa kaupungissa, Maysvillessä. Käytiin samat koulut ja silleen. Ei me kavereita ollu, ei ennen kun… kun murrosiässä vääristymät alko puhjeta. Ellan vanhemmat syytti mua, että mä olin tartuttanu tän siihen. Ne oli ihan raivohulluja. Eihän se tietenkään niin toimi, mutta ihmiset on aina valmiita löytämään syyllisen jostain. Mä en ollu koskaan niitä suosittuja tyttöjä ja mulla tää puhkes tosi nuorena...” Taylor kaivoi nenäliinan taskustaan ja niisti. “No, tää vähän niin ku yhdisti meijät. Me paettiin yhessä, tultiin tänne rannikolle, kaupunkiin… Me aateltiin, että täällä asiat ois paremmin. Ettei meitä vihattas niin paljon, että ihmiset ois jotenkin avoimempia. Ja pitihän se paikkansa, mut… No, täällä ihmiset on vaan eri tavalla pahoja. Ihan yhtä julmia ne kuitenkin osaa olla.”

Taylor alkoi nyyhkyttää hallitsemattomasti. Jos tämä on meidän murhaajamme, hän ansaitsee Oscarin, minä ajattelin. En sanonut mitään, annoin hänen itkeä rauhassa. En koskaan ole ollut hyvä tässä osuudessa. Laita minut kuulustelemaan koska vaan, mutta surevat omaiset…

“Anteeks”, Taylor sanoi. “Tiedätkö, mä en koskaan aatellu… tai siis. Mulla on moni tuttu, kaverikin kuollu kadulla. Elämä on vaarallista daemonetelle. Mut jostain syystä mä en koskaan uskonu, että Ella tai mä… Tai siis, kyllähän sitä aina pelkää. Kun sä näytät tältä, elämä on yhtä pelkäämistä. Mutta en mä koskaan uskonu, että näin kävis. Ella on työskennelly kaduilla jo vuosia, ja aina se on tullu takas.”

Minä nyökkäsin. “Neiti Kempf, minä luulen, että olisitte parasta, jos tulette huomenna asemalle. Nukutte yön rauhassa. Kirjataan teidän lausuntonne ylös. Ja ruumis täytyy tunnistaa.”

Taylor nyökkäsi.

“Kysykää rikoskomisario Langleyta, kun saavutte asemalle. Minä löydän ulos itsekin.” Minä nousin ja jätin Taylorin pöydän ääreen kahden koskemattoman kahvikupin kanssa.

Sarvvis

“Herää.”

“...mmitäh?”

“Herää, sää laulat.”

Ante nousi viereltäni ja palasi nuotion ääreen. Nousin istumaan. Hän oli herättänyt minut varsin kovakouraisesti. Hieroin niskojani. Villapaita, jonka olin käärinyt päänaluseksi oli onneton tyyny.

Oli yhä pimeää. Miksi minä olin hereillä? Aloin hitaasti poimia, mitä Ante oli sanonut. “En mä laula”, minä sanoin. “En mä koskaan laula.”

“No, äsken sää lauloit. Et kauniisti,se myönnettäköhön, mutta hyvin selevästi sää lauloit.” Olimme kumpikin hetken hiljaa. Tuijotin rasahtelevia liekkejä.

“Mistä sää näit unta?” Ante lopulta kysyi.

“Suonjarista”, minä vastasin välittömästi. Vaikka unen yksityiskohdat sulivat päässäni kuin lumi etelärinteellä, tiesin, että olin nähnyt unta Suonjarista. En minä mistään muusta nykyään unia nähnytkään.

“Suonjar laulo”, minä sanoin. “Ja joikas. Ja huus. Sillä oli kaunis ääni, sillon ku se halus.” Anten kummastunut ilme vaati selitystä.. “Sillä oli punk-bändi. Suonjar & Stállut.” Ante naurahti nimelle.

“Vai Stállut...” hän myhäili.

“Meidän ekoilla treffeillä se pyys mut niitten keikalle. Tai no, ei se oikeestaan pyytäny. Se vaan sano, että sillä ja sen bändillä on keikka. Mutta jos nainen sanoo ekoilla treffeillä, että sillä on huomenna keikka, niin totta kai sä meet sinne”, minä höpötin.

Keikkapaikka oli ollut jokin kummallinen underground-klubi, jollaisia en tiennyt Helsingissä edes olevan. Suonjar oli tullut minua vastaan metroasemalle, kun valitin, etten löytäisi paikalle.

Hän oli pukeutunut nahkatakkiin ja risaisiin farkkuihin, hymyillyt ivallista hymyään ja johdattanut minut keikkapaikan hämärään.

Paikka oli ollut täynnä räkäisiä punkkareita, irokeesit pystyssä ja kilo rautaa kasvoissa.Suonjar sanoi menevänsä valmistautumaan ia lupasi tavata minut baaritiskillä keikan jälkeen.

Sitten hän oli poissa ja minä olin yksin keskellä sitä porukkaa. En koskaan ole tuntenut olevani niin pahasti eksyksissä, en edes silloin kun äitini hukkasi minut Hulluille Päiville.

En ole koskaan ollut punk-ihmisiä: minä pidän musiikista, jossa on melodia ja sanoista, joista saa selvää. Se vähä, mitä tiesin punkista, oli kaikkea muuta.

Notkuin tiskin kulmassa ja ryystin kaljaa, kun lämppäribändi veti keikkansa. Vihreätukkainen kundi karjui mikrofoniin jotain käsittämätöntä samalla kun basisti käytti instrumenttiaan lyömäsoittimena.

Bändien välillä mietin jo, pitäisikö minun vain mennä, mutta sitten valot sammuivat. Puheensorina taukosi, katseet kääntyivät. Minä laitoin kameran valmiiksi.

Kun valot syttyivät, ne olivat vihreät. Suonjar seisoi jo lavalla. Minulla tosin kesti hetki tajuta, että hän oli Suonjar, niin erilaiselta hän näytti. Samat risaiset farkut hänellä oli, mutta nahkatakki oli jäänyt pois. Yläkehonsa peittona hänellä oli vain mustat rintsika ja maalitahroja ihomaalia siellä täällä. Hänen pitkät mustat hiuksensa laskeutuivat harteille. Niiden keskeltä kohosi kaksi monihaaraista poronsarvea. Koko poron otsalohko oli kiinnitetty hänen otsalleen. Sen alta tuikkivat hänen silmänsä, jotka oli meikattu paksulla mustalla meikillä. Tai ei, ei meikattu. Hänen silmiensä ympärys oli peitetty kauttaaltaan mustalla maalilla.

Sitten hän löi rumpua ja aloitti joikaamisen.

Hänellä oli kädessään rumpu, kuin saamelainen noitarumpu, mutta vailla piirroksia tai merkkejä. Sen sijaan se oli väreiltään leiskuva, kuin nouseva aurinko.

Havahduin mietteistäni. Ante istui yhä tulen ääressä, veisteli muodotonta puukalikkaa valtavalla leu’ulla. Kurottauduin avaamaan solmut, jotka sitoivat Suonjarin rummun kiinni ahkion päälle. Se ei ollut sama rumpu, mutta sekin oli hänen tekemänsä.

Solmut olivat jäätyneet ja äheltämiseni venyi venymistään. Lopulta Ante nousi ja katkaisi narut leu’ullaan.

Hän istuutui takaisin paikalleen tulen ääreen. Minä käperryin takaisin makuupussini lämpöön ja kokeilin rumpua sormillani. Se ei soinut, kylmä oli saanut nahan löystymään. Nostin sen lähemmäs tulta, kuumuus saisi sen pian taas soimaan.

“Onko tuo sinun noitanaisesi rumpu?” Ante kysyi.

Minä nyökkäsin.

“Se ei ole lapinrumpu. Ei saamelainen.”

Minä pudistin päätäni. “Hän teki näitä itse. Värjäsi nahat ja kaikki.”

Ante nyökkäsi. Minusta tuntui, että minun pitäisi selittää paremmin.

“Hän sanoi aina, ettei tarvitse mitään turistikrääsää noitumiseen. Hän suhtautui muutenkin saamelaisuuteensa...” Yritin löytää sopivaa sanaa. “Ristiriitaisesti.”

Ante nyökkäsi taas. Sitten kumpikaan meistä ei sanonut enää mitään.Minä hautauduin takaisin muistoihini, vaivuin transsiin Suonjarin lyödessä rumpuaan ja joikatessa murheellisella äänellä. Yleisö ryhtyi lyömään käsiään yhteen rummun tahdissa.

Lopulta joiku tuli päätökseensä, Suonjar laski rumpunsa ja tarttui mikrofoniin. “Me ollaan Suonjar & Stállut”, hän sanoi. Hajanaiset suosionosoitukset hukkuivat kitaroiden pauhuun kun stállut aloittivat soiton.

Minä annoin kameran laulaa: minulla oli kolme kuusikymmentäneljägigaista muistikorttia odottamassa.

Suonjar oli lavalla kuin riivattu: hän hyppi, pomppi, kieri, karjui ja lauloi. Osasta hänen lavashow’taan oli täysin mahdoton saada kuvaa. Osa taas oli kuin tehty kuvattavaksi.Välillä räpsin kuvia moshpitista, joka raivosi keskilattialla. En ole koskaan nähnyt ihmisiä keikalla niin villeinä. Mutta minä toisaalta en juuri käynytkään punk-keikoilla. Ehkä tämä oli täällä normaalia.

Lopulta keikka saapui vääjäämättömään päätökseensä. Suonjar oli poiminut rumpunsa ja ryhtyi joikaamaan. Tällä kertaa häntä säestivät myös valittavat kitarat. Joiku kuulosti lohduttomalta, vaikken tietysti ymmärtänyt mitään. Monet pitivät sytkärien liekkejä ilmassa.

Kun joiku loppui, Suonjar laski rumpunsa ja käveli pois lavalta katsomatta taakseen. Stállut olivat kadonneet jo aiemmin.

Tilasin uuden oluen ja jäin miettimään, mitä nyt tapahtuisi. Hätkähdin, kun Suonjar tarttui minua hartiasta. Hän halasi minua, pitkään ja lujaa. Hän oli vetäissyt nahkatakin päälleen, mutta muuten hän oli samoissa vaatteissa kuin lavallakin. Hänellä oli jopa sarvet yhä päässään. Nahkan tuoksuun sekoittui hänen hikensä, hänen ihonsa kiilsi kaikkialta.

Kun hän lopetti halauksen, hän suuteli minua syvään. Hieman häkeltyneenä minä vastasin suudelmaan. Saatoin maistaa hien hänen huuliltaan.

Suudelman päättyessä hän hymyili minulle.

Hänen hymynsä hyytyi kuitenkin nopeasti, kun hän huomasi, miehen, joka seisoi hänen takanaan.

“Moi, Marko”, hän sanoi.

“Moi, Suonjar”, Markoksi puhuteltu mies murahti. Hän oli lämppäribändin laulaja, vihreä irokeesi edelleen pystyssä.”Hyvä keikka”, hän sanoi.Hän oli humalassa, silmät seisoivat päässä. Näin läheltä hän oli valtavan kokoinen mies. Ei niinkään pitkä, mutta roteva.

Säpsähdin, kun Ante nakkasi uuden halon nuotioon. Hän katsoi minua ja hymyili. “Mitä sää mietit?” hän kysyi.

“Suonjaria”, minä vastasin. Tuntui kuin olisimme käyneet tämän keskustelun jo.

Ante hymähti. “Se sun naises kuulostaa kyllä aikamoiselta paketilta. Välillä pistää ihan miettimähän, että mitä se oikein näki teikäläisessä.” Ante varmaan huomasi ilmeeni, sillä hän kiiruhti korjaamaan. “Elä siis ota millään pahalla, mutta no, kyllä sää ny iteki tierät, ettet sää vaikuta ihan sellaselta tyypiltä, joka vettoo pohojosen tyttöön sen enempää kuin punk-mimmiinkään.”

Minä nyökkäsin. Ante oli oikeassa. “Mä luulen, että se näki mussa… Ehkä mä olin jotain, mitä sillä ei ollu koskaan ennen ollu. Ehkä mä en ollu yhtään sen tyyppiä, ja se vetos siihen.” Minä kohautin olkiani. Ante ei sanonut mitään.

“Kuka tää julli oikein on?” vihreätukkainen Marko kysyi Suonjarilta. Hän katsoi minua harittavin silmin.

“Tää on Johannes. Se on mun seurassa”, Suonjar vastasi.Hänen äänensä oli kireä kuin kitaran kieli.

Marko tuhahti. “Tällasten tuulenraiskaamien vinkuheinien kanssako sä joudut nykyään vehtaamaan?” Marko nojautui puhuessaan lähemmäs Suonjaria. “Sä taidat kaivata kuitenkin oikeeta miestä. Eiks vanha suola janota?” hän sanoi. Hänen kätensä hapuilivat tietään Suonjarin lantiolle.

Suonjar työnsi kädet pois. “Marko, mä oon saanu ihan tarpeekseni susta ja sun sekoiluistas.” Suonjar tuntui jännittyneeltä aivan uudella tapaa. Ei epävarmalla tavalla, vaan kuin kissa, joka valmistautuu loikkaan. Hänen lihaksensa olivat rentoina, painonsa matalalla. Vilkuilin häntä silmäkulmastani. Mitä hän oikein ajatteli? Että minä häätäisin kiljussa marinoidun punkkarin?

Marko oli jännittynyt täysin päinvastaisella tavalla. Jopa hänen kasvojensa lihakset kipristelivät, kun hän käänsi katseensa minuun. “Vai oot sä Suonjarille parempi mies ku mä, häh?” Marko sammalsi. Hänen kätensä säntäsivät ylös, tavoittelivat kurkkuani. Painauduin baaritiskiä vasten, en pääsisi karkuun. Olin nalkissa.

Silloin poro syöksyi Markon kimppuun.

Liike oli nopea, ehdin hädin tuskin rekisteröidä sen kun Suonjarin ja poron otsalohkot pamahtivat Markon nenään. Saatoin kuulla rusahduksen klubin taustametelin yli. Vero purskahti Suonjarin kasvoille. Marko otti haparoivan askeleen taaksepäin, kuin tukea hakien, ja tömähti sitten ensin takamukselleen ja sitten oikoselleen pitkin pituuttaan.

Tuijotin maassa makaavaa punkkaria. Hänen kasvonsa olivat nenästä tursuavan veren peitossa. Hän räpytteli hölmistyneenä tuijottaessaan kattoon.

Suonjar tarttui minua kädestä. “Tuus, cowboy. Tunnelma vähän kuoli ja meillä tais jäädä jotain kesken”, hän sanoi. Sitten hän veti minut väkijoukon läpi ulko-ovelle päin.

“Torku vielä tovi, mää herätän sut sitten kipinävahtiin, kun sen aika on”, Ante sanoi.

Minä nyökkäsin. “Oisko sulla sitä… kirkasta vielä?” minä kysyin varovasti.

“Et sää näytä siellä kylymissäs olevan.” Ante näytti äkkiä hyvin tuimalta. Minä en vaastannut mitään, vaan käperryin makuupussini uumeniin piiloon hänen katsettaan. Vedin rummun viereeni, kokeilin sitä varovasti. Se kumisi hiljaa sormiani vasten.